Verkkolehtien ulottuvuuksia

Ensin sanomalehdet kokivat verkkoviestinnän eräänlaisena välttämättömänä pahana, jossa ne siirsivät osan paperiversioistaan sellaisenaan tai vain vähän muunneltuna verkkoon. Verkkoviestinnän hypertekstiominaisuudet olivat lähes pelkästään tekstilinkkien, siis sanalinkkien varassa ja linkit viittasivat tavallisesti vain lehden omiin teksteihin.

Sanomalehdet ovat alkaneet hyödyntää verkkoviestinnän vuorovaikutuksellisia ominaisuuksia yhä enemmän. Niiden motiivina on luultavasti lukijasuhteen vahvistaminen monipuolistamalla lukukokemusta. Kulttuurinavigaattori katseli, mitä ihmeellisyyksiä kolme niin sanottua laatulehteä tarjoavat lukijoilleen verkkopainoksissaan kuvataiteen eri aloilta.

Frankfurter Allgemeine Zeitung

eli FAZ on Saksan laatulehdistä ykkönen. Jo lehden Feuilleton-osaston jäsennys esimerkki siitä, miten sanomalehden pitäisi jäsentää kulttuurijournalisminsa: Ajankohtaista, Kirjat, Teatteri ja konsertit, Humanistiset tieteet (Geisteswissenschaften), Elokuva, Media, Taide, Taidemarkkinat, Pop ja Debatit.

Taide-osaston laaja juttu kertoo Münchenin näyttelysarjasta, joka käsittelee ensimmäistä kristityksi käännettyä Rooman keisaria Konstantinus Suurta ja hänen aikaansa. FAZin artikkeleissa on toisinaan kuvasarjoja taidenäyttelyistä ja tätä juttua havainnollistaa kolmentoista kuvan sarja.

Toisena taideosaston juttuna on newyorkilaisen, Helsingissäkin tavatun Tony Ourslerin haastattelu. Kolmantena on katsaus vasta avattuun Berliinin impressionisminäyttelyyn. Siinäkin on kymmenen kuvan sarja.

Kaikkia FAZin juttuja voi kommentoida ja kommentoijat esiintyvät omilla nimillään rekisteröitymisen jälkeen. Lisäksi FAZ tarjoaa taidesivullaan 10 000 sanaa käsittävän taidesanakirjan, linkin FAZin taidemarkkina-arkistoon ja kulttuurikalenterin. Mukana on myös muun muassa linkki lehden nimeä kantavaan kirjakauppaan ja lippupalveluportaaliin.

Frankfurter Allgemeine Zeitung julkaisee taidesivullaan perusteellisen raportin Konstantinus Suurta koskevaan näyttelykokonaisuuteen. Kuvassa hallitsijan muotokuva marmoriin vuodelta 300.

FAZissa on useita ennakkojuttuja kesäkuussa avattavasta Kasselin documentasta ja Venetsian biennaalista. Myös Britannian laatulehti The Guardian käy kuumana kesän suurnäyttelyjen kanssa. Sen sunnuntainumerossa Lynn Barber raportoi Tracey Eministä, taiteilijasta joka antoi nimen stuckisteille. Toimittajan mukaan Emin oli aikaisemmin brittitaiteen enfant terrible, mutta on nyt ensi sunnuntaina avattavan kunnianarvoisan Venetsian biennaalin Britannian edustaja.

The Guardian

näyttää korostavan kirjoittajiensa ja kriitikkojensa journalistista panosta tuomalla esiin artikkelien, haastattelujen, raporttien ja arvostelijoiden kirjoituksia, jotka epäilemättä ovat tasokkaita kirjoituksina. Esimerkiksi lauantain Guardianissa Maya Jaggi vieraili Kreikan Thessalonikin ensimmäisessä taidebiennaalissa ja kirjamessuilla.

Vaikka tekstit tulevat esiin voimakkaasti The Guardianin verkkosivuilla, lehti on myös satsannut visuaalisuuteen. Lehdessä on In pictures osasto, jossa on näyttäviä kuvallisia raportteja ja Podcast gallery tours. Viimeksi mainittu on kiinnostava verkkoviestinnän ulottuvuus. Niissä raportoidaan näyttelyistä liikkuvin ja liikkumattomin kuvin, sekä tavallisesti kriitikon omina spiikkeinä eli juontamana. Lisäksi verkkolehdessä on yksi taidevideo, sekä useita diaesityksiä taidenäyttelyistä.

Lehdessä on perusteellinen raportti esimerkiksi Gilbert&Georgen näyttelystä, jossa taiteilijat muistelevat itse aikaisempia teoksiaan. Mukana on myös podcast-ääni ja kuvaraportit Taten Hogarth-näyttelystä ja Lontoon Royal Academyn blockbuster-näyttelystä: Citizens and Kings, Portraits in the Age of Revolution.

Näitä podcast-raportteja tehdään ilmeisesti melko spontaanisti ja kevyellä kalustolla, mutta ne ovat usein varsin havainnollistavia ja selkeyttäviä lukijalle.

The New York Times

tarjoaa Art&Design sivuillaan lukijoilleen paitsi erinomaista journalismia, myös kiinnostavia Inteactive Feature osia eli vuorovaikutteisia erikoisartikkeleita. Nämä on arkistoitu vuodesta 2000 alkaen.

Lehden kriitikko Michael Kimmelman tutustuttaa New Yorkin Metropolitan museon vasta avattuun antiikin Kreikan ja Rooman taiteen gallerioihin podcast-raportissaan. Kriitikko selostaa ja katsoja voi valita panoraamakuvia näyttelytiloista. Muistelen parin vuoden takaista lehden podcast-raporttia New Yorkin Keskuspuistosta, jossa oli esillä Christon ympäristötaideprojekti.

The New York Timesin uusimmista kuvaraporteista jäi mieleen saksalaisen taidemaalarin ja kuvanveistäjän Anselm Kieferin uhkeat teokset Monumenta 2007-näyttelystä Pariisin Grand Palaisissa.

The New York Times tarjoaa kuvaraportin Anselm Kieferin näyttelystä Pariisin Grand Palaisissa.

Ulkomaisten lehtien parhaimmisto on jo pitkään satsannut verkkoviestinnän mahdollisuuksiin. Voisi toivoa uusia journalismin tuulia myös kotimaisiin kulttuurialan verkkojulkaisuihin. Milloinkahan podcast raportit tulevat kotimaiseen kulttuurijournalismiin, tai muut vuorovaikutteiset erikoisartikkelit ja kritiikkiarkistot?

Kuvakielteisten evankelisluterilaisten tekstisaarnojen sijaan kuva-aineiston parantaminen voisi piristää, elävöittää ja havainnollistaa myös suomalaista verkkojournalismia.

Pyöräilyä

Heather Australiasta ja Meng Malesiasta pyöräilevät Pekingistä Pariisiin. He ovat matkanneet jo toista kuukautta polkien pitkin Pohjois-Kiinan pölyisiä ja hiilirekkaisia teitä. He matkustivat aluksi Kiinan muurin läheisyydessä, kunnes muuri ja sen jäänteet loppuivat noin kuukauden pyörämatkailun jälkeen. Reitti kulki osaksi Sisä-Mongolian tasangon kuivia maisemia, lähellä Mongoliaa.

Kolmantena alun perin ollut tanskalainen Ulla luovutti vajaan tuhannen kilometrin jälkeen ja hyppäsi bussiin, jatkaakseen edelleen matkaa junalla. Ihan nuorukaisia matkaajat eivät ole, Meng on eläkkeellä oleva insinööri, Ulla 64 vuotias ja Heather 59. Kokemusta pitkän matkan pyöräilystä kaikilla on entisestään.

Valokuvat reitin varrelta kertovat asuinpaikoista, jotka vaihtelevat luola-asumuksista tiilimajoihin ja uusista betonilähiöistä miljoonakaupunkien keskustoihin. Pyörämatkalaiset tapaavat paikallisia ihmisiä ja ihmettelevät kohdalleen sattuneita asioita.

Eilen sunnuntaina Hesarin ulkomaanosastolla oli reportaasi Pekingistä Tiibetiin parissa vuorokaudessa porhaltavasta pikajunasta. Näiden pyöräilijöiden reitti kulkee hieman samoilla seuduilla, tosin hieman pohjoisempana.

Matkalaiset alkavat lähestyä Kazakstanin rajaa, sellaisia paikkoja Länsi-Kiinassa, jotka ainakin kartalta katsoen näyttävät autiomailta ja hyvin vaikeilta pyöräilyseuduilta. Heatherin matkapäiväkirjaa ei ole uusittu sitten viime tiistain. Mitenkähän matkalaisten on käynyt? Ovatko GPS-suunnistuslaitteen akut lopussa? Eikö internet-kahvilaa ole löytynyt? Vai onko yksinkertaisesti väsymys keskeyttänyt matkan?

Olen seurannut myös Osmo Soininvaaran pyörämatkaa Tallinnasta Nizzaan. Matkaa on noin 3 000 kilometriä ja tankomatkailija on asettanut itselleen tavoitteen päästä perille kolmessakymmenessä päivässä. Nyt hän polkee jossain Keski-Puolassa ja on lähestymässä Krakovaa.

Kun näin Soininvaaran matkaidean ajattelin, että se on liian kireä. Tavallisin pyörämatkustajien virhe lienee se, että suunnittelee päivämatkat liian pitkiksi. Esimerkiksi Soininvaaran keskimäärin sadan kilometrin päivämatka on aivan liian pitkä tavalliselle pedaalinpyörittäjälle. Keskimäärin viisikymmentä olisi oikeampi päivämatkan kilometrimitta.

Mutta Soininvaara on kokenut pyöräilijä ja hän onnistunee kevyellä, kapearenkaisella maantiepyörällä ja – kummallista kyllä – reppuselkäisenä polkemaan Nizzaan. Itse olisin kyllä repun sijasta valinnut tankolaukun ja taakse kevyen satulalaukun.

Osmo Soininvaaralla ei ole aikaa ottaa valokuvaa edes lauantai-iltana hevoskärryillä matkaavista ja votkaa naukkailevista puolalaisisännistä. Hän ei pistäydy kiinnostavissa pikkukirkoissa tai museoissa, eikä tunnu kiinnittävän huomiotaan luonnonnähtävyyksiin tai ihmisiin ja ihmisten jututtamiseen. Soininvaaran matkan tarkoitus näyttää olevan kilometrien nieleminen mahdollisimman nopeasti.

Pekingistä Pariisiin yrittävillä on ihan toisenlainen matka-asento ja varustus. Heillä on teltat ja makuupussit sekä varaevästä ja ateriantekovälineet mukana, vaikka yöpyminen tapahtuu jos mahdollista hotelleissa tai majataloissa. Mengillä on ihmettelyä herättävä nojapyörä. Heidän pelkkien varusteidensa paino ylittänee parikymmentä kiloa. Soininvaaran pyörä voi painaa alle kymmenen kiloa ja hänen reppunsa taisi olla noin kahdeksan kilon painoinen.

Yhteistä molemmille pyöräreissulaisille on GPS-suunnistuslaite, joita molemmat pyöräilijät kehuvat käyttökelpoisiksi. Soininvaara kertoi mankuneensa matkalleen jostain uusimman Nokian Kommunikaattorin, joka tulee markkinoille vasta kuun lopussa. Hän pystyy käyttämään laitetta juttujensa kirjoittamiseen, valokuvaamiseen, lähettämiseen ja GPS-suunnistamiseen. Niin, ja kai ex-ministeri ja nykyinen vihreä senaattori muutaman äänipuhelunkin kännykällään ehtii matkan varrelta soittamaan.

Molemmille polkupyörämatkalaisille Kulttuurinavigaattori toivottaa hyvää onnea. Toivottavasti voisin polkea edes osan matkasta kanssanne Pedersen-pyörälläni!

Todellakin oikeasti

Kieli tekee joskus kepposet. Kesätoimittajaparka saattoi otsikoida uutisen: auto ajoi jalankulkijan päälle. Tankki ampui siviilejä. Sanomalehti kirjoitti sitä ja sitä.

Auto ei aja, eikä tankki ammu. Helsingin Sanomat, The New York Times tai Karjalainen eivät ole koskaan kirjoittaneet sanaakaan, vaikka joskus niin väitetäänkin.

Yrityksen sanotaan irtisanovan työntekijöitään tai Nokian suunnitelleen kännyköitä tai Philipsin televisioita. Tekijyys piiloutuu joskus kollektiivisen, hämärän nurkan taakse. Epäilijä kysyy joskus, että piilotetaanko se tahallaan vai onko kyseessä tahaton kielen kepponen?

* * *

Sanat ”todellakin” ja ”oikeasti” ovat yleistyneet kielenkäytössä. Niistä on tullut henkisiä vahvistuksia, maneereita joihin halutaan tarrautua kiinni epätoivoisesti aikana, jolloin ihmiset ovat epävarmempia kuin koskaan aikaisemmin.

Täytyykö lukijoita jatkuvasti vahvistaa sanalla ”todellakin” ja onko ”oikeasti” sanan käyttö välttämätöntä? Onko maailmamme niin epätodellinen, että vahvistuksia ja vakuutuksia siihen kiinnittymiseen tarvitaan yhä enemmän? Vai onko kyse sanoista, joita äidinkieltä heikommin osaavat kirjoittajat sirottelevat vahvistaakseen huonoa itsetuntoaan?

Katsotaanpa Googlella. Juha Haataja kysyy Mikro PC-netin kolumnissa: ”Kuka oikeasti tarvitsee iPodia?” Ilkka Koski kysyy, ”Onko iPhone oikeasti vallankumouksellinen?” Poliittisen historian opiskelijat ry agiteeraa: ”Liity Polhoon ihan oikeasti!” ja Yleisen insinööritoimisto YIT:n verkkosivuilla otsikoidaan: ”Oikeasti uuden kodin hurmaa”.

Olisiko mahdollista poistaa sana ”oikeasti” näissä yhteyksissä ja kysyä, ”Kuka tarvitsee iPodia?”, ”Onko iPhone vallankumouksellinen?” tai kehottaa ”Liity Polhoon” tai otsikoida ”Uuden kodin hurmaa”? Lisäisikö se kirjoittajan näkemyksen jämäkkyyttä ja viestin iskevyyttä?

Entä sitten todellakin? "Lukija Turusta" otsikoi Vihreässä Langassa: ”Hoitovapaa todellakin syrjii lapsettomia”. Nimimerkki ”vatsamakkara” (nimimerkki kirjoittaa itsensä pienellä alkukirjaimella, joka ehkä kertoo jo lähtökuopissa olevasta heikosta itsetunnosta) huudahtaa kaksplus-lehden keskustelupalastalla ”Tahdon TODELLAKIN eroon löysästä läskimahastani”. Hesarin matkailuosastolla vakuutetaan, että ”Rinteessä voi todellakin eksyä”.

Ehkä kuitenkin on kyse ihmiselle ominaisesta halusta vakuuttua jonkin asian todellisesta ja oikeasta puolesta. Kulttuurinavigaattorin nuoruudessa kiisteltiin poliittisesti oikeaoppisemmasta teoriasta ja toiminnasta. Ajat eivät ole muuttuneet. Nyt voi julistaa, että todellakin pitää japanilaisesta ruuasta ja kirjoittaa, että naisia tulee kuunnella oikeasti.

Avantgarde ja rent a crowd

Jokainen vallankumousjohtaja tietää, että kumoukseen tarvitaan aluksi vain kourallinen asialle omistautuneita. Jos aate on ottaakseen tulta, kansa seuraa perässä, tai sitten ei.

Poliittisen avantgarden eli etujoukon käsite luotiin Ranskassa 1800-luvun alussa. Sitä seurasivat taiteilijat, joilla oli myös kova hinku päästä ensimmäisenä taistelutantereelle. Avantgardesta tuli modernismin brändi.

Valkoisen suojeluskaartin tiesulku Helsingin Keskuskadulla Hakaniemen mellakoiden aikaan vuonna 1906.

Poliittinen avantgarde on kuoli aikoja sitten. Enää ei huudeta, että tämän päivän järjestys on huomisen epäjärjestystä. (Saint-Simon) Sehän saattaisi paitsi olla vaarallista itse poliitikoille, myös muuttaa maailmaa.

Avantgarde taiteessa koki inflaation, kun uusin uusi seurasi toistaan loputtomasti. Taiteen avantgardesta tuli kaupallista toimintaa. Robert Hughes totesi kirjassaan The Shock of the New: “Modernistinen eetos ei ollut enää taidehistorian sivuaihe, vaan siitä oli tullut teollisuutta, satoine linkkeine museoihin, taidemarkkinoihin ja elävien taiteilijoiden toimintoihin. “

Toisaalta taiteen avantgarden torjuminen, jota postmodernistit niin innokkaasti harrastivat, on hiipumassa sekin. Miksi taiteessa ei saisi olla edelläkävijöitä, kysytään, kun kaikkialla muualla ihmisen toimissa sellaisia kuitenkin on? Eikö pyrkimisessä ensimmäiseen riviin ole kuitenkin jotain ihmisen kaltaista?

Poliittisen avantgardismin on korvannut nykyaikana ilmiö, jota kutsutaan nimikkeillä "rent a crowd" (vuokraa joukko) tai "rent a riot" (vuokraa mellakka). On melko helppo organisoida - tai kuten nykyaikana sanotaan masinoida - sähköpostien ja tekstiviestien (siis masinoiden eli koneiden) avulla suuriakin joukkoja jotain tarkoitusta varten. Varsinkin suurissa maissa tätä on harrastettu jo pitkään, niin Lähi-Idässä kuin muuallakin.

Tanskan suuren pilakuvakohun lietsomia mellakoita.

Viron Moskovan suurlähetystön piiritys oli tyypillinen rent a crowd. Asialla oli muun muassa Vladimir Putinin tukema poliittinen nuorisojärjestö Naši.

Kokeneet toimittajat erottavat niin sanotut spontaanit mielenilmaisut ja rent a crowd tyyppiset tilanteet. Tavallisesti käy niin, että rent a crowd ei saa julkisuutta, jota se niin kovasti haluaa. Mistä toimittajat erottavat spontaanin ja organisoidun liikehdinnän?

Katsotaanpa Naši-nuorten touhuja tarkemmin. Heillä on usein samankaltainen vaatetus, univormuja muistuttavia viittoja ja muovikypäriä. Hyvin suunnitellut liput ja plakaatit kertovat rent a crowdista.

Virallista protestia ja vuokrattuja nuoria: mielenosoitus Moskovassa.

Našin ja muiden poliittisten nuorisojärjestöjen tehtävä on täyttää Venäjällä vallitsevaa nationalismivajetta, jossa se varmaan onnistuukin. Se rassasi diplomaattisen koskemattomuuden rajoja ja tilanne Viron lähetystön piirityksessä muistutti viime syksyistä Englannin Moskovan lähettilään Tony Brentonin kiusaamista. Englannin viranomaiset arvelivat sen olleen kosto siitä, kun lähettiläs osallistui Venäjän opposition järjestämään konferenssiin Pietarissa heinäkuussa. Milloinkahan aihe vastaavaan kampanjaan saadaan vaikkapa Suomen Nato-liittymisestä?

Moskovan protesteista on matkaa Tallinnan mellakoihin. Tallinnassa kyse ei ollut rent a crowdista, vaikka organisointia takana tietysti on. Ne olivat kahden erilaisen historian tulkinnan yhteentörmäys. Myös Muhammad-pilapiirrosjupakassa kaksi erilaista kulttuuria törmäsi yhteen. Tällaiset kiistat synnyttävät roistoja ja sankareita tai pyhimyksiä ja marttyyreja, jotka ovat usein yhtä paljon ylhäältä ohjattuja kuin kaduille vuokratut etujoukotkin.

Pronssisoturia voisi kutsua myös Viron epäonnistuneen kotouttamispolitiikan monumentiksi. Missään maassa ole niin suurta osaa maassa asuvista ilman kansalaisoikeuksia kuin Virossa. Myös Yhdysvalloissa lasketaan olevan ilman virallista lupaa, siis laittomasti maassa oleskelevia ehkä yhtä paljon kuin Virossa on asukkaita. Ehkä presidentit Ilves ja Bush keskustelevat myös näistä ongelmista tavatessaan.

Talinnassa kiistellään myös taiteesta

Tallinnassa ja Virossa mellakoidaan patsaan tähden. Tänään lauantaina Ilta-Sanomien pääkirjoitussivulla lukee: ”Ei mitään taidepolitiikkaa”. Lehden päätoimittaja kiirehti ilmaisemaan mielipiteenään, että Pronssisotilas-patsaan taiteelliset ansiot eivät olleet syynä Tallinnan mellakoitsijoiden yhteenottoon.

Vain sivistymättömän maan sivistymätön päätoimittaja kirjoittaa moista roskaa. Talinnan mellakoissa, niin monikerroksisia kuin ne ovatkin, on kyse myös kulttuuripolitiikasta ja taiteesta. Sosialismin ja sosialistisen realismin perinnöstähän siellä kiistellään.

Länsimaissa on vaikea ymmärtää, että arjalaiskalloiset leninit ja neuvostosotilaat, pää kypärin, Kalashnikovit sojottaen ja naispartisaaneilla rinnat törröttäen, eivät ole pelkkiä pronssiin valettuja esteettisiä merkkejä. Kyse oli julkisten tilojen ja julkisten paikkojen sovietisoinnista, neuvostovirallisuudesta jolla täytettiin niin julkisia paikkoja kuin kansalaisten mieliä.

Tätä taiteen avulla tehtyä mielen, paikan ja vallan yhteensovitusta on vaikea pyyhkiä pois ihmisten muistoista, eikä sitä voi tehdä, vaikka patsas ammuttaisiin kuuhun. Virossa näyttää käyneen myös niin, että mielikuva on hypännyt yli sukupolven. Se on kasvanut ja tullut myytiksi. ”Kolmas sukupolvi haluaa muistaa sen, minkä toinen unohti”, sanotaan amerikansuomalaisten keskuudessa.

Tänään Tallinnan kaduilla hulinoivat eivät ole sosialismin ja sosialistisen realismin kasvatteja, vaan heidän lastenlapsiaan. He ovat Tallinnan Coca-Cola Plazan lapsia, uusliberalistisen kapitalismin omaksuneita nuoria.

Länsimaissa taide ja politiikka elävät tavallisesti omissa maailmoissaan, jotka harvoin kohtaavat, mutta neuvostovalta ja sosialistinen realismi oli yhteen liimattu. ”Miehitysvalta tilasi taiteilijoilta lukuisia monumentaalitöitä. Enn Roos ja Arnold Alas tekivät 1947 Tallinnaan ns. vapauttajien monumentin, joka totisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan erottui myönteisesti neuvostoaikaisista sotamuistomerkeistä.” Näin toteavat Sirje Helme ja Jaak Kangilaski Viron taiteen historiassaan (1999).

He luonnehtivat aikakauden tyyliä: ”Monumentaaliteoksissa suosittiin monen tekijän ’kollektiivista’ työtä. Vallanpitäjien ilmeinen päämäärä oli tukahduttaa taiteilijoiden ’porvarilliseksi individualismiksi’ nimittämänsä omaleimaisuus ja pakottaa taiteilijat noudattamaan neuvostoihanteita.”

Alas oli arkkitehti, joka muotoili jalustan ja taustan, Enn Roos kuvanveistäjänä teki patsaan, jossa tiettävästi mallina oli Kristian Palusalu, kaksinkertainen painin olympiavoittaja.

Stalinistisen taidepolitiikan edetessä Enn Roosista mainitaan Viron taiteen historia-kirjassa, että hän teki ”noina vuosina kliseemäisiä ja tylsiä monumentteja”.

Tallinnan Pronssisotilaan aiheuttaman kiistan on ainakin osaksi väitetty johtuvan itsenäisen Viron huonosta taide- ja kulttuuripolitiikasta. Muissa Baltian maissa neuvostopatsaita alettiin poistaa ja siirtää muualle vapautuksen päivien koittaessa 1990-luvun alussa.

Neuvostoajan teoksia on siirretty Etelä-Liettuassa olevaan Grutasin veistospuistoon, josta on tullut suosittu käyntikohde. Vastaava toteutettiin myös Budapestin lähellä olevassa veistospuistossa.

Kulttuurinavigaattori kävi aikoinaan tarkistamassa molemmat ja totesi hämmästyksekseen, miten heikkotasoista sosialismin paatoksellinen design oli. Olisi kuvitellut, että jos taiteilijalta tilataan puolueen päätöksellä teos tärkeälle paikalle, olisi taiteellisia paukkuja löytynyt enemmänkin, mutta eipähän löytynyt.

Aivan kiistapaikan lähellä on Tallinnassakin Viron miehitysmuseo, jonka alakerrassa voi sosialismin vallanpitotaidetta ihmetellä. Myös Kadriorgin KUMUssa on – ainakin toistaiseksi – sosialistista realismia, jota voi ihailla tai vihata. Helsingissä Hakaniemen torin reunassa oleva ruma rauhanpatsas on sosialistisen realismin lahjahevonen Helsingille. Neuvostoajan sosialismissa elänyt katselee niitä toisin silmin kuin puhtaan ja viattoman estetiikan omaksunut länsimainen silmä.

Neuvostoliiton loppuessa sosialistisesta realismista tuli ympäristöongelma ja museotavaraa. Mutta sen perinnön pohtiminen ei ole kunnolla vielä edes alkanut.

Roskaviestien vaikutukset

Miska Rantanen, joka käyttää nimimerkkiä Internetin kirjeenvaihtaja, kertoi sunnuntain 23.4.2007 Hesarissa roskapostista. Hänen juttunsa bottom line kuuluu, että roskapostien lähettäjien keinot ovat entistä arveluttavimpia ja viestit vaikeammin torjuttavissa.

Internetin historian ensimmäinen joukkomittainen, ilman vastaanottajien suostumista järjestetty lähetys kirjataan vuodelle 1978. Nykyisin roskaposti on virusten ohella verkkoviestinnän riesa. Internetin kirjeenvaihtaja kirjoittaa: ”Eri arvioiden mukaan maailman päivittäisestä 30 miljardista sähköpostista 75–90 prosenttia on ei-toivottua mainospostia. Suomessa osuus on pienempi harvinaisen kielen ja syrjäisen sijainnin vuoksi.”

Jutussa sähköpostiturvayhtiön johtaja Juha Oravala kertoo, että "Roskapostin suhteellinen osuus on laskenut viime vuoteen verrattuna 84 prosentista 68:aan. Toisaalta haittaohjelmien ja kuvaspammien määrä on kasvanut."

* * *

Roskapostia luonnehditaan usein verkkoviestinnän vitsaukseksi ja kaistankuluttajan riesaksi. Kauhistellaan tarpeettoman viestiliikenteen määriä ja varoitellaan mahdollisesti sähköpostin mukana tulevasta virusvaarasta.

Tämä on tietysti tarpeellista, mutta usein ei pohdita laajempia seurauksia, joita tarpeettomalla viestiliikenteen häirinnällä on. Arvelisin roskapostin vaikutusten olevan suurempia kuin tulee ajatelleeksikaan.

Roskaposti horjuttaa verkkoviestinnän uskottavuutta ja luotettavuutta. Olivatpa käyttäjät suuria yrityksiä, julkisia organisaatioita tai tavallisia sähköpostin käyttäjiä, ne eivät voi olla varmoja viestien perillemenosta, koska erilaiset suodattimet saattavat heittää viestin roskakoriin.

Viranhaltijoilla ja yrityksillä on tavallisesti palveluvelvoite, jonka mukaan asialliseen sähköpostiin pitää vastata. Entä jos tärkeä asiakkaan viesti jää vastaanottamatta?

Mitä sitten tapahtuu, kun (tai jos) siirrän sähköpostin kulkemaan kännykkääni? En halua maksaa yhtään ylimääräistä datasiirtoaikaa yhdenkään turhaviestin takia. Ovela roskaposti sisältää kuvia, jotka ohittavat roskapostisuodattimet. Siirtyvätkö ne kännykkäni pieneen muistivarantoon?

Kansainvälinen sähköpostiliikenne, jota nykyisin harjoitan onneksi (tai valitettavasti) vain satunnaisesti, tulee epävarmaksi. Kun laittoman roskapostin lähettäjiksi merkitään tavallisesti englanninkielisiä nimiä, oikean ja tärkeän viestin poiminta on hankalaa ja ainakin sen saapumisen varmistaminen roskapostin joukosta vie aikaa.

Roskaposti vaikeuttaa verkkokaupan toimintaa ja hidastaa sen käyttöönottoa. Verkkokaupassa täytyy pystyä luottamaan viestien perillemenoon ja järjestelmän täytyy olla toimiva. Itse asiassa vain pankit ovat pystyneet luomaan luotettavan, verkossa tapahtuvan viestintäjärjestelmän, jolla rahaliikennettä hoidetaan.

Roskaposteissa tarjotaan kyseenalaisia tuotteita, kuten Internetin kirjeenvaihtaja toteaa, ”myytävien tuotteiden alkuperä ja aitous ovat kyseenalaisia. Vaikka harva menee lankaan, roskapostin lähettäminen on niin halpaa, että se kannattaa.”

Sähköpostissa voi lähettää helposti suunnattomia määriä viestejä huolehtimatta lainkaan siitä, miten viestit menevät perille. Tämä on huonoa kaupankäyntiä ja surkeaa viestintää. Roskaposti ei ole oikeastaan viestintää, vaan sitä voisi luonnehtia laittomaksi, ei-toivotuksi massalähettämiseksi. Sen torjuntaan on kehittynyt teollisuuden ala.

Mutta viestin lähettäminen ei riitä. Kokenut kauppias ja viestijä tietävät, että viesti on perillä vasta silloin, kun se on vastaanottajansa mielessä.

Muistoja DDR:stä: Pyöreä talo ja historian ironia

väite: Onneksi talot ovat suorakulmaisia, eivätkä pyöreitä.
miksi: Kulman taakse pääsee piiloon.

Olimme kavunneet rakennuksen sivussa olevat raput ylimpään kerrokseen. Johtaja avasi oven vintille, josta tulvahti pimeä, tunkkainen kuumuus ja hienhajua. Lihava nainen, joka istui hämärässä pöydän ääressä kuulokkeet päässä, säikähti tulostamme. Hän räpytteli silmiään ovesta avautuvassa kirkkaassa valossa nousten seisomaan.

Kun johtaja nyökkäsi naiselle hyväksyvästi, hän istuutui ja painoi kuulokkeet korvilleen syventyen taas työhönsä. Marssimme hämärää vinttikäytävää pitkin toiselle ovelle, joka johti ulos kattoparvekkeelle.

Sieltä avautui näkymä talon puolipyöreän osan, aikoinaan ikkunoilla varustetun katon yli. Kesäinen iltapäivän aurinko lämmitti pientä puistoa, joka tuntui olevan virkistävä palsta itäsaksalaisen Dessaun kaupungin ankeassa kaupunkimaisemassa.

Johtaja kertoi, että rakennus oli suunniteltu 1920-luvulla työvoimatoimistoksi. Talon pyöreän osan ulkoseinissä oli ovia, joista asiakkaat tulivat sisään ammattialoittain. Jokaisen ammattiliiton toimisto sijaitsi yhdellä lohkolla ja kävijän oli edettävä toimistosta toiseen kohti talon keskustaa. Rakennuksen keskellä oli kassaosasto, josta työttömyysavustuksen saattoi lunastaa ja sen jälkeen poistua.

Koska sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole työttömyyttä, painotti johtaja lopuksi, rakennus on nyt puoluetoimiston käytössä. Johtaja oli sikäläinen kommunistipuolueen piiriosaston päällikkö.


Walter Gropius, joka suunnitteli Dessaun vuonna 1929 käyttöön otetun työvoimatoimiston, oli eräs Valkoisista jumalista. Nimitystä käyttää Tom Wolfe kirjassaan From Bauhaus to our House, jolla hän tarkoittaa Bauhaus –taidekoulun nimekkäimpiä arkkitehteja, muotoilijoita ja taiteilijoita.

Bauhaus sijaitsi Dessaussa vuosina 1925-1932. Juuri Gropius oli perustanut koulun Weimarissa 1919, josta se konservatiivisten voimien paineessa pakotettiin muuttamaan Dessauhun. Koulu yritti toimia myös Berliinissä lyhyen aikaa, ennen kuin natsit pakottivat sen lopettamaan toimintansa.

Kuuluisaan Dessaun Bauhaus –koulurakennukseen perustettiin sitten mm. SS-upseereiden koulutuskeskus. Dessaussa tuotettiin toisen maailmansodan aikana Junkers–lentokoneita ja Zyklon-B kaasua. DDR:n aikoina Dessaun Bauhaus–rakennus toimi mm. ammattikouluna ja koulutuskeskuksena. Kun vierailin Bauhaus-rakennuksessa, minut vastaanottanut arkkitehti vei minut kävelylle läheiseen puistoon. Siellä hän selosti olevansa Gorbatshovin linjan kannattaja ja valaisi DDR:n rakennuskannan kehnoa tilannetta. Vasta myöhemmin tajusin, miksi hän oli kertonut tämän puistossa, eikä sisällä rakennuksessa.


Dessaun työvoimatoimisto on tänään eräs maailmankuuluista kaupungissa sijaitsevista Bauhaus –käyntikohteista. Funktionalismin rakentamisen dokumenttina voi pitää Arbeitsamtin konseptia, joka kuului seuraavasti:

“Teollisuuden pyrkimyksillä rationalisoida tuotantoa on se seuraus, että työmarkkinoilla on pysyvä työttömien määrä. Kiihdyttääkseen työvoiman vaihtoa, tarjontaa ja kysyntää, valtio on (ensimmäisen maailman)sodan jälkeen ryhtynyt itse työvoiman välittäjäksi. Kokeilut käytettyjen rakennusten käytöstä työvoimatoimistoina osoittutuivat pian riittämättömiksi. Täytyi luoda uusia perusteita tämäntyyppisten rakennusten luomiseksi.”

Vierailin DDR:ssä kesäkuussa 1988. Matkallani tutustuin Bauhaus –koulun historiaan Berliinissä, Dessaussa ja Weimarissa. Entinen työvoimatoimisto on nykyisin yksi Dessaun suosittuja vierailukohteita kaupungissa sijaitsevan kuuluisan Bauhaus –rakennuksen lisäksi. Nykyisin rakennuksessa toimii kaupungin katurakennusosasto.

Työvoimatoimistoksi suunniteltu rakennus muutettiin DDR:n kommunistipuolueen piiritoimistoksi. Mieltäni on usein askarruttanut, miksi puoluejohtaja, joka esitteli rakennusta minulle, halusi näyttää suomalaiselle toimittajalle vintillä istuneen henkilön?

DDR:ssä elettiin vuonna 1988 tyyntä myrskyn edellä. Neuvostoliiton johtaja Gorbatshov oli käynnistänyt kampanjan glasnostista, joka tarkoitti kommunistimaailmassa uutta, ennenkuulumatonta avoimuutta. Joitakin uuden avoimemman ja julkisemman toiminnan kannattajia tapasin DDR:ssäkin. Se oli kuitenkin ristiriidassa Itä-Saksan johtajan Erich Honeckerin linjan kanssa, joka kannatti konservatiivista, stalinistista kommunismia. Ilmeisesti piiritoimiston kommunistijohtaja halusi olla avoimempi ajan tyyliin. Henkilö, joka istui rakennuksen hämärällä vintillä kuulokkeet päässä, kuunteli toimiston puheluita.

Myöhemmin 1990-luvulla vierailin Dessaun internet-sivuilla. Puolipyöreä rakennus, joka oli alun perin työvoimatoimisto ja sitten puoluetoimisto oli silloin pankkikonttori. Historian ironiaa sekin.