Rothkomaniaa vai laatujournalismia?

New Yorkin Seagram-rakennukseen tarkoitettu seinämaalaus, 1959.

Mark Rothko syntyi 1903 Väinänlinnassa, joksi Latvian itäosissa olevaa Daugavpilsia suomeksi kutsutaan. Joidenkin lähdetietojen mukaan Rothko syntyi venäjänjuutalaiseen perheeseen ja se johtuu siitä, että kaupunki oli hänen syntymäaikanaan osa Venäjää nimeltään Dvinsk.

Simon Schama, joka itse on koillispuolalaista juutalaista sukua, toteaa kirjassaan Power of Art Rothkon lapsuudesta, että Dvinskin seudulla ei tunnettu pogromeja hänen syntymänsä aikoihin, vaikka kaupungin asukasluvusta oli puolet juutalaisia. Kymmenvuotiaaana Yhdysvaltoihin emigroitunut Marcus Rothkowitz oli kyllä tarpeeksi vanha tietääkseen, mitä sana tarkoittaa, arvelee Schama. Tuleva taiteilija kasvoi ortodoksijuutalaisuuteen, josta Schama toteaa, että sillä ei ollut osuutta hänen tulevassa taiteessaan, paitsi että suoritettuaan juutalaisuuden perusteita opettavan koulun chederin, "se ei koskaan poistu, vaikka kuinka sitä yrittäisi karkoittaa mielestään".
 
Kävin Daugavpilsissä vuosikymmenen alussa. Seutua on uudelleenitsenäisyyden jälkeen vaivannut työttömyys ja köyhyys. Lapset tulivat kerjäämään ravintolaan, jossa söimme. Vuonna 2003 näin Riikassa myös Rothkon muistonäyttelyn, jossa ei tosin hänen parhaimpien teostensa tunnelmiin päässyt. Satavuotissyntymäpäivän kunniaksi Latvian suuren taiteilijan muistoksi oli järjestetty monenlaisia amerikkalaislatvialaisia yhteistyöprojekteja.
 
Rothko saavutti kuuluisuutta abstraktin taiteen tekijänä. Mark Rothko löydettiin vuonna 1970 makaamassa kuolleena ateljeensa lattialla. Valtimonsa leikanneesta taidemaalarista vuotanut verilammikko oli kooltaan noin 2,5 x 1,8 metriä. Jonathan Jones kirjoitti makaaberisti: 

"Se oli hänen maalaustensa mittasuhteissa, ajan taidekritiikin kieltä lainatakseni, värikenttä."

 
Tate Modernissa Lontoossa juuri avattu suuri Rothkon näyttely on syyskauden tapaus. Otan näyttelyn esimerkiksi havainnollistaakseni samalla, mitä on nykyaikainen kulttuurin laatujournalismi. Keräsin The Guardianin aiheesta julkaisemien juttujen linkit syyskuusta 2008 alkaen. Kyseessä on suuren eurooppalaisen laatulehden julkaisemat jutut yhden ainoan taidenäyttelyn ja taiteilijan tiimoilta. Vajaan kuukauden aikana lehti julkaisi yhteensä yhdeksän erilaista juttua aiheesta. Ja mitä vielä näyttelyn kuluessa seuraakaan?

Esimerkiksi kuvataiteen suhteen varsin anorektinen Helsingin Sanomat voisi kokeilla vastaavaa vaikkapa Tennispalatsin Jarmo Mäkilän komeasta näyttelystä. Lehti ei ole kirjoittanut näyttelystä mitään ja tilanne on kuin Neuvostoliitossa: näyttely on epävirallista kulttuuria, josta establishment vaikenee. Ikävää. 
Luin kaikki Rohko-jutut ja katsoin videon ja diasarjan. Minkälainen vaikutelma siitä jäi? Ei ainakaan tyhjentävä, mikä lieneekin tällaisen journalismin eräs tarkoitus, vaan mielessäni kasvoi yhä suurempi kiinnostus taiteilijaa ja taidetta kohtaan. Artikkelit ja teoskuvat voivat välittää vain pienen osan taiteesta. Jos olisi mahdollisuus, tilaisin heti lentolipun Lontooseen.

Mustaa maruunalle, 1958.

Seuraavassa linkitettynä The Guardianin jutut aihesta 1.9. 2008 alkaen. Päivitän linkkejä sitä mukaa, kun lehti julkaisee uusia juttuja aiheesta:

28.9.2008 Laura Cummimg: Welcome to his dark side... tarkastelee Rothkon loppuajan tuotantoa 1950-luvulta.
26.9.2008 Do you get Rothko, eli meneekö perille? Äänestys siitä, onko Rothko ”majestettinen kyky” vai ”keisarin uudet vaatteet”? Majesteettinen kyky voitti (67.7%) keisarin uudet vaatteet (32.3%).26.9.2008 Video aiheesta, jossa kuraattorin ja taiteilijan pojan haastattelu.24.9.2008 Kuvasarja näyttelystä ja muutamia dokumenttivalokuvia.

24.9.2008 Kriitikko Adrian Searlen juttu näyttelystä.23.9.2008 Jonathan Jonesin blogiartikkeli, jossa hän pohtii Rothkon näkemyksiä taiteesta vuonna 1969.20.9.2008 Preview eli ennakkokatsaus, jonka jokainen suuri lehti julkaisee suurimmista näyttelyistä.14.9.2008 My Rothko Moment, jossa taiteilijan ihailijat John Banville, Simon Schama, Katie Mitchell, Ben de Lisi ja Howard Hodgkin puhuvat kokemuksistaan.14.9.2008 Taiteilijan tyttären haastattelu, jossa kerrotaan mm. pesänjakokiistoista.1.9. 2008 Jonathan Jones kävi Teksasissa katsastamassa kuuluisan Rothko-kappelin.

*

Lisäksi vielä näyttelystä kiinnostuneelle linkki Taten näyttelyä koskevalle sivulle.

Veistosvideo IV: William Dennisuk, Concepts of Time and Space

Tässä vielä yksi veistosvideo. William Dennisukin klassisen arkkitehtuurin muotoja tapaileva sarja on eräs suosikkejani.

Teosryhmän sijainti:


Näytä suurempi kartta

Veistosvideo III: Veikko Hirvimäki, Kuningasajatus

Veikko Hirvimäen Kuningasajatus aiheutti karmean kalabaliikin vuonna 1985. Erilaisia taidekiistoja käytiin useita 1980-luvulla: Ars 83, Pekka Kauhasen UKK patsas Kajaanissa ja Seppo Similä olivat kiivaiden keskustelujen kohteina. Perinteisten muistomerkkien aika oli ohi ja taide oli yhtä uutta, outoa, vierasta ja vaikeasti ymmärrettävää kuin aina aikaisemminkin.

Ateneumin suuri Mika Waltari -näyttely osoittaa, että kirjailija eli kiivaasti mukana aikansa modernissa nykytaiteessa ja olisi luultavasti ollut iloinen Hirvimäen teoksesta omana muistomerkkinään. Tänään teos tuntui makaavan tyynenä ja arvokkaana Elite-ravintolan edessä.

Veistosvideo II: Martti Aiha, Rumba

Veistosvideo: Eila Hiltusen Sibelius-monumentti

Kokeilin kuvausta ja editointia. Eila Hiltusen kuuluisalla monumentilla oli niin paljon turisteja, että kokokuvan saamista piti odotella.

Kylläpä Hirstiä nyt kehutaan

”Sorry, Bob, mutta olet lopultakin stuckisti.” Näin päätti kommenttinsa The Guardianissa Germaine Greer, joka arvioi sunnuntaina esitettyä Robert Hughesin televisioesseetä Britannian Channel 4:lla. Lause vaatii vähän selvitystä.
Stuckistit ovat brittiläislähtöinen taiteilijaryhmä, jonka nimi tulee sanasta ”stuck” (ks. Kulttuurinavigaattori: Stuckistit). Ja Robert Hughesin televisioessee, josta oli Guardianissa ennakkojuttu jo hyvissä ajoin ennen kohuhuutokauppaa, asettui voimakkaasti Damien Hirstiä, hänen taidettaan ja ylikierroksilla pyörivää taidekauppaa vastaan (ks. Kulttuurinavigaattori: Robert Hughes: Mona Lisan kirous).

Greerin mielestä Hughes ei ymmärrä, että kyse ei ole Damien Hirstin taiteesta sinänsä, vaan koko huutokauppa oli hänen taideteoksensa. Germaine Greer palauttaa mieleen kriitikon muut inhokit, Georg Baselitzin, Jean-Michel Basquiatin ja Julian Schnabelin. Greer piikittää: ”Hughesin leima on tehty taitavasti ja tarttumaan sitkeästi uhriinsa.”

Damien Hirstiä Greer puolustaa sanomalla, että hänen kiistämätön neroutensa on se, että hän saa ihmiset ostamaan teoksiaan. ”Damien Hirst on brändi, koska 21 vuosisadan taidemuoto on markkinointi. Näin vahvan brändin kehittäminen niin huomiota herättävän kuluneeseen perusteluun on valtavan luovaa – jopa vallankumouksellista."

Samaa mieltä tuntuu olevan The New York Timesin Roberta Smith, joka lausui painavan sanansa asiaan otsikolla, jonka voisi kääntää ”Joukkomylvinnän jälkeen: huutokaupan jälkeinen ruumiinavaus.”Smith kysyy aluksi, muuttiko Hirst paradigmaa vai saiko hän aikaan vain paljon melua, rahaa ja uutisia? Hänen myyntipottinsa oli siis noin 150 miljoonaa euroa, josta osa menee huutokauppakamarille ja osa taiteilijalle. Jakoa ei ole julkaistu, mutta Smith puolustaa Hirstin huutokauppaa ohi gallerioiden toteamalla, että häntä edustavat galleriat Lontoossa ja New Yorkissa olisivat vieneet provisioina 50 prosenttia teosten myyntihinnasta.
Eräs suomalainen taiteilija totesi viime viikolla samaa sanomalla, että jos syntyisi tilanne jossa galleriat veisivät kohtuuttoman osan teosten myyntihinnasta, suomalaiset taiteilijat perustaisivat oman gallerian.

Roberta Smith toteaa, että nousseet kiistat ja häly eivät merkitse paljoakaan spektaakkelin lisäksi, joita ovat Hirstin taide, elämä ja ura. Huutokaupan menestys ei edes kerro paljoakaan taidemarkkinan ei-Hirstin osuudesta, vaikka jokainen siihen osallistunut on iloinen siitä, että myynti ei epäonnistunut.

Pirstaloituva markkina

Kriitikko toteaa hämmästyneensä, kun niin monien mielestä aivan viime aikoihin asti taide ja raha ovat olleet aina vastakkaisilla puolilla, ikään kuin ne eivät olisi olleet aina läheisesti yhdessä. Smithin mielestä taiteilijoiden täytyy selviytyä, ja he tekevät taidetta myytäväksi, se on eräs myönteinen reaktio, jota he töilleen haluavat.
”Taidemarkkina on Mr. Hirstille sitä, mitä populaarikulttuuri on Jeff Koonsille: hänen pääasiallinen sisältönsä. Hirst rellestää paljastamalla sen koneiston ja saamalla sen hyppäämään vanteidensa läpi. Tässä mielessä hän on saanut eniten irti 1980-luvun lopun kulutustavaroihin mieltyneestä taktiikasta, joka tunnetaan Neo-Geona kiiltävine pintoineen, kalliine materiaaleineen ja todellisuuden kappaleiden hämmästyttävine uudelleenasetteluineen. ”

Roberta Smith arvioi, että Hirstin huutokauppa todistaa kiinnostavasti, ei niinkään kasvavasta, ”demokratisoituneesta” taitemarkkinasta, vaan globalismin mukana tulevasta sirpaloitumisesta. Taidemaailma voi laajentua vain tiettyyn rajaan asti ennen pirstaloitumistaan ja tuo hajoaminen on alkanut. Olipa kyseessä Kiina, Moskova, Christien tai Damienin maailma, taiteen eri kuningaskunnat ovat lisääntymässä hieman limittäisiin, enemmän tai vähemmän alueellisiin piireihin, josta on ehkä aina aikaisemminkin ollut kyse.

Syksyn talo

Viikin kirkko

Näin päivällä Viikin kirkon, jonka suunnitteli arkkitehti Samuli Miettinen ja se valmistui 2005. Päreitä, puuta, betonia ja kiviä.

Kabakovit ja CCC Moskovassa

New Yorkissa asuvien Emilia ja Ilya Kabakovin suuri retro avattiin tiistaina Moskovassa. Näyttely on kolmessa paikassa: Pushkinin museossa, M&J Guelmanin taidegalleriassa ja nyt avatussa uudessa taidekeskuksessa nimeltä CCC Moscow.

Kevään ajan Moskovasta kuului tietoja uudesta galleriasta tai taidekeskuksesta, jonka polkaisi pystyyn Daria Zhukova miesystävänsä miljonääri Roman Abramovichin tuella.

Kabakovien näyttelyn lisäksi itse rakennus on eräs neuvostoavantgarden helmiä. Se on arkkitehti Konstantin Melnikovin ja insinööri Vladimir Shukhovin suunnittelema linja-autojen Bakhmetevskyn korjaushalli. Konstruktio valmistui vuonna 1927, siis aikana jolloin nevostoavantgarden sallittiin vielä elää. Vaikka rakennus on ollut arkkitehtuurin merkittävioen suojeltavien rakennusten luettelossa vuodesta 1990, sen uudempi historia on myös monivaiheinen. Perusteellinen restauraatio alkoi vuonna 2002.

Tarkempia tietoja näyttelystä odotellessa, tässä pari kuvaa rakennuksesta Alla muutama linkki aiheeseen.

Konstantin Melnikovin vuonna 1927 valmistuneen linja-autojen korjaushalliin kunnostettu CCC taidekeskus.

CCC näyttelykeskuksen sisätiloja viime kesäkuussa kuvattuna. Rakennuksen kattokonstruktion suunnitteli kuuluisa insinööri Vladimir Shukhov.

Tietoja Bakhmetevskyn lina-autohallista englanninkielisessä Wikipediassa

Ja näyttelystä sekä CCC Moscow taidekeskuksesta:
The Guardianin raportti.

Ja äänipodcast englanniksi

NYTin lyhyt raportti

Hirstin hiukkaskiihdytin, Koonsin kamat ja muita kohujuttuja maailmalta

Viikon kuuma juttu oli, että kerrotaan uudesta Hirstin hiukkaskiihdyttimestä, joka käynnistetään pian. Kone on suunniteltu tuottamaan ennenkuulumaton määrä sanahelinää brittiläisestä nykytaiteesta, kertoo Jonathan Jones The Guardianissa. Tiedemiehet toivovat löytävänsä näin taidemaailman syviä salaisuuksia, kun koe huipentuu Sothebyn taidehuutokaupassa Lontoossa ensi maanantaina – vai räjähtääkö Hirstin kvantti ylikuumentuneena? Hirstologi Robert Hughes väittää jopa, että kaikki nykytaide joutuu imetyksi taidemarkkinoiden mustaan aukkoon. Näin veistelee siis The Guardianin kriitikko Jonathan Jones.

Damien Hirst ja Kultainen vasikka. Hintalappu: 10-15 miljoonaa euroa.

Englantilaiset kuuhkaavat nyt kuumina Kultaisen vasikan ympärillä. Tuo Damien Hirstin formaliinissa uiva kellertävä, potra härkäpoika on eräs niistä yli kahdesta sadasta Lontoon Sothebyllä maanantaina huutokaupattavasta Britannian ykkösnykytaiteilijan teoksesta.

Hirst sai mahdollisuuden vastata Guardianissa Robert Hughesin haukkuihin (ks. edellinen blogiartikkeli). Taiteilija sanoi, että ei hän odottanut Hughesilta mitään vähempääkään. Hän kertoo lukeneensa jo Hughesin Goya-kirjasta, että Hirst ei ole kunnon taiteilija. ”Veikaanpa, että hän ajelee hevosilla ja kärryillä ja nyyhkytteli, kun kuningatar Victoria kuoli. Minusta se näyttää vähän luddiitilta.”

Alussa mainitussa jutussa Guardianin kriitikko Jonathan Jones kertoo käyneensä katsastamassa Hirstin huutokaupan myyntituotteet todeten maireasti bottom linessaan:

"Damien Hirst on kiinnostavampi kuin mikään toinen hänen (minun) sukupolvensa taiteilija. Hänen heikot kohtansa ovat osa hänen eriskummallista ihmisyyttään taiteilijana. Katoaako tuo kaikki, jos tämä huutokauppa epäonnistuu? No, ei. Onko taiteilijoilla oikeus myydä omia teoksiaan? No, on. Joten näyttää siltä, että tämä ei ole maailman loppu sittenkään."

Frankfurter Allgemeine Zeitungin Rose-Maria Gropp kirjoitti lehdessä analyyttisen ja perusteellisen jutun Hirstin huutokaupasta ja hänen markkinointitaidoistaan. Toimittaja otsikoi juttunsa Hughesin tykitystä ironisoiden ja kuin rauhoittaen brittien hypetystä: ”Antakaa taiteilijalle mikä taiteilijalle kuuluu”.

Ranskassa taiteellista kuohuntaa sai aikaan Jeff Koons, jonka teoksia on esillä Versaillesin linnassa The Guardianin toimittajan mukaan ensin Ranskan oikeistokonservatiivit valittivat maan kulttuuriministerille, että näyttely halventaa Versaillesin ”pyhää” paikkaa. Sitten ranskalainen media kysyi, hyödyttääkö Ranskan vallankumouksen symbolina pidetyn palatsin näyttely erästä ranskalaista taiteenkeräilijäbiljonääriä.

New York Timesin kuvasarja näyttelystä paljastaa kuitenkin, että ei amerikkalaistaiteilijan invaasio Versaillesiin ole ihan kamala. Toki vaan Aurinkokuninkaan palatsin barokkinen maailma kitshin kuninkaalle Jeff Koonsille sopii. Hänen metalliveistoksensa Ludvig XIV:stä vuodelta 1986 oli esillä Helsingissä keväällä 1990 esitetyssä silloisen nuoren polven amerikkalaistaiteen näyttelyssä. Koons osaa laittaa torttua tortun päälle.

Jeff Koons, Louis XIV, 1986.

New Yorkissa nimitettiin alkukuusta MoMa:n maalaus- ja kuvanveisto-osaston johtajaksi talon oma nainen Ann Temkin. Seuraavaksi kuultiin maailman merkittävimmäksi taidemuseoksi mainitun METin eli Metropolitan Musem of Artin johtajan vaihdosta. Luovuttava johtaja Philippe de Montebello tunnetaan alaistensa kuratoimista räväköistä, mutta asiantuntija otteella laadituista näyttelyistään 1970-luvulta asti. Useista METin näyttelyistä tuli sellaisia, joita voi pitää blockbustereina, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan taiteellisten ansioidensa takia, ei hypen eli ylimainonnan vuoksi.

Uusi johtaja on brittiläissyntyinen Thomas P. Campbell, 46 vuotias METin gobeliiniosaston museokuraattori. Asiasta keskustelevat taidetoimittajat Lee Rosenbaum ja Roberta Smith WNYC radioaseman ohjelmassa.

Ja tässä vielä lisäys edelliseen. Tuleva museonjohtaja esittelee METin viimevuotisesta Barokin gobeliinit-näyttelystä, miten gobeliinit tehtiin. Tämä ilmeisen pikaisesti, mutta asiantuntevasti tehdyssä NYTin kuvitetussa podcastissa. Milloin suomalainen journalismi pääsee tällaisiin saavutuksiin, museotoiminnasta puhumattakaan?

Robert Hughes: Mona Lisan kirous

Tunnettu kuvataiteen kriitikko, australialaissyntyinen, New Yorkissa asuva Robert Hughes on ankarasta auto-onnettomuudesta toivuttuaan kirjoittanut muun muassa omaelämänkerrallisen muistelman. Hän näkyy kirjoittavan silloin tällöin muun muassa brittiläiseen The Guardianiin, viimeksi hienon artikkelin Francis Baconista otsikolla ”Horrible!”

Hughes tunnetaan useiden televisioelokuvien kirjoittajana ja juontajana. Niistä varhaisin BBC-sarja ”The Shock of the New” (1980) teki modernismin teorioita tunnetuksi laajemmalle yleisölle.

The Observerin/Guardianin Vanessa Thorpe tietää kertoa , että Hughesin uusin televisio-ohjelma ”Mona Lisan kirous” (The Curse of Mona Lisa) esitetään Britannian Channel 4:ssa 21.9. 2008. Ohjelman aihe on taide ja raha ja sen esitys ajoittuu samoihin aikoihin Damien Hirstin 223 teoksen myyntitapahtuman kanssa.

Damien Hirst, Virgin Mother.

Hughes väittää, että olisi ”pieni ihme”, jos Hirstin yli kymmenen metriä korkea pronssipatsas Virgin Mother olisi viiden miljoonan punnan arvoinen ja kuitenkin sellaisen tekemä, jolla on ”niin vähän taitavuutta”. Kriitikko kutsuu Hirstin kuuluisaa formaliinissa uivaa haita ”maailman yliarvostetuimmaksi meriorganismiksi” ja nostattaa pitkähkön hyökkäyksen taiteilijaa vastaan, joka ”toimii kuin kaupallinen brändi” ja väittää sekä Hirstin että hänen hainsa todistavan, että taide on menettänyt kaiken hintalapusta erillään olevan merkityksen.

Hughes sanoo pelkäävänsä olevan viimeinen etuoikeutettu sukupolvi, joka käy taidegallerioissa ajattelematta näyttelyiden markkina-arvoa.

Damien Hirstin kelluva tiikerihai vuodelta 1991 nimeltään The Physical Impossibility of Death in the Mind of Someone Living on Hughesin arvion mukaan ”mauton kulutustavara”, vaikka taiteen keräilijä Charles Saatchi myi sen vuonna 2004 kahdeksalla miljoonalla punnalla. ”Se on ovela markkinointiväline, mutta teoksena absurdi”, sanoo Hughes. Tavallinen puolustus työlle on ollut se, että se peilaa ja horjuttaa nykyajan dekadenssia. Hughes sanoo: ”Ei näin, se on dekadenssia.”

Robert Hughes: "Ovela markkinointiväline, mutta teoksena absurdi."

Hughesin raju tuomio Britannian johtavalle nykytaiteilijalle on osa ohjelman keskeistä väitettä siitä muutoksesta, jota Hughes sanoo todistaneensa viimeisen 50 vuoden aikana New Yorkista käsin toimineena taiteen arvioijana. Ohjelma "Mona Lisan kirous" alkaa kuvilla Hirstin timanttipääkallosta For the Love of God, joka myytiin 50 miljoonalla punnalla ja jonka nyt omistaa eräs yhtymä.

Hughes väittää, että kaikki taideteokset nykyisin toimivat länsimaisessa kulttuurissa paljolti samaan tapaan kuin kuuluisuudet. Hän ajoittaa suuntauksen alun vuoteen 1962, kun Leonardon Mona Lisa lähti Louvresta ollakseen esillä New Yorkissa. Pitkät jonot sen näkemiseksi muuttivat mestariteoksen pelkäksi spektaakkeliksi, hän väittää. Nykyisin valtavat summat rahaa, joita keräilijät maksavat taidehuutokaupoissa jättäen suuret määrät teoksia julkisten taidemuseoiden ulottumattomiin merkitsevät, että itse taide on määritelty uudelleen. Hän esittää, että teokset ovat nykyisin kuin filmitähtiä gallerioiden ollessa alennettuja limusiinien tasolle, joita käytetään niiden välittämiseksi ihmisille. Hughes varottaa: ”Taide spektaakkelina menettää merkityksensä.”

Damien Hirst, For the Love of God. Hinta: 50 miljoonaa puntaa.

Muistelen Robert Hughesin ennenkin lausuneen varsin kriittisiä huomautuksia BritArtin suuntaan, mutta näin kovilla hän ei ole vielä ampunut.

Artikkelin toimittaja huomauttaa, että parhaillaan Royal Academy odottaa vielä vastausta Damien Hirstiltä, suostuuko hän kuninkaalliseksi akateemikoksi, joka on korkein kunnianosoitus brittiläiselle toimivalle taiteilijalle. Hirstin BritArt toverit Gary Hume ja Tracey Emin ovat jo akateemikkoja, joten kutsu liittyä akateemikkoklubiin on houkutteleva. Huolimatta siitä, että Hirst aikoinaan kutsuikin Britannian kuninkaallista akatemiaa sanoilla ”iso, lihava ja kalkkiutunut vanha, pompöösi instituutio.”

P.S. Guardianin lauantain lehdessä on Ian Jackin varsin valaiseva artikkeli kansainvälisen taidekaupan tilanteesta, jossa pohditaan myös Damien Hirstin myymättä jääneiden teosten kohtaloa ja taidemarkkinoiden suhdetta maailmantalouden tilanteeseen.

Kritiikin tila II: Lehdet ja verkkojulkaisujen arvostelut

Kritiikkiportista selviää siihen osallistuvien lehtien verkkojulkaisujen kritiikin määrä. Tieto kertoo jotain lehtien aktiivisuudesta ja sitä voi pitää suuntaa-antavana lehtien suuntautumiselle kulttuuriin laajemminkin. Aluksi kuitenkin pari huomiota.
Vaikka Kritiikkiportin suunnittelussa ja sen pyörittämisessä ovat itse arvostelijat olleet mukana, kirjoittajien nimiä ei julkaista Kritiikkiportin nimiöinnissä. Luulisi sen verran kirjoittajienkin ääntä kuunneltavan, että kriitikon nimi mainittaisiin kritiikin päivämäärän, julkaisevan lehden, jutun otsikon ja alkuingressin lisäksi.

Kriitikon nimi puuttuu Kritiikkiportin nimiöstä.

Toinen yllätys oli huomata, että Keskipohjanmaa ja Etelä-Suomen Sanomat julkaisevat ainakin osan kritiikistään ilman kriitikon nimeä. Ainakin näin oli Batman-elokuva Yön Ritarin kritiikkien kohdalla keskipohjanmaa.netissä ja ess.fissa Tällainen puskasta ampuva journalismi on varmaan pohjanoteeraus suomalaisen kritiikin historiassa.
Sanomalehtien ykkönen on Turun Sanomat. Se julkaisee verkossa kaikki myös paperilehdessä julkaistut kritiikit. Toinen aktiivinen kritiikin julkaisija on Jyväskylässä ilmestyvä Keskisuomalainen. Molemmat lehdet julkaisivat kolmen kuukauden aikana yli 250 kritiikkiä verkkoversioissaan. Luvut ovat niin vakuuttavia, että näitä lehtiä kannattaa tarkastella muunkin sisältönsä puolesta Suomen laatulehtinä.
Kakkosiksi sijoittuvat Helsingin Sanomat (166), Ilkka (151), Karjalainen (154) ja Savon Sanomat (160). Helsingin Sanomat rajaa melkoisesti verkkolehdessään julkaistavaa aineistoa, joten tieto maan suurimman sanomalehden sijoittumisesta on vääristynyt suhteessa muihin. Kakkosryhmän lehdet ovat kaikki vahvoja alueellisia toimijoita.

Alempaa keskisarjaa ovat Etelä-Saimaa (60), Etelä-Suomen Sanomat (82), Hufvudstadsbladet (88), Kauppalehti (50), Keskipohjanmaa (90), Kouvolan Sanomat (67), Lapin Kansa (56), Pohjalainen (91), uusisuomi.fi (44) ja Uutispäivä Demari (56)
Vain vähän kritiikkiä julkaisevat Aamulehti (19), Itä-Savo (29), Kainuun Sanomat (2), Kaleva (30), Länsi-Savo (10) ja Satakunnan Kansa (5) Aikoinaan laadukasta journalismia toteuttaneet Aamulehti ja Kaleva hämmästyttävät passiivisuudellaan.
Kolmeen kuukauteen eivät verkkolehdissään ole julkaisseet yhtään kritiikkiä Forssan lehti, Itä-Häme, Länsi-Suomi, Pohjolan Sanomat ja Salon Seudun Sanomat.

Kritiikin tila I: Taiteenalat verkkojulkaisuissa

Kesäkuussa käynnistynyt eri taiteenalojen kritiikkiä linkittävä Kritiikkiportti on julkaissut kolmessa kuukaudessa linkkejä 2044 kritiikkiin. Vauhti on siis noin 22 kritiikkiä päivässä.

Nyt on aika kysyä, kuinka paljon ja mitä portaalin tiedot kertovat suomalaisesta taidekritiikistä? Aluksi huomioita Kritiikkiportin kattavuudesta. Portaalissa julkaistaan vain sanomalehtien verkkojulkaisuissa julkaistut kritiikit. Tämä on kuitenkin vain osa kritiikin julkaisemisen totuutta.

Julkaistaanhan kritiikkiä myös portaalin ulkopuolelle rajatuissa aikakausi- kulttuuri- ja mielipidelehdissä. Niiden kritiikki on usein tasokkaampaa kuin sanomalehtikritiikin, joka johtuu yksinkertaisesti siitä, että sanomalehdissä kriitikolle annetaan tavallisesti yksi tai kaksi päivää aikaa kirjoittamiseen. Aikakausilehdissä tahti on väljempi.

Toinen ongelma on se, miten eri lehdet rajaavat paperisten ja elektronisten julkaisujensa aineiston. Esimerkiksi Kritiikkiportin linkityksissä Timo Valjakka ei ole julkaistua kritiikkiä kirjoittanut, vaikka hän on Helsingin Sanomien paperilehden puolella eräs maamme aktiivisimpia taidekriitikoita. Saman lehden kuvataiteen pääkriitikko Marja-Terttu Kivirinta on julkaissut yhden kritiikin, joka sekin on kirja-arvio.

Helsingin Sanomat jättää kuvataidetta koskevat kritiikit pois hs.fi julkaisustaan. Myös eräissä muissa lehdissä näyttää olevan sama periaate.
Luotettavaa kokonaiskuvaa eri taiteenalojen kritiikistä Kritiikkiportti ei siis anna.

Eri taiteenalojen saaman kritiikin määrän voi jakaa neljään ryhmään. Arvosteltavien taiteiden valta-aloja ovat kirjallisuus ja musiikki, jotka molemmat ylittävät 500 kritiikin määrän. Kirjallisuus jakautuu kaunokirjoihin (382), lastenkirjoihin (44) ja tietokirjoihin (170). Kirjallisuus ja musiikki muodostavat yhdessä reilusti yli puolet verkkojulkaisujen kritiikeistä.

Elokuva sai 370 ja teatteri 212 kritiikkiä. Kuvataide (167) tuli viidenneksi verkkokritiikin määrässä.

Vain vähän arvosteltiin tanssia (41), valokuvia (17), sarjakuvia (15), pelejä (20), muotoilua (5) ja arkkitehtuuria (5). Sirkus sai kolmen kesäkuukauden aikana yhden kritiikin.
Huomenna pohdin verkkojulkaisujen kritiikkiä eri lehdissä.