David Hockney: ”Kuollutta ja mietoa ja munatonta”?

Viime viikolla avattiin Lontoon kesäolympialaisten kulttuuriohjelman taiteilijan David Hockneyn suuri näyttely Royal Academyssa otsikolla A Bigger Picture. Siinä on esillä muun muassa hänen iPad-taulutietokoneella tekemiään piirustuksia ja maalauksia, ja sarja useille näyttöpaneeleille projisoituja videoteoksia.

Hockney on tunnetuin taiteilija, joka on ottanut omakseen uusia tekniikoita taiteen tekemisen keinona. Hän sanoi The Guardianin haastattelussa, että iPad on kuin loputon paperi, joka sopii täydellisesti siihen tuntumaan, joka hänellä oli siitä, että maalauksen pitäisi olla suurikokoinen. Eräs hänen käyttämänsä tietokoneohjelma oli Quantel Paintbox.  

Hockneyn siirtyminen iPadiin oli vain uusi vaihe teknologiassa, josta hän on ollut kiinnostunut taidetta tehdessään. Aikaisemmin hän käytti valokopiokoneita ja kollaaseja. Hockney julisti aikoinaan telefaksin olevan ihmeellinen kone, totalitarismin vihollinen, paluun mahdollistaja käsinkirjoitettuihin kirjeisiin.

Ja 1960-luvun lopulla hän käytti uusinta tekniikkaa, Polaroid-valokuvista tehtyjä sommitelmia teoksissaan.

Hockneyn innostuksella uuden tekniikan käyttöön on myös arvostelijansa. Guardianin kuvataidekriitikko Adrian Searle arvioi Hockneyn näyttelyn pääasiassa myönteiseen ja ylistävään sävyyn. Mutta arvioidessaan uuden tekniikan käyttöä hän kirjoittaa:

”Hockney käyttää (iPad) sovellusta myös kuvatessaan Yhdysvaltain lännen Yosemitea. Se sallii hänen piirtävän kuin van Gogh, sekoittaa, töhriä, täplittää ja pisteyttää, ne sallivat sen, minkä maalaus voi tehdä, kaiken paitsi maalauksen. Näillä kuvilla ei ole tekstuuria, pintaa tai hohtoa. Ne näyttävät melkein siltä, kuin ne voisi pyyhkäistä pois. Ne eivät voi koskaan piilottaa elektronista alkuperäänsä, miten maalauksellisilta tahansa ne näyttävätkin. Niissä on jotain kiertämättömän kuollutta ja mietoa ja munatonta.”

Adrian Searlen mielestä Hockney sekoittaa teknologian ja modernisuuden:

”Avoimuus teknisiin innovaatioihin on yksi asia, taide toinen. Tästä jää jäljelle vain spektaakkeli. Video, jossa kuvataan tanssijoita taiteilijan ateljeessa, tepastellen ja stepaten ja ylipäätään nauttien olemassaolostaan, ei tuo myöskään mitään lisää. Nämä sähäkät videot ja iPad-piirustukset tuntuvat täytteiltä. Hockneyn parhailla maisemilla tuntuu olevan läsnäolon taju, taju siellä olemisesta.”

*     *

Searlen arvostelun ongelma on sama kuin minkä tahansa uuden taiteellisen tekniikan käyttöönoton arvioinnissa. Noin 170 vuotta sitten käyttöön otettu valokuvaus, joka vasta omina aikoinamme on hyväksytty tasavertaiseksi kumppaniksi muun kuvataiteen rinnalle kaikkialla maailmassa, koki ihan saman kohtalon. Muistan, että valokuvausta pidettiin kovana ja kylmänä taiteena verrattuna maalaukseen Suomessa vain 30 vuotta sitten.

Kestääkö vielä 170 vuotta, että digitaalinen taide koetaan tasavertaiseksi kumppaniksi muulle kuvataiteelle? Niin kauan kuin verrataan yhtä taidetta toisen saavutuksiin, eikä lähdetä uuden taiteenalan omista lähtökohdista, uuden tekniikan kuvat tulevat aina tulevaisuudessakin olemaan Adrian Searlen arvostelun mukaan ”kuollutta, mietoa ja munatonta”.

Uusien tekniikoiden kriitikoiden puolustukseksi voi kuitenkin sanoa, että tyhjästä on vaikea aloittaa. Parhaat taiteilijat, kuten Hockney, voivat olla kymmeniä vuosia edellä aikaansa, mutta paraskaan kriitikko, kuten Adrian Searle, ei voi keksiä uusia arvioinnin normeja yksinään.

*     *

Vuonna 1969 Ars 69-näyttelyssä oli David Hockneyn 14 vedoksen grafiikan salkku, joka ostettiin nykyisen Valtion taidemuseon kokoelmiin aikoinaan lontoolaisesta taidegalleriasta 252 punnalla. Ne olivat kuvitusta C P Cavafyn kirjaan otsikolla Illustrations for Fourteen Poems by C P Cavafy (1966).

Vedoksessa Two boys aged 23 or 24 kaksi sänkitukkaista poikaa makaa kasvot vastakkain alastomana sängyssä.

Suomessa homoseksuaalisuus laillistettiin vuonna 1971, eikä aihetta oltu kuvataiteessa juuri käsitelty. Vasta 2000-luvulla alkoi Harri Kalha pohtia Magnus Enckellin (1875-1925) seksuaalisuutta kirjassaan Tapaus Magnus Enckell .

Seuraavassa Ars 74:ssa oli myös kaksi Hockneyn avoimesti miehen seksuaalisuutta käsittelevää teosta. Hockneyn hienovaraisella piirrostekniikalla toteutetut herkkätunnelmaiset teokset eivät kuitenkaan aiheensa puolesta herättäneet yleisössä minkäänlaista ärtymystä, tuskin edes keskustelua. Teosten sisältöä ei 1970-luvun Suomessa välttämättä edes ajateltu, saati tunnistettu, toteaa Maritta Mellais pohtiessaan Ars-näyttelyiden provokatiivisuutta kirjassa Ars 50 vuotta.

Viime vuonna BBC ja British Museum julkaisivat kirjan A History of the World in 100 Objects, joka perustuu samannimiseen televisiosarjaan. Juuri tämä Hockneyn vedos valittiin yhdeksi sadasta maailman historiaa kuvaavista esineistä. Kirjan kirjoittaja, British Museumin johtaja Neil MacGregor pohtii Hockneyn etsausta vuodelta 1966:

”Se nostaa hämmentäviä kysymyksiä siitä, mitä yhteiskunnat pitävät hyväksyttävänä tai ei-hyväksyttävänä, mitkä ovat suvaitsevuuden ja yksilöllisen vapauden rajat, ja miten moraaliset rakenteet vaihtelevat ihmisen historian tuhansien vuosien kuluessa.”

David Hockney,Two boys aged 23 or 24, 1966.

Guggenheim Helsinki Study 4: Kokoelman kohtalo

Eräs Studyn heikkouksia on Helsingin kaupungin taidekokoelman kohtalo ja suhde suunniteltavaan instituutioon. Aluksi se, mitä Study kertoo muiden paitsi New Yorkin Guggenheimin museoiden kokoelmista.

Bilbaon kokoelma on autonominen, se sisältää toisen maailmansodan jälkeistä amerikkalaista ja eurooppalaista maalaus- ja kuvanveistotaidetta, jota on koottu viimeisen kymmenen vuoden aikana ja sitä kartutetaan. 

Berliinin Guggenheimin toiminta pohjautuu Guggenheimin ja Deutsche Bankin kokoelmiin. Viimeksi mainittu on maailman suurin yrityksen hallussa oleva taidekokoelma. Berliinin museolla itsellään ei ole kokoelmaa. 

Abu Dhabin museolla taas on pysyvä kokoelma.

Rakennukseen on suunnitelmassa varattu kokoelman varastointi- ja hallintotiloja 350 neliötä. Siinä ei kuitenkaan selvästi osoiteta nykyisen Helsingin taidemuseon pysyvien taidekokoelmien asemaa, mikä on myös julkisuudessa herättänyt huolestumista.

Suunnitelman mukaan olisi hyvä, jos Helsingin taidemuseon kokoelma ja julkisen taiteen toiminnot kehittyisivät erillisen, tälle asialle omistautuneen osaston alaisena. Helsingin taidemuseon näyttely- ja taidekasvatustoimintoja kehitettäisiin osana uuden Guggenheim Helsingin toimintoja ja tehtäviä. 

Study kertoo käytyjen keskusteluiden osoittaneen, että nykyisen näyttely- ja taidekasvatustoimintojen yhdistäminen kokoelmien kartuttamisen ja julkisen taiteen toimintojen kanssa on vaikeuttanut Helsingin taidemuseon sisäistä selkeyttä ja ohjelmallisen yhtenäisyyden saavuttamista. Studyn mukaan näiden kahden tehtävän erottaminen toisistaan voisi tuoda tavoitteellisuutta ja keskittäisi näitä erilaisia toimintoja ja näin vahvistaisi niitä molempia.

Tämä vaatii lisäperusteluja. Miksi Helsingin kaupungin kokoelmien ja julkisen taiteen hoitaminen pitäisi olla erillään suunniteltavasta museosta? Taidemuseoihin kautta maailman kuuluvat kokoelmat ja niiden hoitaminen. Guggenheim Helsingin toiminta pääasiassa näyttely- ja taidekasvatustoimintaa järjestävänä organisaationa jäisi vajaaksi. 

Helsingin eri taidekokoelmat ovat melko laajat myös suomalaisen nykytaiteen osalta verrattuna esimerkiksi Kiasman kokoelmiin. Taidemuseoiden kokoelmat koostuvat usein hyvinkin erilaisista kokoelmista. Niiden jättäminen suunniteltuun Helsingin kaupunginmuseon alaisuuteen tuntuu kummalliselta ratkaisulta. 

Helsingissä toteutettujen julkisen taiteen ohjelmien toiminta on taattava mahdollisten muutosten jälkeen.

Guggenheim Helsinki Study 3: Elämä periferiassa ja suhteet muualle

Guggenheim Helsinki Studyn kyseenalaisin osa on siinä esitetyt lyhyet katsaukset Suomen ja Helsingin historiaan. Yksinkertaisen historiaosuuden tarkoituksena on ilmeisesti vakuuttaa asiaa tuntematon taho – amerikkalainen osapuoli – siitä, että kotiläksyt on luettu. 

Mutta selvityksen maksajille ja tilaajille, meille helsinkiläisille ja suomalaisille näiden taustatietojen esittäminen taidemuseon suunnittelua koskevassa asiakirjassa on tarpeetonta ja ehkä monia loukkaavaakin. Ne luettuaan lukija kysyy, kenelle Studyn teksti on kirjoitettu?

Tässä esimerkki lennokkaasta, voimakkaasti tulkitusta historiaosuudesta:

”Välttääkseen joutumista Neuvostoliiton satelliittimaaksi, kuten muut Itä-Euroopan kansat, Suomi sopi tietyistä Neuvostoliiton asettamista ehdoista, ja säilytti huolellisesti puolueettomuutensa itsenäisyytensä turvaamiseksi. Tämä lähestymistapa kuvasti Suomen suuruhtinaskunnan ja Venäjän keisarikunnan suhdetta, ja siitä tuli Suomen ulkopolitiikan yleinen teema tulevina vuosina.”

Historiaosuuden bottom line kuuluu (huomaa jälleen lause- ja ajatushirviö):

”Ehkä elämä periferiassa, kansallisen turvallisuuden harmaalla vyöhykkeellä aiheuttaa innovaatioita, ongelmanratkaisua ja avoimuutta ajatuksille, jotka mahdollistavat Suomen kaltaisten maiden kehittämään menestyksellisesti kulttuuriaan, talouselämäänsä ja kansalaisyhteiskuntaa jopa sellaisissa olosuhteissa, jotka ovat joskus olleet epäsuotuisia.” 

Study muotoilee Suomen kulttuurimaisemaa historistisella ja herooisella eetoksella:

”Maan rikas ja monimutkainen historia yhdistyneenä sen osoittamaan kykyyn innovoida tarjoaa vakuuttavan kuvan siitä, miten maa voi muokata ymmärrettyjä maantieteellisiä ja poliittisia haasteita hyväkseen ja käyttää niitä tullakseen johtajaksi maailman näyttämöllä.”

Muut tahot

Studya varten on käyty läpi melko tarkkaan pääkaupunkiseudun taidemuseoita, joista Guggenheim Helsinki suunnitelman kannalta tärkein lienee Suomen nykytaiteen museo Kiasma.

Kiasman kävijöistä Study kertoo muun muassa seuraavaa: 

• 40 prosenttia yleisöstä on alle 24 vuotiaita ja 50 prosenttia alle 35 vuotiaita. 
• Raporttien mukaan yli 50 vuotiaiden mielestä Kiasma on ”vähemmän houkutteleva” kuin muut. 
• Kiasman kävijöistä noin 30 prosenttia on ulkomaalaisia ja 20 prosenttia suomalaisia Helsingin ulkopuolelta. 
• Venäläisten kävijöiden määrän on huomattu kasvavan nopeasti.
• Vuosittainen tulo maksavilta asiakkailta on noin 500 000 euroa.

Kiasman henkilökunnan kanssa käydyissä keskusteluissa selvisi: Haasteet Guggenheim Helsingille ja Kiasmalle olisivat samat.

”Huolimatta Suomen vahvasta museokulttuurista ja korkeasti koulutetusta väestöstä, maan pieni koko merkitsee sitä, että suuren instituution on suuntauduttava ulkomaisiin yleisöihin jo lähtökohdissaan. Paikalliset taiteilijat pyrkivät kunnolliseen edustukseen suomalaisissa näyttelytiloissa ja Helsingin taidemuseo edustaa nyt laajemmin suomalaisia taiteilijoita kuin Kiasma, jonka näyttelyt kattavat sekä nuoren, että vanhemman polven taiteilijoiden teoksia.”

Espoon EMMA-museo pyrkii Studyn mukaan täyttämään roolinsa esittämällä sekä suomalaista että kansainvälistä modernia taidetta. Kiasman henkilökunta toivoo, jos Guggenheim Helsingin suunnitelmat etenevät, että sen (GH:n) rahoitus olisi jostain muusta lähteestä kuin suomalaisesta taiteen tukemisesta.

Moderna

Study raportoi keskusteluissa Tukholman Moderna museetin henkilökunnan kanssa selvinneen, että aikoinaan Pariisi oli suosituin kohde ruotsalaisille kulttuurimatkailijoille. Tänään se on Lontoo. Ruotsalaiset matkustavat harvoin Suomeen kulttuurin takia ja Guggenheim Helsinki voisi auttaa tämän trendin muuttamisessa.

Raportin arvioiden niukkuus Modernasta herättää huomiota. Moderna museetiahan voi pitää tavallaan myös Suomen ensimmäisenä nykytaiteen museona, jonka näyttelyihin suomalaiset suuntasivat 1960-luvulta alkaen  – ja suuntaavat vieläkin.  

Venäjä 

Venäjältä arvioidaan varsin tarkkaan Pietarin ja Moskovan tilanteet. Pietarista mukana ovat Eremitaasin ja Venäläisen museon  roolit. Pietarissa huomio kiinnittyy Uuden Hollannin saaren kulttuuriprojektiin. Käännän tähän kappaleen kokonaan, koska arvelen, että arvio kiinnostaa myös niitä, jotka seuraavat itänaapurimme taideoloja:

“Puhutaan, että (Pietarin) Uuden Hollannin saaren New Garage näyttelytilasta tulisi lopulta koti (Roman) Abramovichin huomattavalle modernin ja nykytaiteen kokoelmalle, joka sisältää merkittäviä töitä muun muassa Lucian Freudilta, Francis Baconilta ja Alberto Giacomettilta. Elokuussa 2011 WORKac voitti kipailun Uuden Hollannin kulttuuriosuuden suunnittelukilpailusta. Tällä hetkellä tiedetään vähän New Garagen tavoitteleman kulttuuriohjelman tulevasta suunnasta, vaikka näyttää todennäköiseltä, että se tulee noudattamaan Moskovan Garagen taidehalli-tyyppistä lähestymistapaa, pikemminkin kuin sitä, että siitä tulisi Abramovichin henkilökohtainen kokoelma. Uuden Hollannin saaren projektin laajuus on valtava, mutta Abramovichin huikeat resurssit viittaavat siihen, että se voidaan saavuttaa.”

Tekijät ovat seuranneet tarkasti varsinkin Moskovan nykytaiteen näyttelyitä, joista joidenkin arvellaan tarjoavan näkemyksiä Pietarin Uuden Hollannin Garagessa tulevaisuudessa kehitettävään kulttuuriohjelman tyyppiin ja luonteeseen.

Myöhemmin Studyssa arvioidaan, että  yhdistettynä Eremitaasin museon pyrkimyksiin saavuttaa globaalia merkitystä, Pietarin merkitys taidekeskuksena tulee kasvamaan Uuden Hollannin museon myötä. Kaiken kaikkiaan arvioidaan, että tuleva vuosikymmen tulee olemaan jännittävää aikaa niille venäläisille, jotka pyrkivät osallistumaan kansainväliseen taidemaailmaan. Ja Guggenheim Helsinki tulisi luonnollisesti olemaan tämän kehittyvän yleisön jatke.

Baltia

Jos Venäjän tilanteesta esitetään kattava analyysi, Baltia ohitetaan huitaisemalla. Ylimalkaisuus vaivaa ainakin tältä osin Studya ja Baltian asemaa pohditaan ekonomistisin termein, osana euroaluetta. Baltian kulttuuri- ja taidepoliittinen merkitys Suomelle on kuitenkin ollut ja tulee olemaankin melkoinen.

Study ei edes mainitse palkittua Kumu-taidemuseota Tallinnassa, eikä Riikan tai Vilnan nykytaiteen foorumeista puhuta mitään. Vilnasta luulisi säätiöllä olevan jotain tietoa Liettuan talousvaikeuksien vuoksi tyrehtyneen yhteistyöhankkeen pohjalta.

Mainittakoon, että Tallinnan ja Helsingin läheisyys on sitä luokkaa, että jotkut vitsailevat, että tulevaisuudessa Tallinnaa voi sanoa Etelä-Helsingiksi ja Helsinkiä Pohjois-Tallinnaksi, elleivät ne jo nyt ole sitä. 

Virolaiset ovat huomattavan taitavia ja halukkaita käyttämään hyväkseen kansainvälisiä kulttuurisuhteita. Kaikkien Baltian maiden kulttuurisuhteet myös Venäjälle toimivat havaintojeni mukaan hyvin ja melko aktiivisesti kaikesta muusta kitkasta huolimatta.

Guggenheim Helsinki Study 2: Kävijäskenaarioita ja muita perusteluja

Guggenheim Helsinki Studyssa arvioidaan varsin perusteellisesti erilaisia kävijämäärien skenaarioita. Keskimmäisen skenaarion arvio on 500-550 tuhatta kävijää vuodessa, josta noin 300 tuhatta olisi Suomesta ja 250 tuhatta ulkomaisia. Kiasman nykyisiin ulkomaalaiskävijöihin (30 prosenttia) verrattuna Studyssa arvioidaan Guggenheim Helsingin ulkomaalaiskävijöiksi noin 40 prosenttia. 

On mahdotonta sanoa, voidaanko tällaisia kävijämääriä saavuttaa. Suomen suosituin taidemuseo Kiasma on vetänyt vuosittain noin 165-195 tuhatta kävijää ja monet arvelevat pääsyn esitettyihin lukumääriin mahdottomiksi Suomen oloissa. Tosin kuvataiteessa on mahdollista saavuttaa ja voittaa uusia yleisöjä, sillä uteliaisuus kuvataidetta, kuten kulttuuria kohtaan muutenkin on kasvamaan päin. Onhan esimerkkejä myös odotetut kävijämäärät ylittävistä taidemuseoista. Lontoon Tate Moderniin odotettiin kaksi, mutta saatiin viisi miljoonaa vierailijaa vuodessa.

Kuvataidenäyttelyiden yleisöjen määrää on kuitenkin vaikea ennustaa. Yleisömäärien vaihteluväli voi olla melkoinen eri vuosina tai eri näyttelyissä. Museon talousarviota ei saisi sitoa liiaksi kävijöistä saataviin tuloihin. Myös New Yorkin Guggenheim on historiansa aikana joutunut järjestämään silloin tällöin vahvasti sponsoroituja näyttelyitä paikatakseen menojaan.

Mainittakoon tässä, että Guggenheim on niin sanottu yksityinen museo, jonka tavoitteena ei ole kerätä voittoa. Sen on amerikkalaiseen tapaan kerättävä rahansa paljolti omin voimin, usein hyväntekeväisyyden varassa. Euroopassa valtiot tukevat usein kulttuuria ja taidemuseoitakin enemmän. Sekä julkisten- että yksityisten museoiden toiminta on suhdanneherkkää.

Miksi Guggenheim?

Miten Guggenheim Helsingin suunnittelijat sitten perustelevat uuden taidemuseon rakentamista Helsinkiin? Miten he vastaavat kysymykseen miksi?

Studyn mukaan Suomen kulttuurimaisemassa on erityinen paikka Guggenheim Helsingille. Alueella on kyllä lukuisia laadukkaita museoita, Study toteaa, mutta mikään ei ole johdonmukaisesti suuntautunut kansainvälisyyteen. Tällä hetkellä ei ole merkittyä tilaa, joka symboloisi Helsingin pyrkimystä olla kulttuuripääkaupunki ja jonka turistit voisivat välittömästi havaita.

Mielestäni tämä on hyvä lähtökohta. Ajankohtaisten kansainvälisten nykytaiteen näyttelyiden puute Helsingissä on ilmeinen. Helsinki oli paljon aktiivisempi kansainvälinen kuvataidekaupunki 1980-luvulla kuin tänään. Kansainvälistä klassista modernismia ja vakiintuneiden nykytaiteen kansainvälisten taiteilijoiden näyttelyitä kaupungissa kyllä nähdään silloin tällöin, mutta uutta kansainvälistä taidetta nähdäkseen täytyy matkustaa Pietariin, Tukholmaan, Berliiniin, Parisiin, Lontooseen tai New Yorkiin. Mielestäni myös Guggenheimin asema New Yorkissa antaisi mahdollisuuden ehkä monipuolisemmalle kansainvälisyydelle kuin yhteistyö eurooppalaisten kulttuurikeskusten kanssa.

”Kansainvälisesti maineikkaana, monikansallisesti suuntautuneena ja vahvana globaalina verkostona Guggenheim Helsinki voisi olla voimakas osa suomalaista taideyhteisöä toimimalla taiteellisena painopisteenä, kooten ja toimien yhdessä Helsingin muiden instituutioiden kanssa ja kiinnittäessään globaalia huomiota Helsingin kulttuuuripanokseen. Guggenheim Helsingillä olisi hyvin erilainen profiili verrattuna muihin suomalaisiin museoihin, joten on epätodennäköistä, että uusi instituutio kilpailisi olemassaolevien museoiden kanssa. Sen sijaan Guggenheim Helsingin nostaessa kulttuuriturismia, muut museot voisivat nauttia yleiskasvusta kävijämäärissään. Suomen gallerioiden infrastruktuuri on jossain määrin alikehittynyt huolimatta sen dynaamisesta taideyhteisöstä, ja kulttuurituristit johtaisivat uusien gallerioiden ja taiteilijoiden foorumeiden kehittymiseen, joissa he voisivat esittää ja myydä töitään.”  

Entä mitä Study vastaa esitettyyn huoleen sitä, että Guggenheim Helsinki vähentäisi sitä julkista tukea, jota jo olemassa olevat instituutiot nauttivat?

”Tämä on ymmärrettävä huoli, jota täytyy käsitellä. Kuitenkin Guggenheim Bilbaon esimerkki osoittaa, että nämä huolet saattavat olla aiheettomia. Bilbaon Guggenheim-museo johti todellisuudessa Baskimaan kulttuuri-instituutioiden laajempaan uudelleenarviointiin ja rakensi lopulta poliittista tukea Bilbaon muiden tärkeiden museoiden uudistamiseen. Myös Guggenheim Abu Dhabi museo on myös osa yleisempää omistautumista kulttuurille Abu Dhabin osalta. Luultavasti Guggenheim Helsinki saattaisi nostattaa suurempaa julkista tukea muille paikallisille kulttuuri-instituutioille.”

Lisäksi väitetään, että jos esillä olisi enemmän taidetta Suomen ulkopuolelta, dialogi paikallisten taiteilijoiden kanssa laajenisi. Studyn mukaan on oleellista, että Guggenheim säätiö ja Helsingin kaupunki ottavat vastaan taiteilijoiden huolet, ja että uusi museo nähtäisiin taiteilijayhteisön tärkeänä resurssina. Jatkuva vuorovaikutus ja suuntautuminen Helsingin kulttuuriseen ja taideyhteisöön tulee olemaan oleellista projektin menestymiselle.

Guggenheim Helsinki Study 1: Markkinafundamentalismia ja helsinkikeskeisyyttä

Helsinki tilasi Guggenheim-säätiöltä soveltuvuustutkimuksen (feasibility study) mutta saikin Guggenheim Helsingin konsepti- ja kehitystutkielman (Concept and Development Study for a Guggenheim Helsinki). Kutsun sitä tässä arviossani tuttavallisesti nimellä Study, jolla tarkoitan sekä asiakirjan tekstiä, että itse julkaistua suunnitelmaa. Seuraavassa muistiinpanojani ja huomioitani.  

Ehkä tärkein esitetty Guggenheim-hankkeen kritiikki on ollut lyhyesti seuraava: nouseeko hanke taloudellisesta vai kulttuurisesta välttämättömyydestä? 

Ainakaan itseäni Study ei vakuuttanut tältä osin. Ekonomistiselle arvioinnille on pantu painoa, mutta kulttuuripoliittinen analyysi asetetaan usein markkinavetoisiin ja suomalaiselle kulttuuritoiminnalle varsin vieraisiin näkemyksiin.

Esimerkiksi Studyssa todetaan taiteilijoiden esittäneen väitteen siitä, että Guggenheim Helsinki vähentäisi heidän mahdollisuuksiaan pitää taidenäyttelyitä tai heikentäisi paikallista kiinnostusta suomalaiseen nykytaiteeseen. 

Tähän Study vastaa markkinafundamentalismilla. Sen mukaan vertailu osoittaa, että Suomen yksityinen taidemarkkina ei ole vielä saavuttanut täyttä potentiaaliaan, ja siinä on toistaiseksi enemmän suomalaisia taiteilijoita kuin menekkiä heidän töilleen. Museo voisi auttaa laajentamaan taidemarkkinoita turistivirtaa houkuttelemalla. Taiteen ja kulttuurin innokkaat kuluttajat saattaisivat lopulta muodostaa taidemarkkinan, joka tukisi lukuisia uusia gallerioita suomalaisille taiteilijoille.

Noin 180 sivuisessa Studyssa on paljon mahtilauseita amerikkalaiseen malliin. Tässä esimerkki kielenhuoltoa kaipaavasta lausehirviöstä:

”Museolla ja sen kävijöillä tulee olemaan mahdollisuus auttaa määrittelemään uutta museomallia yhdistämällä traditionaalisen näyttelysalin elementtejä, painottamalla luovaa prosessia ja toimimalla katalyyttinä sosiaaliseen muutokseen houkuttelemalla tärkeitä ja laajoja yleisöjä monista maailman osista.”

Eräs Guggenheim Studyn iskusanoista on sana transnational eli monikansallinen. Laatijat tarkoittavat sillä kulttuurivaihtoa moniin sivistyksellisiin suuntiin – askelta globaalin yli, joka ylittää maantieteelliset ja nationalistiset rajat.

Mielestäni monikansallisuus on erinomainen periaate ja se sopii hyvin luonnehtimaan suunnitellun museon tavoitteita.

Helsinki ja muu Suomi

Studyn mukaan Guggenheim toivoo voivansa toimia läheisesti Suomen opetus ja kulttuuriministeriön kanssa taatakseen, että ohjelmat ovat linjassa kansallisen opetussuunnitelman kanssa ja kohtaavat tai ylittävät paikalliset odotukset. Suomen menestyminen koulutuksessa on arvokas lisä Guggenheimille ja taidemuseoiden laajemmallekin kansainväliselle yhteisölle.

Study kartoittaa ja arvioi melko tarkkaan pääkaupunkiseudun taidemuseoita ja muita kulttuuri-instituutioita suhteessa suunniteltuun taidemuseoon, mutta se ohittaa maan muut taidemuseot vain maininnalla. Guggenheim Helsingin suunnittelijat eivät käsitä, että Suomen kulttuurielämän runko muodostuu nykyisin useista melko vahvoista valtakunnan osakeskuksista myös taide-elämän suhteen, ja Helsinki on menettänyt aikaisemman suvereenin, magneettisen napa-asemansa.

Juuri suhde valtakunnallisuuteen ja Suomen valtiolliseen kulttuuripolitiikkaan on Studyn heikkous. Neuvotteluja kulttuuriministeriön kanssa ei ole käyty, vaikka valtionosuuksien ja arvonlisäverojen tilannetta Suomessa onkin pengottu. 

Huono valmistautuminen tähän näkyi julkistamisen jälkeisinä päivinä mediassa ministerien haastatteluissa. Presidenttiehdokkaana ollut kulttuuriministeri pelasi omaa peliään ja muut, kuten pääministeri vetivät toiseen suuntaan suhteessa Guggenheim Helsinki hankkeeseen. Vaikka kyse on Helsingin hankkeesta ja kaupungin taidemuseosta, suunnittelijat eivät ilmeisesti käsittäneet, että mitään suurempia kulttuurihankkeita ei voi ajatella Suomessa ilman käyntiä ministeriössä.

Study jättää mainitsematta myös mahdollisen pääkaupunkiseudun yhdentymisprosessin vaikutukset, joka esimerkiksi alueen kulttuuritoimien osalta saattaa tapahtua ennen muiden hallinnonalojen yhteenliittymiä. Yhteistoimintaa taidemuseoiden ja kulttuuritoimijoiden välillä saarnataan innokkaasti, ja sille olisikin mahdollisuuksia. Esimerkiksi viime vuonna avattiin lähes samanaikaisesti Gallen-Kallela-aiheiset näyttelyt Espoon Tarvaspään Gallen-Kallela museossa ja Helsingin taidemuseossa, mutta käsittääkseni juuri mitään yhteistyötä tekemättä. Heikosta museoyhteistyöstä kirjoitin Kulttuurinavigaattoriin lokakuussa.