Ritsuko Taho, Vihreä huvila, 2003.
Maailman suurimmaksi mainitussa ympäristötaiteen triennaalissa
Echigo-Tsumarissa Japanissa.
Istun kannettavan tietokoneen ääressä pienessä Siikajoenkylässä Pohjois-Suomessa ja pohdin globaaleja asioita. Kirjoitin Wikipediaan luettelon suurista kansainvälisistä nykytaiteen näyttelyistä. Listan perustana on löytämäni luettelo kansainvälisen kuvataidekriitikoiden järjestön AICA:n sivulta.
Listattuna on yli viisikymmentä niin
sanottua suurta nykytaiteen biennaalia, triennaalia kvadriennaalia
tai muuta tapahtumaa. Ne edustavat kahta kontekstia nykytaiteessa:
kansainvälistä ja globaalia.
Globaalille tasolle ”suuresta
viidestäkymmenestä” nostaisin luettelossa vain viisi: Venetsian
biennaali, Kasselin documenta, Sao Paulon biennaali, Sydneyn
biennaali ja Whitney biennaali New Yorkissa.
Suomen Ars on seitsemänneksi vanhin
näistä suurista kansainvälisistä taidetapahtumista, mutta se ei
suinkaan ole globaali tapahtuma, valitettavasti. Sen sijaan Arsin
merkitys on ollut kansainvälinen ja kansallinen, ollenkaan sitä
väheksymättä. Ars on merkittävä myös pohjoismaisessa
yhteydessä, sillä se on pitkäaikaisin ja ainoa Pohjois-Euroopassa.
Kööpenhaminan kansainvälinen nykytaiteen kvadriennaali U-TURN
perustettiin vasta 2008.
Näitä taidetapahtumia on tapana kutsua suuriksi, koska niissä on esillä suuri määrä teoksia ja osallistuvia taiteilijoita on useasta maasta. Suuria ovat myös järjestäjien budjetit. Kansainväliset nykytaiteen
näyttelyt ovat myös suosittuja. Esimerkiksi elokuun alussa päättynyt
Sydneyn biennaali keräsi yli puoli miljoonaa katsojaa.
Voi sanoa, että myös kaikki
Ars-näyttelyt ovat olleet menestyksiä. Ne ovat blockbustereita,
jotka alun perin suunnitellaan suurille yleisömäärille. Ne ovat
medioita medioissa, jotka pystyvät nostattamaan omaa viestintää: ennakkopöhinää, skandaaleja, uusia virtauksia, taiteilijatähtiä, muoti-ilmiöitä ja hypeä.
Miksi kansainvälisen nykytaiteen
näyttelyt kiinnostavat ihmisiä? Kaiken järjenjuoksun mukaan niiden
pitäisi olla kaikkein epäsuosituimpia kulttuuritapahtumia, koska ne
ovat a) kuvataidenäyttelyitä, siis tapahtumia, joissa taideteosten
luokse mennään b) nykytaiteen näyttelyitä, ei siis vanhaa
taidetta, josta yleisön odotetaan pitävän ja c) ne ovat
kansainvälistä taidetta, ei kotoisia kansallismaisemia, mäntymetsiä ja järvenrantoja. Ei voi kieltää sitä, että ihmisiä kiinnostaa nykytaide ja
kansainvälisyys.
Olen itse nähnyt viisi Venetsian
biennaalia, kolme Kasselin documentaa ja kaksi Whitney biennaalia.
Miksi menin katsomaan niitä? Halu nähdä melko tiiviisti esitettynä
aimo annos nykytaidetta eri puolilta maailmaa, se kai on motiivina
riittävä. Venetsia on kallis kaupunki, mutta jos kolmessa päivässä
voi nähdä sen, minkä näkemiseen New Yorkissa, Lontoossa,
Pariisissa ja Moskovassa menisi puoli vuotta, reissu kannattaa.
Monia ärsyttää sana globaali
varsinkin, kun siitä puhutaan kulttuurin yhteydessä. Samat ihmiset
saattavat kuitenkin käyttää Microsoftin tietokoneohjelmia, Nokian
kännyköitä ja ihailla 1800-luvun maisemamaalauksia.
Tutkiessani Ars-näyttelyiden historiaa
huomasin, että niissäkin on ollut pyrkimystä ikään kuin
”nousemiseen” globaalille tasolle. Itse asiassa Arsien historia
on ollut varsin samanlainen tässä mielessä kuin monen muunkin
vastaavan tapahtuman.
Esimerkiksi vanhin taiteen megatapahtumista, Venetsian biennaali perustettiin jo 1895 paikallisena kulttuurifestivaalina, johon alettiin kutsua ulkomailta kaupungissa vierailleita taiteilijoita. Venetsian biennaali kansainvälistyi huomattavasti vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun muun muassa Suomi aloitti säännöllisen osallistumisen 1950-luvulla. Tuohon aikaan perustettiin myös Kasselin documenta ja Sao Paulon biennaali.
Esimerkiksi vanhin taiteen megatapahtumista, Venetsian biennaali perustettiin jo 1895 paikallisena kulttuurifestivaalina, johon alettiin kutsua ulkomailta kaupungissa vierailleita taiteilijoita. Venetsian biennaali kansainvälistyi huomattavasti vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun muun muassa Suomi aloitti säännöllisen osallistumisen 1950-luvulla. Tuohon aikaan perustettiin myös Kasselin documenta ja Sao Paulon biennaali.
Kansainvälisyys taiteessa osoittautui
kuitenkin rajalliseksi. Se tarkoitti pääasiassa eurooppalaista ja
amerikkalaista taidetta. Globaalisuus, johon alettiin siirtyä
1990-luvulla, oli pyrkimystä vapautua niin sanotun kansainvälisen
taiteen euroamerikkalaisesta ja samalla taidekaupan rajoittamasta
reviiristä. Ensimmäinen pyrkimys globaaliin Arsiin nähtiin Ars
01:ssa vuonna 2001.
Tästä näkökulmasta voi vain toivoa,
että ensi keväänä nähtävästä Ars 11:sta tulee globaali
taidenäyttely. Parhaimmillaan globaalisuus tarkoittaa sitä, että
taide voi tuoda uusia vaikutteita aikaisemmin tuntemattomista
kulttuurialueista omalle alueellemme. Se ei ole
kulttuurikolonialismia, vaan kulttuurin vuorovaikutusta, joka on
tärkeää meille kaikille.