Vartuin ja kasvoin 1970-luvulla, olin aktiivinen vasemmistolaisessa opiskelijatoiminnassa, eikä siinä ollut eikä ole mielestäni mitään ihmeellistä (nuoruuteni muistoja Kulttuurinavigaattorin tässä blogiartikkelissa). En ole ollut minkään poliittisen puolueen jäsen, koska inhoan tuota 1880-luvulla Suomeen pesiytynyttä puoluepolitiikkaa ja siihen liittyvää kuppikuntaisuutta. Joskus huvitan itseäni tökkimällä mielipiteitäni suuntaan jos toiseenkin, vaikka tiedän että töniminen ei tönityn mielestä ole kivaa.
Mutta Janne Gallen-Kallela-Sirénin mielipidekirjoitus tämän päivän Hesarin Sunnuntaidebatissa sai poliittiset nesteeni virtaamaan. Helsingin kaupungin kokoomuslainen taidemuseojohtaja yrittää tehdä jonkinlaista aatehistoriallista tiliä kansallisesta taideperinnöstämme.
Hän aloittaa kaivamalla esiin Gallen-Kallela-kortin. Suuren Akseli-isoisänsä maineella ratsastava museonjohtaja viittaa Suomen taiteen kultakauteen ja toteaa sotienvälisen Suomen kuvataiteen käpertyneen kuoreensa ja alkaneen toistaa kultakaudelta periytyviä kaavoja.
Silloinen oikeistolainen Suomi kynti hänen mielestään myös maaperän myöhemmälle suomettumiselle.
Museonjohtaja toteaa yksituumaan, että 1970-luvulla luotiin kuvataidekentän julkisin varoin ylläpidetyt rakenteet, muun muassa taidemuseolaitos ja apurahajärjestelmä. ”Samalla vuosikymmenellä työuransa aloittanut kulttuurikaarti piti tuohon aikaan tiukasti kiinni kulttuurisista ulkosuhteista kiinnittämällä itsensä ja työnantajansa aatteellisesti ja toiminnallisesti Neuvostoliittoon ja sen satelliitteihin.”
Hutera analyysi
Gallen-Kallela-Sirén toteaa, että taideviennistä vastasi suurelta osin Suomen taiteilijaseura. ”Sen maailmalle tuolloin lähettämistä taidenäyttelyistä suuri osa suuntautui itäblokin maihin.”
Museonjohtajan analyysi yskii. Taiteilijaseura vastasi kyllä paljolti taideviennistä, mutta opetusministeriö, ulkoministeriö ja niiden alaiset organisaatiot pitivät kyllä käsissään taideviennin lankoja. Suurin osa ulkomaille lähetetyistä näyttelyistä varmaan suuntautuikin itäblokin maihin, mutta so what? Haluaako porvarijohtaja nyt kyseenalaistaa kaiken sosialistisiin maihin suuntautuneen kulttuurivaihdon?
Muistettakoon myös kepulaisen rautarouva Marjatta Väänäsen taiteen ”taistolaisten” vastainen innokkuus. Tuo ex-taidekriitikko ja kulttuuritoimittaja sensuroi kulttuuriministerinä esimerkiksi Harro Koskisen teokset eräästä Ruotsiin viedystä näyttelystä.
Suomessa hyljeksittiin, kuten Gallen-Kallela-Sirén toteaa, länsimaisia vaikutteita ainakin 1970-luvulla (mutta ei kylläkään 1960-luvulla), mutta en sitäkään suureksi synniksi laskisi. Kääntyihän sosialistinen orientalismi noiden taiteellisen pysähtyneisyyden vuosien jälkeen taas pikaisesti oksidentaalisuudeksi, eli länsimaisuuden ihailuksi. Tuskinpa löytyy toista länsieurooppalaista maata, jossa amerikkalaisuuden ihailu olisi ollut niin varauksetonta kuin Suomessa, olipa kyse populaarikulttuurista tai korkeakulttuurin eri aloista.
Sori vaan Janne, mutta länsimaisia vaikutteita toivat maahamme paljon juuri vasemmistolaiset toimijat. Kulttuuriporvarithan pysyttelivät hiljaa tai antoivat äänensä Suomi-taiteen puolesta. Oikeistolaiset vastustivat kaikkein äänekkäimmin taiteen uusia tuulia esimerkiksi Ars 83:n yhteydessä käydyssä keskustelussa. Puheenvuoroja puolesta tai vastaan voi lukea kirjastani Nykyaikojen kampanjat.
Selkäpiitäni alkoi karmia, kun luin Gallen-Kallela-Sirénin toteamuksen, että ”Tutkimuksellista pesänselvitystä Suomen kuvataiteen suomettumisesta ei vielä ole tehty.” Tuollainen ”tutkimuksellinen pesänselvitys”, jossa aikamme johtavat kulttuurialojen porvarijohtajat sanelisivat ongelmanasettelun ja hypoteesit olisi varmaan aikamme parasta sosialistista realismia.
Taidemuseonjohtaja laskettelee: ”Suomessa ei ymmärretty, että on aivan eri asia olla marxisti Pariisissa tai New Yorkissa kuin pääkaupungissa, josta matkaa Leningradiin oli linnuntietä 300 kilometriä. Neuvostoliiton naapurissa sijaitsevalla vapaalla tai osittain vapaalla valtiolla ei ollut varaa olla henkisesti itään päin rähmällään. Kuitenkin oltiin. Laskua maksetaan edelleen.”
Kulttuuriporvarien traumat
Suomalaisella kulttuurivasemmistolla oli aikoinaan varsin vähän yhteyksiä Euroopan vaihtoehtoisiin vasemmistoliikkeisiin, se on totta, mutta Gallen-Kallela-Sirén unohtaa mainita, että henkistä rähmälläänoloa Neuvostoliittoon harjoittivat myös porvarit. Eikö juuri poliittisen porvariston, kulttuuriporvariston kykenemättömyys murtautua ulos kylmän sodan aikaisista henkisistä betonibunkkereista ole eräs Suomen aatehistorian suuria traagisia virhesuuntauksia?
Vaikka olin jonkinlainen vasemmistolainen vielä 1980-luvulla, oli masentavaa seurata Uuden Suomen auringonlaskua. Yhtä masentavaa on ollut seurata oikeistopopulistiseen suuntaan kehittyneen US.FI:n auringonlaskua. Ainoa suuren linjan sodanjälkeinen kulttuurialoite, minkä kotimainen kulttuuriporvaristo on saanut aikaan, on tragikoominen ”kulttuurikaanonit Suomeen”. Purkavatko kulttuurioikeistolaiset kuviteltuun ”suomettumiseen” vasemmistohegemonian aikaisia traumojaan?
Tuntuu siltä, kuin vakavasti otettavan kulttuuripolitiikan sijaan porvarit halajaisivat takaisin aikaan ennen 1960- ja 70-lukujen saavutuksia, kulttuurihallintoa ja kulttuuritoimintaa. Halutaanko nyt takaisin säätiöiden ja yhdistysten, kulttuuriauktoriteettien ja mesenaattien tunkkaisiin kulttuurikuvioihin? Eikö kulttuurilaitoksia pitäisi pystyä kehittämään avoimesti ja julkisesti? Ymmärrän toisaalta sen, että säätiöt suojelevat kulttuurilaitosten pitkän tähtäyksen toimintaa lyhytnäköiseltä ja asiantuntemattomalta päivänpolitiikalta, muun muassa porvaripopulismilta, vihermoralismilta tai vasemmistoruikutukselta.
Kiasmasta
Ei Kiasma kovinkaan syvässä kriisissä käsittääkseni ole. Sen pyöröovet väpättävät ja rampeilla riittää tallaajia ihan kohtuullisesti ainakin omien havaintojeni mukaan. Minua ärsyttää jossain määrin se, että nykytaiteen museon toimintaan halutaan sekoittaa populistista temppuilua.
Kansainvälisyydestäkään en kovasti valita. Suomessa on tosin kaikesta lisääntyneestä kansainvälisestä kulttuurivaihdosta huolimatta vieläkin taipumusta torkahteluun. Elämme ainakin taiteellisessa mielessä tällä hetkellä suhteellisen eristynyttä, itseemme käpertynyttä aikaa, mutta esimerkiksi Ars 11:n Afrikka-teema voi pelastaa meidät tältä henkiseltä lama-ajalta, jos se hienosti toteutetaan.
Käsittääkseni Berndt Arell on johtanut Kiasmaa keskieurooppalaiseen laissez faire-tyyliin, joka on varmaan hämmentänyt monia hierarkkiseen virastojohtamiseen tottuneita. Valtion taidemuseon osana Kiasman johtajan pitää pystyä yhteistyöhön muiden museoiden kanssa ja museon pitää pystyä toimimaan selkeästi myös valtakunnallisena museona.
Mielestäni Valtion taidemuseon rooli painottuu liikaa Helsinkiin, ainakin se käsitetään muualla Suomessa lähinnä helsinkiläiseksi taidemuseoksi.
Olen Kiasman kuluttaja ja asiakas, ja odotan ennen kaikkea hyviä näyttelyitä museolta jatkossakin. Odotan sitä aikaa, kun Kiasma pääsee samanlaiseen tasapainoiseen suhteeseen modernin taiteen historian kanssa kuin monet muut maailman nykytaiteen museot. Hyvä vertailupaikka tähän on Tukholman Moderna museet, jonka toiminta alkoi tosin neljäkymmentä vuotta Kiasmaa aikaisemmin.
Tukholman Moderna avasi viime Tapaninpäivänä filiaalin myös Malmössä. Milloin Kiasma avaa toimipisteen vaikkapa Oulussa?
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
perjantai 22. tammikuuta 2010
Bulkkijournalismi latisti Picasson vastaanoton
Tage Danielssonin elokuvasta Picassos Äventyr (1978).
”Anne Baldessari kehotti että on korkea aika antaa töiden puhua. ’Nyt pitää tutkia, kokea ja katsoa itse töitä, tuntea niistä välittyvä energia ja unohtaa muu.’” (Sanna Eskelinen, Eeva 10/09)
”Buenos
dias Señor Pablo. Industria Picasso, huh?” Dolores [Leena Olin] elokuvassa Picasson seikkailut.
Istun rauhallisessa huoneessa Kuvataiteen keskusarkistossa
Ateneumissa keskellä Helsinkiä ja luen Picasso-näyttelystä kerättyjä kolmea
lehdistömapillista uutisia, reportaaseja, haastatteluja, kritiikkejä,
pikku-uutisointeja, lähtöjuttuja ja kainalojuttuja. Huomaan pian, että suurin
osa aineistosta jämähti toistamaan samoja, kuluneita aiheita kuin uralleen
juuttunut gramofoni: Picasson kuuluisuutta, Ateneumin näyttelyn kustannusten
”seitsennumeroisen luvun” arvoituksellista suuruutta (raha on suuruuden mitta)
ja raviurheilumaisia arvioita siitä, kuinka monta sataa tuhatta kävijää
näyttely tulee saamaan.
Suomalaisen hengenelämän raakamaterialismista kertoo Hämeen Sanomien (21.9.2009)
pääkirjoitus, jossa todetaan Picasso-näyttelyn todistavan, että ”Näyttely on
myös selvinä euroina mitattavaa bisnestä.” Kirkkonummen Sanomissa (24.9.2009) kansanedustaja Raija Vahasalo (kok.) toteaa, että
Picasson Poika ja piippu-maalauksen
hinnaksi nuijittiin 2004 104 miljoonaa dollaria: ”Siinä on hämmentävä
yksityiskohta pohdittavaksi, kun syventyy Ateneumin näyttelyn
ilmaisuvoimaan.”
Vähitellen kuvani Picasso-näyttelyn lehdistövastaanotosta
alkaa selvitä. Se muistuttaa jotain sellaista, jota taidetta koskevan
journalismin ei pitäisi missään nimessä olla. Aiheesta julkaistiin artikkeleita
liukuhihnatyyliin, Picasso tarjottiin suomalaisille bulkkijournalismina.
Omakohtaisuus vakan
alle
Muutaman seinän takana taidemuseon näyttelytilat kuhisevat
yleisöä, joka katselee Picasson teoksia. Ajattelen, että jokainen hetki
näyttelytiloissa tuo yleisölle tuhansia uusia ja eläviä kokemuksia ja
havaintoja taiteesta, mutta tällaisista asioista ei kerro lukijoilleen juuri
mikään Picasson näyttelyn lehtileike.
Picasson Suomen vierailusta ei tullut toimittajille ja
taidekriitikoille omakohtaista elämystä. He jättivät koteihinsa yleensä niin
tavallisen ja ainakin takavuosina yleisen subjektiivisen tarkastelutavan ottaen
käteensä koulumestarin karttakepin. Picasson taiteesta ei kerrottu lukijoille,
kuulijoille ja katsojille itsetarkkailun eli introspektion keinoin, vaan
toistamalla itsen ulkopuolella olevia asioita. Jos kokemuksista kerrottiin, ne
tulivat yleensä näyttelyn kuraattorin Anne Baldessarin tai museojohtaja Maija Tanninen-Mattilan repliikkien myötä. Monia muitakin sijaiskokijoita käytettiin,
kuten Otso Kantokorpi Tapani Mikkosta ja Juha Hälikkää. (Taide 5/09)
Ajattelin esteettistä relativismia, joka mukaan kauneuden
arviointi on suhteessa yksilöihin, kulttuureihin, aikakausiin ja konteksteihin,
eikä kauneudella ole mitään yleisiä kriteerejä. Onko aikamme sisäistänyt
relativismin kaanonin niin syvästi, että se pitää taiteesta kokemisen
kertomistakin tiedotusvälineissä tabuna?
Eikö taiteeseen ja kritiikkiin kuitenkin kuulu sen
herättämistä tunteista ja ajatuksista kertominen? Miksi toimittajat eivät
kertoneet omista, näyttelyn herättämistä tunteistaan ja miksi kriitikot
karttoivat kirjoittamasta omakohtaisia tulkintoja silloin kun he seisoivat
Picasson teosten edessä? Ehkä he
pelkäsivät Picassoa, koska hänestä on niin paljon kirjoitettu, tulkittu ja
tutkittu. On helpompi tarttua kirjallisuuteen ja muiden sanomiin asioihin kuin
siihen, mitä itse kokee ja ajattelee. Omakohtaisuutta ei kuitenkaan pitäisi
pistää vakan alle, eikä tunteistaan kertomista pelätä, vaikka kylmässä ja
kaukaisessa Pohjolassa eletäänkin.
Kokemuksia
yllättäviltä tahoilta
Poikkeuksiakin löytyi. Ennakkopöhinän helmi oli Ilta-Sanomissa (17.12.2008) julkaistu
Antero Virtasen Pariisin raportti Picasso ja vanhat mestarit, joka kertoi
Pariisin ja Lontoon näyttelyiden Picasso-teemoista sekä syvensi tietoa muun
muassa maalauksista Algerin naiset ja
Aamiainen nurmikolla.
Marja-Terttu Kivirinta kirjoitti Taide&Design-lehdessä (2/2009) elävästi ja omakohtaiseen
havainnointiin perustuen kokemuksistaan Guernica-maalauksen
edessä, kuten Jukka Ahdelmakin (Länsi-Savo
18.9.2009). Dan Sundell (Hufvudstadsbladet 17.9.2009) esitti
ilahduttavina poikkeuksina omia tulkintojaan. Omakohtaisia tuntojaan Picasson
teoksista mainitsi myös Leena-Riitta Salminen (Kymen Sanomat 18.10.2009)
Picasson poliittisuus oli tabu. Vain Tiedonantajassa (25.9.2009) Juha-Pekka Väisänen kertoi lukijoilleen
taiteilijan kommunistipuolueen jäsenyydestä 1944-1973 ja pönäkästä,
”luuppaavasta” lausunnosta ”Olen kommunisti ja maalaukseni ovat kommunistisia
maalauksia.” Eräs Picasso-vastaanoton helmistä löytyi yllättävästä julkaisusta,
Ruotuväki lehdestä (17/2009), jossa
Simo Häkli pohti omakohtaisilla tulkinnoillaan taiteilijan pasifismia otsikolla
”Kolmen sodan Picasso”.
Kaikki tietävät, että Picasso on nero, mutta kun sana ei ole
nykyisin poliittisesti korrekti, käsitettä ei pohdittu. Annamari Vänskä
tuskisteli miesvaltaista taidemaailmaa ja leimasi Picasson ”äijien äijäksi”
Taide-lehden kolumnissaan (Taide
4/09). Suomen ortodoksisen kirkon Joensuun piispa Arseni oli ainoa, joka
uskalsi kirjoittaa Picasson neroudesta, joka oli hänen tukintansa mukaan: ”hänen
muuntautumis- ja omaksumiskyvyssään sekä estottomassa rohkeudessaan.”
Arseni kommentoi: ”Picasson persoonan heikkouksia on
arvosteltu, mutta teokset on jätetty siinä suhteessa melkeinpä rauhaan.
Taiteilija ei itse karsinut mitään, vaan katsoi, että se on jälkipolvien
tehtävä.” Kirjoituksessa oli oikeastaan ainoa jonkin verran kriittinen lausunto
taiteilijasta: ”Nerouden myytti elää kuitenkin Picasson taiteen ympärillä niin
vahvana, että harva nykyäänkään uskaltaa sanoa ääneen, että mestarin teoksilla
oli silloin tällöin sadun keisarin tavoin ’uudet vaatteet’.” (Savon Sanomat 6.11.2009)
Täyslaidallisesta Picassoa saattaa helposti myös tulla
kulttuurikolonialismia. Siksi sympatiaani herättivät artikkelit (Marianna
Palmgren, Östra Nyland/Kotka Nyheter
19.9.2009 ja Maaria Niemi Pohjalainen
30.9.2009), joissa jäljitettiin Picasson maalaus Itä-Uudeltamaalta ja
”Vaastastakin löytyy Picasso”.
Omaperäinen oli myös Marja Ylösen artikkeli (Satakunnan Kansa 31.10.2009), jossa
pohdittiin, taide-elämyksen ympäristökuormitusta otsikolla ”Tuhoaako
Picasso-näyttelykin maapalloa.”
Miten blockbusterin
kanssa maataan?
Tietysti blockbusterin ja erityisesti Picasso-blockbusterin
kanssa on vaikea asettua makaamaan. Tiedotus ja markkinointi toimivat kuin kone
ja se vedättää eniten niitä kirjoittajia, joiden kokemus Picassosta on
vähäisin. Ensimmäistä kertaa näyttelyssä kokeiltiin ennakkolippujen myyntiä,
josta saatiin näppärä uutisaihe. Siitä bulkkijournalismi veisteli uutisia,
joita se sylki ulos maailmalle kuin painokone.
Muistelin lausuntoa, jonka antoi viime keväänä The Guardianissa eräs museoalan
titaaneista, Britannian National Galleryn uusi johtaja Nicholas Penny. Hän
sanoi, että suuren, seksikkään blockbusterin aika on ohi. Hän sanoi yrittävänsä
saada aikaa vähemmän melua ja tuottavansa enemmän odottamattomia, ehkä
tutkitumpia näyttelyitä.
Julkaistu Kritiikin Uutiset 4/2009 lehdessä.
Tunnisteet:
julkaistua,
kritiikki,
Picasso,
taidenäyttelyt
torstai 21. tammikuuta 2010
Pissikset isoina
Stiina Saaristo, Ein kleines Monster I, 2009.
Sana pissis tuli aikoinaan suomalaiseen kielenkäyttöön. Oli uutta, kun isin ja äitin kiltit tytöt tulivat ilkeiksi. Pissikset saattoivat kulkea jengissä, polttaa tupakkaa ja toistella innokkaasti sanaa ”vittu”. Tyttörintamalla tapahtui, ydinperheen halkeamisen seurausta kai se oli, jonkinlaista tyttömachoilua.
Stiina Saariston XXXXXL-tytöt kertovat siitä, kun pissis alkaa tulla keski-ikään. Näissä kuvissa tyttöattribuutit ovat kursailemattomasti kohdallaan.
Kuvissa pursuilee lihaksikas barokki, lähtökohta on yksityiskohta. Intiimi ja subliimi yhtyvät näissä kadotetun viattomuuden ikuisissa syntymäpäiväjuhlissa.
Stiina Saaristo on kotimainen Botero, groteski vääntäjä, postmodernismin ilahduttava iltatähti. Hänen kuvissaan on sitä draughtsmanshippiä, mutta pitäisi kai sanoa että se on draughtswomanshippiä. Hän voittaa Amos Andersonin näyttelyllään piirtämisen Suomenmestaruuden.
Ennen kuin lapsuus varsinaisesti löydettiin, lapsi kuvattiin pienenä aikuisena. Muistattehan, nuo aikuisen pienoismallit, aikuisen vaatteisiin puetut, isopäiset ja isosilmäiset lapset.
Paul van Somer, Portrait of a Child with a Rattle, 1611.
Molemmissa tapauksissa lopputulos on mekaaninen. Romanttinen lapsikuva ei salli lapsen olla lapsi, eikä pikkutytön mekkoon itsensä pinnistävä aikuinen anna itsensä olla aikuinen. Pitää olla toinen, kolmas tai sadas, jotain muuta kuin oma itsensä.
Jonkinlainen mekaanisuus on aikamme merkki. Mekaanisia ovat tietokoneet, kännykät ja Stiina Saariston kuvien henkilöt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)