Pilliin puhaltamisen aika

Englanninkielinen sana whistle-blower tarkoittaa ilmiantajaa. Ja ilmiantaja on henkilö, joka kertoo ongelmasta tai rikkomuksesta viranomaisille tai ylemmälle taholle. Yleisön kannalta whistle-blower on henkilö, jonka ilmiannon seurauksena jostain asiasta on yleensä tietoa.

Yhdysvaltain Watergate-skandaalissa 1971 Daniel Ellsberg antoi ilmi 7 000 Vietnamin sotaa koskevaa dokumenttia.

Mitä asiakirjat kertoivat? Ne osoittivat, että Yhdysvaltain presidenttien toisiaan seuraavat hallitukset olivat valehdelleet systemaattisesti tärkeästä  kansallisesta kysymyksestä, Vietnamin sodasta sekä kansalle että kongressille. Jo sodan varhaisvaiheessa hallitus oli tiennyt, että sotaa ei todennäköisesti pystyttäisi voittamaan ja että sodan jatkaminen johtaisi moninkertaiseen määrään uhreja, kuin mitä julkisesti myönnettiin.

Hallitus oli siis valehdellut. Se yritti estää asiakirjojen julkaisun The New York Timesissa, mutta siihen ei löytynyt laillisia perusteita.

Ilmiantaja Ellsberg kertoi motiivikseen, että hän ei vastuuta tuntevana kansalaisena pystynyt enää toimimaan yhteistyössä tiedon salaamisessa yleisöltä.

Wikileaksin ilmiantajat ylpeilevät paljastettavien asiakirjojen määrällä. Näinä päivinä sanomalehtien toimittajat työstävät näitä, kieltämättä journalistisesti merkittäviä aiheita yleisölle luettavaan muotoon. Ilmeisesti myös tuhannet eri maiden ulkoministeriöiden virkailijat poimivat paljastuksista muruset omiin tarkoituksiin. 

Kuten jo Irakin sota-asiakirjat kertoivat, taustalla on varsin pitkälle edennyt salailun kulttuuri. Samalla tavalla kuin Watergate-skandaalissa, Yhdysvaltain hallitus yrittää vakuuttaa, että asiakirjojen paljastus on vaarallista joillekin henkilöille. Konkreettista vaaraa paljastuksista tuskin kuitenkaan on kenellekään, paitsi presidentti Obaman hallinnolle.

Asiakirjat ovat sinänsä normaalia diplomaattista raportointia ja arviointia. Tällaisia raportteja kirjoittavat myös Suomen lähetystöjen sadat virkailijat toisilleen ja esimiehilleen päivittäin. Tosin Suomen diplomaatteja tuskin kehotetaan urkkimaan YK:n ylintä johtoa, vaikka YK pitää sen johdon vakoilua laittomana ja vaikka useat muut maat kuitenkin sitä harjoittavat. Ja tuskin suomalaisten virkailijoiden kirjoituksista erottaa maailmanpoliisin äänen, joka kaikuu monissa näissä muistioissa.

Paljastuneet asiakirjat kertovat myös siitä, miten lähellä diplomatia on tiedustelua ja vakoilua. Totta kai diplomatiaan kuuluu luottamuksellisuus, mutta kuten diplomatian ja tiedustelun raja, myös harhaanjohtamisen ja totuuden raja on hiuksenhieno.

Luultavasti ja toivottavasti Wikileaks vakuuttaa viimeistään nyt siitä, että elektronisessa muodossa tapahtuvaa arkistointia on mahdotonta täysin salata. Eräiden arvioiden mukaan oli vain ajan kysymys, milloin noin 2,5 miljoonan käyttäjän piirissä olevat eri tavoin salaisiksi luokitellut tiedot vuotavat julki. Entä kaikkein salaisimmat asiat? Ei hätää, ne pysyvätkin salassa.

Maailmanpolitiikan ohella myös journalismista kiinnostuneita kehottaisin seuraamaan tiedon välitystä tämän asian puitteissa. Vanhaa ironista sanontaa käyttäen odotettavissa on ”hyvien uutisten viikko”.

• Spiegel Online
• Le Monde
• The Guardian
• New York Times 

 

Maabrändäys eilen ja tänään

Nokian hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollilan johtama maabrändivaltuuskunta jätti raporttinsa. Työryhmän ajatus on kehittää Suomi ”maailman ongelmanratkaisijaksi” vuoteen 2030 mennessä.

Ajatus on loistava, koska ratkaistavia ongelmia on maassamme paljon. Esimerkiksi paikallisjunat juuttuvat vieläkin väistämättä Helsingin Ilmalan aseman lähellä oleviin vaihteisiin, kun lämpömittari lähestyy kymmentä pakkasastetta ja lunta sataa muutaman sentin.

Suomen työoloissa on valtavasti ratkaistavia ongelmia. Jos ei puhuta kroonisesta, ei-koskaan-ratkaistavissa-olevasta työttömyydestä, myös työkiusaaminen on kasvava henkisen elämän sarka.

Kysyn, onko maabrändäys exporttia vai importtia, kun uutisointi asiasta alkaa toteamalla ”Suomi on maailman paras maa”?

HS-raati pitää maabrändäystä runebergilaisena hengennostatuksena.

Esimerkiksi Espoon Emma-taidemuseon johtaja Markku Valkonen on sitä mieltä, että markkinoinnin on perustuttava tosiasioihin. Hänen mielestään esimerkiksi mielikuva suomalaisten ihmeellisestä luontosuhteesta on heikolla pohjalla: "Sen näkee vaikkapa siitä, kuinka helposti maa suistuu puolipaniikkiin talven tullen."

Onko maabrändäys yritys käynnistää uudelleen kansallisvaltion synnyn aikainen, vanhentuneeksi käynyt höyrykone?

Kautta aikojen maabrändäyksen – tai miksi sitä eri aikoina on kutsuttu – polttoaineena on ollut taide ja kulttuuri. Kansallisvaltioille ne tuottavat kahdenlaista hyötyä: importtiin kansallista identiteettiä ja - tämä on usein taiteilijoiden mielikuvituksen tulosta - käsityksen siitä myös export-tarkoituksiin.

Oululaisesta Esko Männiköstä tuli aikoinaan globaalin tason valokuvaaja. Hän kertoi ulkoministeriön virkamiehen kerran kysyneen häneltä, edistävätkö hänen kuvansa pohjoissuomalaista takametsien miehistä Suomi-kuvaa maailmalla. Siihen sanoi Männikkö, että en voi ottaa valokuviani ulkoministeriön Suomi-kuvan mukaisesti.

New Yorkin taidepiireissä tunnettiin Suomesta 1990-luvun lopulla kaksi asiaa: Esko Manniko ja The Kaurismaki Brothers. Vähemmän mairittelevaa suomalaiselle taidekoulutukselle on, että sekä Männikkö, että Kaurismäen veljeksistä toinen, Aki ovat itseoppineita. 

 Design Research Unit toimiston suunnittelua.

Lokakuussa julkaistiin The Guardianissa artikkeli, jossa Justin McGuirk kirjoittaa Lontoon näyttelyssä esitellystä suunnittelutoimistosta, joka brändäsi voitokkaasti Britanniaa toisen maailmasodan jälkeen.

Englannin maabrändäys alkoi sodan melskeissä vuonna 1943. Asialla oli varsinkin Design Research Unit eli DRU -niminen muotoilutoimisto, jonka aloja olivat muun muassa arkkitehtuuri, tuotesuunnittelu ja graafinen suunnittelu. Yrityksen nimi ei ole monelle tuttu, mutta sen työn tulokset jokainen tunnistaa: British Railin logo, jokainen Lontoon katukyltti tai sadat pubien kilvet eri puolilla maata.

DRU:n ideoiden takana oli runoilija ja taidekriitikko, jonka poliittinen vakaumus oli anarkismi. Herbert Read, myöhemmin ”Sir”, arkkitehti Misha Black ja muotoilija Milner Gray perustivat suunnittelutoimiston, jonka ajatus oli tuoda muotoiluun, kuten muillekin teollisuudenaloille yhteistyötä. Sen tavoitteena ei ollut ainoastaan tuoda taidetta ja teollisuutta lähemmäksi toisiaan, vaan myös tuottaa muotoilua kaikille ja kaikkia varten.

Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa luonnehti koruttomuus ja yksinkertaisuus, joka itse asiassa muotoiltiin ja suunniteltiin brittiläiseen kulttuuriin. Karuus ja koruttomuus suunnittelussa sopi yhteen jo 1920-luvun lopun talouslaman tunnelmien kanssa. Jos funktionalismi oli ollut aikaisemmin avantgarde-suuntaus, siitä tuli valtavirtaus useimmissa länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen. Suomessa tällaista brändäystä harjoittivat Tapio Wirkkala, Kaj Frank ja monet muut.

Visuaalisen kulttuurin tutkija Harri Kalhan mukaan "toisen maailmansodan jälkeen oli tarpeen näyttää, että Suomi on moderni länsimainen valtio, emme ole rautaesiripun takana ja meillä on hymyilevä, vähän amerikkalaistyylinen, mutta kuitenkin turmeltumattoman luonnonlapsimainen Armi Kuusela".

• Guardianissa julkaistuja kuvia DRU-toimiston töistä.

Onko taidemittelöistä tullut uutta taidekritiikkiä?

Elämme taas kulttuuri- ja taidepalkintojen sesonkiaikaa. Tänään julkistettiin Charles Sandisonin Ars Fennica-voitto. Sandison selviytyi myös voittajaksi Kulttuurinavigaattorin Ars Fennica -veikkauksessa.

Kulttuuri- ja taidepalkintoja on nykyisin lähes kaikilla aloilla. Ne alkoivat lisääntyä kuin sienet sateella 1980-luvulla, eikä ainoastaan Suomessa. Vuonna 1984 perustetun Turner-palkinnon ehdokkaiden teokset odottavat nyt omissa näyttelyissään Lontoon Tate Britainissa palkinnon jakoa, joka tapahtuu joulukuun kuudentena.

Martta Heikkilä pohtii Mustekalassa taidemittelöiden ongelmallisuutta. Onhan taidekilpailuissa ja palkinnoissa kyse ikään kuin urheilusta, vaikka jokainen ymmärtää, että parasta tulosta ei voi mitata millimetreillä, sekunnin sadasosilla tai grammoilla.

”Kilpailujen omalaatuinen pyrkimys on siirtyminen omakohtaisesta ja siksi aina suhteellisesta arvottamisesta absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen. Sen sijaan, että teoksia arvioitaisiin niiden omista lähtökohdista käsin, niitä ryhdytään vertaamaan keskenään, ja näin luodaan – näennäisen – yhteismitalliset standardit hyvälle taiteelle.”

Heikkilä heittää heti perään toisenkin normatiivisen arvion:

”Normaalisti kritiikin tavoite on etsiä sitä, mikä teoksissa kiinnostaa, herättää halua tulkintaan ja mielipiteiden ilmaisuun. Kilpailut ja jonkun nostaminen voittajaksi viittaavat vääjäämättä siihen, että voittajan saavutukset yltävät muiden ylitse.”

Heikkilä toteaa, että taiteessa on kuitenkin jo romantiikan ajasta lähtien todettu erityiseksi se, että pelkästään teosten piirteiden havaitseminen edellyttää tulkintaa.

”Kun taidetuomarit luovat paremmuusjärjestyksiä, äärisubjektiivinen muuttuu ääriobjektiiviseksi, nimeksi kunniakirjassa ja euromääräksi lahjakortissa.”

Taidepalkinnot ovat tosiaan ottaneet harteilleen paljolti sen taiteen normeja ja arvoja painottavan puheen, joita taidekriitikot aikaisemmin korostivat. Erilaisten taidepalkintojen perusteluista on tullut aikamme merkittävää taidekritiikkiä, jossa suurelle yleisölle kerrotaan, mihin taiteessa pitäisi kiinnittää huomiota. Kritiikin inflaatio ei tosin johdu taidepalkinnoista, vaan kieroon kasvaneesta suomalaisesta kulttuurijournalismista, jossa määristä ja ”tuloksista” on tullut pakkomielle, eikä sisällöistä puhuta ollenkaan.

Heikkilä huomaa paradoksin myös niin sanotuissa elämäntyöpalkinnoissa. Niinpä. Kun Pekka Tarkka saa valtionpalkinnon kirjallisuuskriitikon elämäntyöstä, palkinto ikään kuin ilmoittaa, että Pekka Tarkka on työnsä jo tehnyt ja huomio muuttuukin tuomioksi. Sama pätee myös Anneli Sauliin. 

Heikkilän mukaan palkitsemisen ja kilpailun ongelmana on se, että taiteen tekeminen viihteellistyy ja taide henkilöityy.

Heikkilä näkee palkinnoissa myös myönteistä. ”…monet palkinnot ovat onnistuneet juurruttamaan itsensä osaksi kulttuurikeskustelua, ja tähän vaaditaan muutakin kuin muhkea palkintosaalis: ajatus siitä, että taide on edelleen merkityksellistä ja puhe siitä on tärkeää paremmuusjärjestyksiin katsomatta.”

Ehkä palkinnot ja kilpailut myös yritys saada aikaan laajempia keskustelunaiheita, jotka ehkä murtautuvat ulos yhä pirstoutuvammasta taidemaailmasta ja tämän seurauksena yhä pienemmistä yleisöistä.

Otso Kantokorpi havaitsi, että Ars Fennican palkinnonsaajasta järjestetään kapakoissa vuosittain pieniä vedonlyöntejä tai ainakin veikkauksia ja kertoo kerran voittaneensa jopa kympin sellaisesta. No, mikä ettei.

Kuvataiteen alamäki mediassa jatkuu

Yleisradio julkaisi eilen Puntarin, verkkopalvelun, jossa julkaistaan sen toimittajien tekemiä kritiikkejä. Klikattuaan Puntarin sivulle moni ällistyi ja vihastui, kun näki verkkopalvelun taiteenalat: elokuva, kirjallisuus, musiikki ja teatteri.

”Pyrimme kertomaan Puntarissa mikä valtavassa kulttuuritarjonnassa on tällä hetkellä ja tässä ajassa kiinnostavaa”, kirjoittaa Yle Uutisten kulttuuritoimituksen päällikkö Janne Mällinen. Kuvataide puuttuu Puntarista, vaikka se on varsin merkittävä osa suomalaista kulttuuritarjontaa.

Suuret taidenäyttelyt keräävät enemmän katsojia kuin Hollywood-elokuva ja pieniä taidenäyttelyitä on pienimmänkin kunnan sivukirjaston näyttelytilassa. Miljoonat ovat kiinnostuneita kuvataiteista, mutta valtamedia pitää sitä vähemmistötaiteena.

Jotta Ylen kulttuuri olisi tasapainossa, sen kulttuuriohjelmista pitäisi 20-30 prosenttia käsitellä kuvataiteita. Nyt pyöritetään Simon Schaman Taiteen voima-sarjaa ja Eija-Liisa Ahtilasta kertovaa ohjelmaa vuodelta 2008 uusinnan uusinnan uusintoina. Janne Mällinen kehuu, että Ylellä on maan suurin kulttuuritoimitus ja musiikkitoimittajia yhtiössä on valtava määrä, mutta kuvataidetoimittajia on tuskin nimeksikään.

Kuvataide on siis uhanalainen laji mediassa, ja koko taiteenalaa koskeva viestintä on varsin heikoilla. Syksyllä kuultiin, että Taide-lehden tilauskannasta merkittävän osan muodostava Taidemaalariliitto olisi harkinnut luopuvansa jäsenmaksuun liitettävästä tilauksesta. Tämä saattaisi merkitä lehden levikin pienenemistä jopa 900 kappaleella. Se ei ehkä lopettaisi vuonna 1959 näytenumeronsa julkaissutta ansiokasta ja hyvin tehtyä taidelehteämme, mutta äärimmäisen tiukalle budjetille Taide silloin joutuisi. 

Ensin väheni mediasta kuvataidekritiikki, sitten kuvataidetta käsittelevä aineisto ylipäätään alkoi huveta. Kuvataiteen katoaminen mediasta tarkoittaa sitä, että tuhannet kuvataiteilijat ja joka päivä järjestettävät taidenäyttelyt Suomessa jäävät valtamedian pimentoon.

Mielestäni olisi aika pohtia koko kuvataidealan viestinnän tuuliajolle ajatunutta tilannetta laajemminkin. Mitä kuvataiteen viestinnän kehnon tilanteen parantamiseksi on tehtävissä? Nykyaikaisessa mediayhteiskunnassa kuvataiteen viestinnän heikkous tarkoittaa, että koko kuvataide on uhanalainen laji.  

Kulttuurinavigaattorin jogurttiohje

Kulttuuria on jogurtin tekokin, nimittäin bakteerikulttuuria. 

1. Kiehauta tai lähes kiehauta litra punaista maitoa. Voit lisätä maitoon kermaa tai maitojauhetta pari lusikallista, silloin jogurtista tulee paksumpaa, "lohkeavaa". Voit käyttää kutunmaitoa tai kookosmaitoakin. 

• helpointa puhdistamisen kannalta on käyttää kaksoispohjakattilaa, jossa kiehuva vesi kuumentaa maidon 
• lämpötilan pitäisi ylittää 90 astetta 
• kaikkien astioiden ja välineiden on oltava puhtaita

2. Laita siemenjogurtti muoviastiaan. Mikä tahansa maustamaton jogurtti käy. Parasta on Bulgarian jogurtti (200ml), josta käytän noin puolet maitolitraan.

3. Jäähdytä maito 40-45 asteeseen (ei saa myöskään alittaa tätä lämpötilaa). Jos käytät kaksoiskattilaa, kylmä vesi hanasta jäähdyttää melko nopeasti. Digitaalinen lämpömittari Ohlssonilla maksaa n. 14 €.

4. Sekoita lämmin maito ja siemenjogurtti.

5. Laita kansi päälle ja seos lämpimään paikkaan 5-12 tunniksi. Tässä käytetään  kuoriastiaa, johon  kaadetaan kuumaa vettä. Hyviä ovat esimerkiksi kannelliset styrox-astiat, -laatikot tai kylmälaukut, joissa lämpö pysyy. Tai etsi talon lämmin paikka (sauna, vessa, uuninpankko ym.).

"Parta-äijän jogurtin" eli turkkilaisen tai kreikkalaisen jogurtin astiat (1 litra) ovat käteviä. Niissä on kahva ja kansi ja niitä voi käyttää sekä tekemiseen että säilyttämiseen. 

6. Itämisen jälkeen jogurtissa on nestettä (heraa), jonka annan olla seoksessa. Itänyt jogurtti laitetaan jääkaappiin.

7. Kun se on jäähtynyt, jogurtti on valmis. Sen voi maustaa esim. pakastemarjoilla tai marjajauheilla. Puolukka ja karpalo ovat herkkuani, myös inkivääriä käytän joskus. Makeutan stevialla. (esimerkiksi http://www.stevia-de.com/)Tässä jogurtissa ei ole lisäaineita, joten se säilyy jääkaapissa vain muutaman päivän. 

1990-luku: Tulevaisuus, joka oli

Ars 95:n kohuteos oli tanskalaisen Henrik Plenge Jakobsenin White Love, 1995. Installaatio valkoisia ja läpinäkyviä taloustarvikkeita, ihmisverta, virtsaa, spermaa.

Olemme seuranneet uutisista Wikileaks-organisaation paljastuksia Irakin sodasta. Sodan historia, taustat ja tapahtumat ovat näyttäytyneet julkisuudessa hyvin erilaisina kuin Yhdysvaltain armeijan salaiset raportit.

Wikileaks on tietoyhteiskunnan Robin Hood, joka varastaa vallanpitäjiltä salaisia tietoja ja jakaa niitä kansalle. Wikileaksin paljastamat tiedot Irakin sodasta kertovat siitä, että tietoyhteiskunta pystyy tuottamaan yhtä paljon valehtelua, tiedon salaamista, pimittämistä, vääristelyä, disinformaatiota ja propagandaa kuin kaikki aikaisemmatkin yhteiskunnat.

Tietoyhteiskunnan kääntöpuoleksi ovat tulleet paljastukset. Kotimainen Wikileaks oli myös netissä ilmaiseksi julkaistu tuntemattoman kirjoittajan kirja Minne hävisivät Soneran rahat? Kirja kertoi siitä, miten viestintäyhtiön johtajat saivat päättäjät uskomaan utopiaan, jota ei tullutkaan, ja 4,3 miljardia euroa haihtui savuna ilmaan. 

Tietoyhteiskunta, tai oikeastaan illuusio tulevaisuudesta luotiin 1990-luvulla. Tänä päivänä jokainen voi vakuuttua siitä, miten hauraaksi tuo utopia osoittautui. Yhteiskunta, jonka tuottaa ja välittää tietoa paremmin, nopeammin  ja helpommin kuin milloinkaan aikaisemmin, näyttää tuottavan myös muistinmenetystä, väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Uskomisen sijaan saamme uskonvahvistusta epäuskosta.

Postin eli nykyisen Itellan työntekijät lakkoilivat. Kun sähköposti tuli Suomeen 1990-luvun alussa, pohdittiin että jokainen suomalainen saisi elinikäisen sähköpostiosoitteen syntyessään. Innokkaimmat kyselivät onko muutaman vuoden kuluttua koko postilaitosta olemassakaan.  

Taide-lehden uusi numero käsittelee kahden artikkelin voimalla 1990-lukua. Päätoimittaja Pessi Rautio, Elina Brotherus, Mikko Hintz ja Dan Sundell pohtivat vanhojen Taide-lehtien kautta aikaa ja ajan kuvia.

Maria Hirvi-Ijäs kysyy artikkelinsa otsikossa Mitä oikein tapahtui 1990-luvulla? Hän vastaa arvioimalla Göteborgin taidemuseossa esitettyä, 1980- ja 1990-lukujen göteborgilaistaiteen näyttelyä: ”… tuntuu siltä, että taiteen sosiologinen ja yhteiskuntasidonnainen puoli saa huomiota itse taiteen kustannuksella”.

Hirvi-Ijäs pohtii myös postmodernismia, joka nosti päätään 1980-luvulla. Tänään postmodernismi, postin lakkauttaminen ja tietoyhteiskunta tuntuvat varsin kaukaisilta asioilta, ne ovat asioita, joista aika on ajanut ohi.

Itse muistan 1990-luvun alun suurten kumousten aikana. Kylmän sodan ja sosialististen maiden loppu olivat niin suuria asioita, että taide tuntui pieneltä. Postmodernistit hokivat dogmaattisesti, että suurten tarinoiden aika on loppu, vaikka todellisuudessa suurten tarinoiden aika oli vasta alkamassa.

Eräs uusista suurista tarinoista alkoi Neuvostoliiton lakkauduttua ja suuren talouslaman saatossa. Uusi isänmaallisuus syntyi aikaisemmin vaiettujen asioiden tullessa sallituksi ja se elää tänään yhtä voimakkaana kuin suomalainen patriotismi aina aikaisemminkin. Naisten väheksyminen on tullut poliittisesti epäkorrektiksi, mutta sitä äänekkäämmäksi on tullut kommunistien, lasten, työttömien ja vanhusten syrjintä.

Taide-lehti käy vuosikymmenen kimppuun muistelun keinoin. Taidekriitikko Dan Sundell kritisoi pyhänä pidettyä, 1990-luvulla yleistynyttä taidepuheen käsitettä:

”Hyvin paljon keikarointia tietyillä käsitteillä, se oli viisastelua. Taide vaati aivan oman kielensä kirjoittajalta. Se oli kuvataidetta joka oli kuvailtava mutkan kautta, käsittämättömin termein.”

Sundell toteaa myös asian, jonka itsekin tunnistan 1990-luvusta:

”Tuolloin erityisesti tuli tunne, että useat taideteokset elivät vain selostustensa kautta. Visuaalisen alue ei ollut keskeinen, vaan se asia, jota teosten kirjoitettiin käsittelevän.”

Eri taiteenalojen ammatillinen tiedotus alkoi 1990-luvulla, kuten myös niiden markkinointi. Varsinainen kuvataidekritiikki väheni 1990 luvulta alkaen, kun taas taiteilijoiden määrä kasvoi. Esteettinen relativismi nousi ajan uskontunnustukseksi esimerkiksi Ars 95-näyttelyn yhteydessä. 

Ehkä 1990-luku ei vielä ole historiaa, vaan se on vyöhyke nykyisyyden ja historian välissä, jota voisi kutsua muistelukulttuuriksi. 1990-luku oli tulevaisuutta, joka meni jo ohi, mutta se ei ole ihan vielä sitä menneisyyttäkään, jonka pian löydämme edestämme.

Kuivaa puuta, raakaa pronssia ja Taika-Jim

Heimo Suntio , Love Notes for L.A., Compassion, 2010.

Forum Box on Helsingin Lönnrotinkadun päässä oleva kotimaisittain harvinainen suuri galleria. Robustiin ja raakaan, korkeaan ja monitahoiseen tilaan on erittäin vaikea saada aikaan onnistunutta ripustusta ja varmaankin taiteilijat kokevat ”Boxin” haastavana.

Heimo Suntion näyttely on täysipainoinen. Teosten naukuvan kuivaa puuta täydentää usein viimeistelemätön pronssivalos. Traditionaalisen veistoksen peruselementit, hiotun ja hiomattoman pronssin keskustelu ulottuu myös puumateriaaleihin.

Suntio täräyttää mukaan kuin fragmentteina, katkelmina, palasina tai pirstaleina talonpoikaisia ruuhia, pop-taiteen sitaatteja, aavistuksen käsitetaiteesta ja pari videoinstallaatiota.

Teoksissa on useita lähtökohtia, mutta tämä moninaisuus on luontevaa ja joustavaa. Pätkä Taika-Jim -sarjakuvaa keskustelee kummasti maalatun puun syiden, nuottien ja pronssiriekaleen kanssa. Ruuhi on installatioissa usein käytetty aihe, mutta tässä näyttelyssä se kertoo tarinan, jota jaksaa katsoa. 

Ilmaisu on niin pitkälle vietyä, että siihen mahtuu myös sattumanvaraisuutta ja draperian keveyttä, jota tapaa esimerkiksi maisema-aiheisissa pronssiveistoksissa. Ajatus maisemasta onkin mukana usean työn mielikuvissa.  

Symbolisen pääoman kirous

Eräs tuttavani mainitsi, että häneltä oli pyydetty kirjoitusta erääseen kulttuurilehteen, mutta kirjoituspalkkiota ei luvattu maksaa. Tuttavani, joka on ammattikirjoittaja, mainitsi että hän luonnollisesti kieltäytyi kirjoittamasta.

Yllätyin, kun luin uutisen seuraavalla viikolla, että lehti, joka oli kysynyt ystävältäni ilmaista kirjoittamista oli saanut Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuurilehtien laatupalkinnon.

Kirjoitin valituksen asianomaisen palkinnon myöntäneen lautakunnan puheenjohtajalle. Totesin, että kulttuurilehtien laatupalkintoa ei pitäisi myöntää sellaiselle lehdelle, joka ei maksa kirjoittajilleen palkkaa. Palkan maksaminen pitäisi olla itsestään selvyys kaikkien julkista tukea nauttivien julkaisujen kaikille tekijöille. Epätasa-arvoa edistää varsinkin se, että lehden painajille ja taittajille palkkaa maksetaan, mutta ei kirjoittajille.

Kirjoitin valituksessani myös, että tällaisella toiminnalla opetusministeriö heikentää ammatillisesti toimivien kirjoittajien asemaa.

Palkinnon myöntäneen lautakunnan puheenjohtaja vastasi, että moni suomalainen (ja pohjoismainen) kulttuurilehti tehdään ilmaisella työllä, monta kertaa jopa ilmaisella päätoimittajatyöllä. Hän vetosi siihen, että pienellä kielialueella ei ole mahdollista saada kulttuurilehtien julkaisemista kannattavaksi. Laatutuen myöntäjä kirjoitti, että työ on luonteeltaan idealistista, ei kaupallista.

Näin valtio siis tukee ilmaista kirjoittamista. Opetus- ja kulttuuriministeriö opettaa kulttuurilehtiä tottumaan siihen ajatukseen, että laatua voi saada ilmaiseksikin.

Toisessa ministeriössä, nimittäin verottajan toimistossa ilmaiseksi kirjoittamista taas pidetään laittomana ja kiellettynä. Ilmaiseksi kun voi Suomessa tehdä ja teettää vain rutiiniluonteista, ei-ammatillista työtä, talkootyötä. Käsittääkseni talkootyönkin teettämisen arvo pitää nykyisin esimerkiksi yhdistyksissä laskea ja ilmoittaa verottajalle.

Ilmaisen työn teettäminen, onpa se mitä tahansa, on riistosuhde ja kirjoittamisenkin, kuten minkä tahansa ilmaisen työn teettäminen ja tekeminen on rikollista puuhaa. Kulttuurinavigaattori näkee tässä vaiheessa meheviä mielikuvia kulttuurilehdistä, joissa tuomitaan lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, miesten väkivalta ja kaikki muu maailman kamaluus. Samaan aikaan lehdet teettävät kirjoittamisen avustajilla ilmaiseksi, eivätkä kirjoittajaparat uskalla hiiskua asiasta sanaakaan.

Miksi ilmaiseksi kirjoittaminen, siis kirjoittajien riisto on lisääntynyt? Asiaa auttaa ymmärtämään sosiologi Pierre Bourdieun kulttuurisen pääoman käsite. Keräämällä kulttuurista pääomaa, siis esimerkiksi kirjoittamalla alan lehdissä, kirjoittaja lisää toimintamahdollisuuksiaan ja valtaansa.

Tästä Bourdieun käsitteestä, symbolisen ja kulttuurisen pääoman kartuttamisesta on tullut ehkä laajimmalle ja pisimmälle vietyä riistämistä nykysuomalaisessa yhteiskunnassa. Opiskelijat oppivat kirjoittamaan ilmaiseksi ylioppilaskuntien ja ainejärjestöjen lehtiin. Kerättyään symbolista pääomaansa nokkelina kirjoittajina, he jatkavat sen kartuttamista omien alojensa asiantuntijoina.

Ilmaiseksi kirjoittaja kuitenkin riistää paitsi itseään, myös niitä, joiden pitäisi yrittää elää kirjoittamalla. Ilmaiseksi kirjoittaja lisää myös epätasa-arvoa, nauttivathan kirjapainojen, paperitehtaiden ja postin työntekijät turvallisia, ruhtinaallisia kuukausipalkkojaan. Tulevatko paperitehtaiden, painotalojen tai postin työntekijät ajatelleeksi, että eräs osa heidän käsittelemästään panoksesta on tehty riistotyöllä, ilmaiseksi?

Symbolisen pääoman kirous on kasvanut myös viestinnän laajetessa verkkoon. Kulttuurinavigaattori ei ole koskaan saanut penniäkään blogikirjoituksistaan, mutta symbolista pääomaa erilaisten palautteiden muodossa, siis näkyvyyttä olen saanut runsaasti. Nykyisin jokaisella varteenotettavalla kirjoittajalla on blogi.

On hieno asia, että kulttuurilehtiä tuetaan ja se on upeaa, että jokainen voi kirjoittaa ajatuksiaan verkkoon. Ilmaista kirjoittamista ei saisi kuitenkaan tukea. Symbolisen pääoman kartuttamisen huono puoli kun on se, että sitä ei voi syödä.