Kulttuurinavigaattori seurasi viime keväänä Lontoon Trafalgarin aukion tyhjän neljännen veistosjalustan jännittävää taidekilpailua. Voittajaksihan tuli Antony Gormley, jonka yhteisötaidetta tehdään ja nähdään keväällä myös Suomessa taidesäätiö Pro Arten projektissa.
The Guardianissa julkaistiin helmikuussa Gormleyn kirjoitus otsikolla ”Kansan veistosjalusta” ja vetoomus osallistua neljännen veistosjalustan yhteisöteokseen.
Gormley esittää, että, kesäkuun kuudennesta päivästä alkaen veistosjalustaa päivystetään sadan päivän ajan. Jalustaa miehitetään 24 tuntia päivässä, yksi henkilö kerrallaan, jokainen tunnin ajan. Operaation toteuttamiseen tarvitaan 2 400 henkilöä.
Olin jo vakavasti harkitsemassa ilmoittautumista, mutta huomasin, että projektiin hyväksytään vain pysyvästi Isossa Britannassa asuvia. Turistit saavat seistä Trafalgarin aukiolla.
Gormleyn Helsingin projektiin oli vielä tänään paikkoja vapaana. Se tapahtuu 25.3.-3.4.2009.
Ihme-päivien seminaari on Vanhalla Yliopilastalolla 3.-5.4.2009 ja aiheina ovat: Ketkä taidetta tekevät?, Kenelle taidetta tehdään?, Miten yhteisö syntyy?, Mitä on hyvä taide? ja Mitä on asiantuntijuus? Aiheita pohditaan ja niistä keskustellaan ulkomaisten ja kotimaisten asiantuntijoiden voimin.
Uuden Suomen kustantaja ja omistaja Niklas Herlin raivostui Hesarin elokuvakriitikolle, kun hän kirjoitti negatiivista palautetta Markku Pölösen uudesta elokuvasta Ralliraita 1.
Kriitikolle on aina raivottu silloin, kun hänen kanssaan on oltu eri mieltä. Muistelen itsekin aikoinaan saaneeni epäsuoran tappouhkauksen ja kummallisen puhelinsoiton. Yhtä kansanryhmää, kriitikoita vastaan saa vapaasti kiihottaa.
Niklas Herlin ei tohdi käyttää sanaa kriitikko, vaan laajentaa kirjoituksessaan asian ”kulttuuritoimittajaksi”. Hän arvele, että ”Kulttuuritoimittaminen on huono virka. Yksittäisen kulttuurijutun lukijamäärä on erittäin pieni. Vähätkin lukijat ovat kulttuuritoimittajan tuttuja.”
Hän asettelee vastakkain amatöörimäisesti kuin peräkylän poika: ”Suomessa on tietty määrä ihmisiä, jotka katsovat elokuvia, lukevat kirjoja, kuuntelevat musiikkia ja käyvät teatterissa. Yhtä kulttuurin käyttäjää kohden Suomessa on tavaton määrä kulttuurin asiantuntijoita vaatimassa palkkioita, palstatilaa, ilmaiskappaleita, embargoja, drinkkejä ja ennakkonäytäntöjä. Jonakin päivänä, lamalla tai ilman, mietitään kumpaa tarvitaan enemmän. Kulttuurin käyttäjiä vai kulttuurin asiantuntijoita? Jostakin on tingittävä.”
Kaikissa maissa on tietty määrä ihmisiä, jotka kulttuuria kuluttavat, mutta yhtä kulttuurin kuluttajaa kohti ei ole tavatonta määrää asiantuntijoita. Asiantuntevia taidekriitikoita ei puun jokaisella oksalla kasva.
Esimerkiksi Uusi Suomi on yrittänyt saada notkeakynäisiä kulttuurista kirjoittajia palstoilleen. Avustajat näyttävät jonkin aikaa olevan mukana kehittämässä verkkolehteä, mutta ovat sitten vähin äänin poistuneet muihin medioihin. No, jostainhan on Uuden Suomenkin tingittävä.
Eri taiteenalojen kritiikki on suomalaisessa mediassa rutistettu lähes olemattomiin. Sen kädet sidotaan tänään kapitalistisen realismin köysillä, jonka mukaan kritiikillä on käyttöarvoa vain, jos se tukee kulttuurin markkinointia.
Jos talouselämä vajoaa lamaan, siitä toitotetaan joka tuutista. Jos Markku Pölönen tekee huonon elokuvan, siitä ei saa kirjoittaa. Herra Herlinin saarna kuuluu: negatiivista kritiikkiä ei saa esittää. Sosialistisessa realismissa Neuvostoyhteiskuntaa, työläisiä ja talonpoikia ei saanut kielteisessä valossa kuvata.
Sivistysmaissa samanmielisyys ei ole mediassakaan kriitikon ja kritiikin mitta. Esimerkiksi Ruotsissa ja Englannissa kriitikko on usein keskustelun moottori, ei häntä käsitetä auktoriteettimaisena oraakkelina, kuten Suomessa.
Kommunistien pioneerit lauloivat aikoinaan ”Paista aurinko aina!” Öykkärimäisen kulttuurimarkkinoinnin hengessä lauletaan tänään: ”Kukoista kulttuuri aina!”
Kulttuurinavigaattori seurasi viime keväänä Lontoon Trafalgarin aukion tyhjän neljännen veistosjalustan jännittävää taidekilpailua. Voittajaksihan tuli Antony Gormley, jonka yhteisötaidetta tehdään ja nähdään keväällä myös Suomessa taidesäätiö Pro Arten projektissa.
