Seinästä astuva hevonen ja muita monumenttiluonnoksia

Julkisen veistoksen luonnoksen tehtävä on varmistaa, että tekijä tietää, mitä tarjoaa ja tilaaja tietää, mitä ostaa. Tavallisesti kipsiin tehdyt luonnokset tai osaluonnokset vaativat katsojalta asettumista oikean näkökulmaan, kykyä kuvitella malli toteutettuna lopulliseen kokoon ja materiaaliin. Lisäksi pitää huomioida teoksen sijoitusympäristö.

Kriitikko Otso Kantokorpi ja kuvanveistäjä Villu Jaanisoo ovat perustaneet galleria Sculptoriin Julkisen veistostaiteen museon. Esillä on yli neljäkymmentä julkisveistoksen pienoismallia.

Kipsimallit ovat kotoisin eri museoiden ja yksityisten kokoelmista muun muassa Helsingistä, Turusta ja Mikkelistä. Järjestäjät ovat tehneet ison työn kootessaan näitä suomalaisten muistomerkkien muistomerkkejä näyttelyyn. Näyttely on melkoinen juoksutus suomalaisen kuvanveistotaiteen historiaa ja kuvanveiston ystäville välttämätön käyntikohde, vaikka teosten kipsiset pienoismallit eivät tietenkään lopullisten toteutusten veroisia ole.  

Katsaus alkaa suomalaisen kuvanveiston alkutaipaleelta, mukana on yksitoista Carl Eneas Sjöstrandin muistomerkki-, reliefi- ja veistosluonnosta. Walter Runebergilta on mukana kipsimallinakin elävä Lux, Aleksanteri II:n muistomerkin sivupatsas vuodelta 1884 sekä Runenerg-monumentin luonnos vuodelta 1882.

Wäinö Aaltosen veistoksien luonnoksista ovat mukana muun muassa kubistinen Helsingin Rautatientorin Aleksis Kiven patsaan luonnos 1920-luvulta ja synkän puhutteleva sankaripatsaan luonnos Rovaniemelle: Miehen kohtalo tunturin huipulla (1952).

Abstraktia kuvanveistoa edustavat esimerkiksi Eila Hiltusen Credo, ensimmäinen luonnos Sibelius-monumentiksi (1961), Ossi Somman muistomerkkiluonnos Enemmistö 1980-luvulta ja Matti Nurmisen kilpailuluonnos Mika Waltarin muistomerkkikilpailuun (1983).

Näyttelyssä on muutamia riemastuttavia kipsiluonnoksia, esimerkiksi pari Tapio Junnon teosta ja Pekka Kauhasen iloinen pojan pää, kipsivalos vuodelta 2006.

Hauskuutta varsin vakavailmeiseen kokoelmaan tuovat seinään liitetyt valkoiset suuret hevosen pään, jalkojen ja takapuolen ja naishahmon selkäfiguuri. Ja Sculptorin takahuone on aina käymisen arvoinen, siellä  voi tutkia nykyveistäjiemme pienoisveistoksia. 

Esitin itse jo vuosia sitten ajatuksen, että Suomeen pitäisi perustaa veistosten luonnosmuseo Ruotsin malliin. Skissernas Museumin kokoelmat perusti Ragnar Josephson vuonna 1934. Lundissa toimivan museon tarkoituksena on kerätä julkisen taiteen luonnoksia, malleja ja valokuvia. Museo soveltuu erityisen hyvin opetus- ja tutkimuskäyttöön. Kokoelmissa on ruotsalaisia, pohjoismaisia ja kansainvälisiä luonnoksia.

Kuvanveisto julkisena taiteena Suomessa on huomattavasti nuorempi ja vaatimattomampi taiteenala kuin naapurimaissamme. Julkinen kuvanveisto on ollut usein kiistelty asia. Patsaskiistojen toistuva retoriikka ilmaistiin jo esimerkiksi Ville Wallgrenin Havis Amandasta (1906) käydyssä kohussa 1900-luvun alussa. 

Sotien jälkeen tehtiin paljon  sankaripatsaita, joiden huipentumana voisi pitää Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsasta (1960) ja niiden tarpeen hiipuessa on puolustettu ja haukuttu abstraktin modernismin kuvanveiston ja näköispatsaiden aikaansaannoksia. 

Kuvanveistotaiteessa tapahtuvat muutokset ja niin sanotun suuren yleisön taidekäsitykset olivat taustalla niin sanotuissa suurissa patsaskiistoissa 1980-luvulla, jotka alkoivat jo hyvissä ajoin ennen Veikko Hirvimäen Mika Waltarin muistomerkin  Kuningasajatus paljastamista Helsingin Etu-Töölössä (1985) ja päättyivät Pekka Kauhasen Urho Kekkosen muistomerkkiin Suuri Aika Kajaanissa 1990.   

Aikaisemmin muistomerkkeihin ja sankaripatsaisiin keskittyvä julkinen veistostaide etsii tänään paikkaansa rakennetun ympäristön laadun parantajana.

Julkisen kuvanveiston muutospaineita ovat lisännet muutokset kuvataiteen kehityksessä. Esimerkiksi pitkään jatkunut käsitetaiteen suuntaus muutti kuvataiteen asenteita, materiaaleja, muotoja ja ideoita, mutta jätti kuvanveiston julkisen puolen melko orvoksi.

Toki Suomen julkisveistosten nykytaso voisi parempikin olla. Eräs vika on luultavasti siinä, että tilaajat eivät aina halua paneutua teoksen tilaamiseen tai puuttuvat liikaakin taiteilijan autonomiaan. Myös julkisen kuvanveiston julkinen asiantuntijakritiikki on kauhtunut lähes olemattomaksi.

Kaikista maailman mullituksista ja muodeista huolimatta julkinen veistostaide lienee melko konservatiivinen taiteenala. Materiaalisesti, visuaalisesti ja ajatuksellisesti kestäviä ratkaisuja ei pelkillä visuaalisilla vitseillä saada aikaan. Tai sitten, jos vitsin haluaa patsaalla murjaista, sen on parasta olla hyvä. Sellainen, joka naurattaa vielä yli sadan vuoden kuluttuakin.

Veijo Hukka: Ylistys metaforalle

 Kodittomat, 2009.

Veijo Hukan taiteessa on merkkejä, symboleita ja metaforia. Näitä asioita voi nähdä toki kaikissa kuvissa ja ne ovat läsnä myös kirjallisuudessa, teatterissa, elokuvissa ja musiikissakin.

Merkit, symbolit ja metaforat ovat näkyvissä Veijo Hukan maalauksissa avoimesti. Ne eivät ole piilotettuja tai kätkettyjä, vaikka saattavat joskus olla arvoitusten ja arvailujen varassa. Hukka on kehittänyt omintakeisen maalaustavan, jossa ne ovat olennainen osa ilmaisua.

Merkit ja symbolit ovat useimmille tuttuja. Yksinkertaisesti sanottuna merkkejä ovat esimerkiksi Veijo Hukan maalauksissa kädet ja usein figuureina toistuvat ihmishahmot. Symbolit taas ovat vertauskuvia, joille on kehittynyt tietyn kulttuurin piirissä enemmän tai vähemmän tunnettu merkitys.  

Metafora on vertaus, josta kuin -sana on jätetty pois. Metafora on kiehtonut paljon kielitieteilijöitä ja filosofeja. Sananmukaisesti se on merkityksen siirtäjä. Metaforassa tapahtuu merkityksen siirtymä, jonka takia se eroaa kirjaimellisesta kielestä. Esimerkkejä arkikielen metaforista ovat ”puuron silmä”, “tulenpalava kiire” tai “särkynyt sydän”.

Metaforaa pidetään tärkeänä, koska se mahdollistaa asioiden ymmärtämisen jonain muuna kuin minä ne todellisuudessa ovat. Espanjalainen filosofi José Ortega y Gasset pohti esseessään Taiteen irtautuminen inhimillisestä, että kyky kuvalliseen ilmaisuun on luultavasti hedelmällisin lahja, mitä ihminen on saanut. Metafora on eräs – tosin ei ainoa – jo varhain ihmisen käyttämä keino, jonka seurauksena alkoi Ortega y Gassetin hahmottama suuri kehityskaari, taiteen irtautuminen inhimillisestä.

Ortega y Gasset ylistää metaforaa:

Kaikki muut saamamme lahjat pitävät meitä lujasti kiinni todellisuudessa eli siinä, mikä jo on. -- Ainoastaan metafora antaa meille ne keinot, joiden avulla voimme tarvittaessa päästä sieltä karkuun; kovien tosiasioiden väliin se luo askelillemme kuviteltuja tukikohtia ja loihtii pakopaikaksemme fantasian kukoistavat saaret.[i]

Hän ihmettelee: ”Todella merkillinen on tämä ihmiseen pantu henkinen kyky, jonka avulla on mahdollista siirtää jokin asia näkyvistä ja korvata se jollakin toisella --. Metafora taikoo jonkin esineen pois näkyvistä naamioimalla sen joksikin muuksi; ja metaforan mielekkyyden voimme ymmärtää ainoastaan siltä pohjalta, että sen toimintaa ohjaa eräs ihmisen perusvaistoista; tarve paeta todellisuutta, milloin asiat niin vaativat.”

Merkeistä, symboleista ja metaforista sanotaan usein, että ne liittyvät kulttuurikontekstiin. Kulttuurikonteksti tarkoittaa käytännössä sitä, että katsojat saattavat nähdä merkit, symbolit ja metaforat samankaltaisina. Maalauksessa oleva käärme merkitsee useimmille varsin samansuuntaisia ajatuksia ja tuntemuksia. Aurinko, kuu tai laiva merkitsevät myös jotain samankaltaista. Kulttuurikonteksti on siis ainakin samaan kulttuuriin kuuluville yhteisyyttä. 

Kun katsomme esimerkiksi Veijo Hukan maalauksia, huomiomme kiinnittyy juuri merkkien, symbolien ja metaforien miettimiseen. Emme pelkästään yksinkertaisesti arvaile niiden merkityksiä, vaan maalaukset haastavat kykymme kokonaiseen metaforiseen ajatteluun, merkkien ja symboleiden mielikuvitukselliseen näkemiseen.

Veijo Hukan maalaukset rohkaisevat katsojia arvaamaan merkityksiä, ne haastavat katsojan analysoimaan ja ajattelemaan, väheksymättä tunnetta ja mielikuvitusta. On maalauksia, joita koetaan tunteella. Näitä  maalauksia koetaan pohtimalla.

---

[i] José Ortega y Gasset, Taiteen irtautuminen inhimillisestä ja Ajatuksia romaanista, suom. Sinikka Kallio, Otavan filosofinen kirjasto, Keuruu 1961. 

Veikko Vionojan modernit maalaukset

Sisäkuva Lemposesta, 1981.

Veikko Vionoja oli paluumuuttajan poika, hänen vanhempi veljensä syntyi Yhdysvalloissa. Muutettuaan Helsinkiin jatkosodan aikana Veikko Vionoja alkoi rakentamaan arkadiaa. Se sijaitsi hänen kotiseudullaan Ullavalla, Pohjanmaalla, jonne hän ulotti maalausretkensä.

Miksi arkadiat niin monesti sijaitsevat pohjoisessa, Pohjanmaalla, Limingassa, Lapissa, Karjalassa, Kanadassa? Ilja Glazunov sanoi, että parempi mökki Siperiassa kuin huvila Miamissa. Olennaista kai on, että arkadia sijaitsee etäällä asuinsijoilta.

Arkadia voi olla karkea tai siloteltu riippuen rakentajastaan. Vionojan arkadia on molempia, se on jäykkä ja joustava, karkea ja tasainen, viaton ja syyllinen, autio ja elävä.   

Olisiko arkadia syntynyt, jos Vionoja olisi jäänyt asumaan kotiseudulleen? Luultavasti ei, sillä ainakin Simon Schaman mielestä arkadiat ovat tavallisesti urbaanin mielikuvituksen tulosta.

Vionojan maisemat ovat muistin, mielikuvituksen ja unen kuvia. Ne saavat mallinsa vanhojen talonpoikaistradition mukaan tehtyjen rakennusten päädyistä, seinien mittasuhteista, jäsentelystä, ikkunoista ja ovista. Vanhaan maalaistalon mittasuhde onnistuu, myös Vionojan maalauksen sommittelu onnistuu.

On tapana sanoa, että koloristi ei ole taiteilija, joka käyttää paljon värejä, vaan koloristi on se, joka osaa käyttää vähän värejä. Olen pitänyt tätä aina jotenkin suomalaisena ajatuksena. Ainakin Veikko Vionoja on koloristi.

Photoshopin aikakaudella puhutaan digitaalisen kuvankäsittelyn tasoista eli layereista. Vionoja sommittelee tasojaan kuin digitaalinen taiteilija. Hän työstää yhtä tasoa, poistaa toisen ja jättää kolmannen näkyviin osaksi. Työskentelyn lopuksi digitaalisessa maalauksessa tasot yhdistetään komennolla ”drop” tai ”flatten”. Sekä digitaalisesta maalauksesta että Veikko Vionojan maalauksista voisi sanoa, että maalaus on enemmän kuin tasojensa summa. 

Usein Vionoja leikittelee havainnolla näissä tasoissaan. Hän käyttää hyväksi kineettisen, optisen ja konstruktivistisen maalaustaiteen keinoja, hän työntää ja vetää niitä suhteessa katsojaan.

Näyttelyssä on kokonainen osasto Vionojan ikkunoita. Hänen maalauksensa rajautuvat ikkunoihin tai oviin tavalla, joka antaa eritystä painoa kuvan rajattuun osaan. Simon Schama toteaa vanhojen 1600-luvun puupiirrosten vahvoista rajauksista:

Ne toimivat eräänlaisina visuaalisina muistuttajina tarkkaavaisille, että sisään on suljettu kokonainen assosiaatioiden ja tunteiden maailma joka antoi merkitystä näkymälle.

Tykkään Vionojan maalauksista siksi, että ne eivät viittaa 1800-luvulle, vaan nykyaikaan. Ne voidaan nostalgisoida, mutta en näe niitä nostalgisina. Niitä voi katsoa regionalistisilla silmälaseilla, mutta, mutta ne ovat myös yleispäteviä. Flaamilainen maalaustaide ja tanskalainen Vilhelm Hammershøi tulevat mieleen. Koen hänen maalauksensa myös salaperäisinä.

Kulttuurijournalismi tuotantojen ketjuissa

Päivän menotärppi:Tokion filharmoninen kuoro Tapiolan kirkossa

Nokia tuo pelin Lontoon kaduille 

Segerstamin sinfoniassa kännykkä soi ja yleisö matkii koiraa 

Sopraano Anu Komsilla kysyntää New Yorkissa 

Päivän menotärppi: Bassosoolon SM-kisat Tavastialla 

Alan Waken myynti yskii 

Sarjakuvakäsikirjoittaja Harvey Pekar kuoli 

Päivän menotärppi: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset Krapin kesäteatterissa 

Tässä parin viime päivien kulttuurin pääotsikoita HS.fi -verkkojulkaisusta, joka sisältää pääasiassa aiheita musiikista ja peleistä.

Olen taas tänä kesänä harrastanut mielipuuhaani, kulttuuriosastojen vertailevaa lukemista. Tuomioni on ankara: suomalaisten sanomalehtien kulttuuriosastot ovat menettäneet kosketuksen taide-elämään.

Jo kulttuuri-sanaa monet lehdet karttavat. Esimerkiksi Kaleva yrittää saada kulttuuriaan seksikkäämmäksi piilottamalla eufemistisen otsikon ”K2” kulttuuriosaston ja muun lehden väliin. 

Olen murehtinut juuri Kalevan kulttuuriosaston tason laskua, olinhan viitisentoista vuotta lehden avustajana. Nykyinen Kalevan kulttuuriosasto on valju varjo vain sitten taitavan, monipuolisen ja karismaattisen päällikkönsä Kaisu Mikkolan ajoista.

Suomalaisen kulttuurijournalismin paradigman muutosta voisi luonnehtia sanalla tuotantonäkökulma. Tämä näkökulman muutos kulttuurijournalismissa on yhtä näkyvä kuin 1970-luvulla politiikka ja puoluepolitiikka, joka oli silloin omnipotentti, kaikenkattava ja silloista journalismin kärkeä luonnehtiva aihe myös kulttuurin aloilla. Ero on ehkä siinä, että politiikka herätti 1970-luvulla joskus kiivaitakin debatteja, mutta nykyinen kesätapahtumien yleisömäärien uutisointiin syventyvä kulttuurijournalismi ei kiinnosta ketään.

Tänään kirjoitetaan uutisia ja raportoidaan mediassa kiihkeästi kulttuurin skandaaleista, blockbustereista, taiteen supertähdistä, tuottajan ja kuraattorin näkökulmista sekä ennätysmyynneistä. Lukijan kuvitellaan olevan kuin tuotantoyhtiön osakkeenomistaja, joka seuraa yhtiön kulttuurituotteiden menestystä.

Nykyinen suomalainen kulttuurijournalismi on vieraantunut taiteen arjesta. Taide-elämän hiki, veri ja kyyneleet eivät näy, tunnu eivätkä haise kulttuurijournalismin glamourin, viihteen ja kaupallisuuden maustamassa julkisuudessa. Kriitikot reagoivat valittuihin yksittäisiin taidetapahtumiin kuin Pavlovin koirat jauhelihaansa, mutta kokonaisuuksista, linjauksista tai kulttuuripolitiikasta puhutaan vain kuiskaten.

Miksi tämä paradigmaattinen muutos tapahtui suomalaisessa kulttuurin seurannassa? Siksi, että medioista itsestään, niin pienistä paikallislehdistä, radioasemista kuin suuremmista julkaisuistakin aina Helsingin Sanomia ja Yleisradiota myöten tuli yhä enemmän osia kulttuurin tuotantoketjuissa.

Tuotanto on kaikki kaikessa, jopa toimittajat ovat nykyisin tuottajia. Sisällöntuotannon mantraa on toistettu jo yli kymmenen vuotta, tuota ajatusta digitaalisen median organisoinnista. Ongelma on, että sisällöntuotannon ideaa on sovellettu mekaanisesti kaikille kulttuurinaloille ja se näkyy köyhtyneenä kulttuurijournalismina. Kulttuurijournalismi alkaa olla tuotantoketjujen kahleissa. Aikoinaan radikaalin, mutta nyt vanhentuvan ja usein mekaanisesti toteutetun sisällöntuotannon sijaan vapaalle ja itsenäiselle kulttuurijournalismille alkaa olla tilausta.

Politiikan seurannassa on kehitys kulkenut päinvastaiseen suuntaan kuin kulttuurissa: aikaisemmin sanomalehdet olivat usein politiikan subjekteja, nyt ne pyrkivät riippumattomuuteen, kommentoimaan ja raportoimaan politiikasta. Eurooppalaisten sanomalehtien tavoin suomalainenkin sanomalehdistö siirtyi vähitellen politiikan suhteen puolueettomaksi. Aikaisemmin sanomalehdissä kulttuuri oli objekti, jota kommentointiin, kritisoitiin ja tarkasteltiin etäältä. Nyt media on kulttuurin subjekti ja politiikasta on tullut objekti.

Entä mihin katosi valtakunnallisuuden käsite kulttuurista ja kulttuurijournalismista? Kulttuurin suhteen Suomi jakautuu yhä voimakkaammin osa-alueisiin, olipa kyse Hesarin kulttuuriosaston pääkaupunkiseudun kulttuuriseurannasta tai Kalevan traditionaallisesta, pohjoissuomalaisesta regionalismista.

En kaipaa takaisin kansallisvaltion yhtenäiskulttuurin kadotettuja aikoja, mutta varsin vähän meillä on keskusteltu siitä, että ainakaan kulttuurin suhteen ei ole enää olemassakaan Suomi-nimistä kokonaisuutta, tai sellainen on vain käsitteellinen tai potentiaalinen arvo.

Ehdotuksiani kulttuuriosastojen parantamiseksi:

• Brändätkää lehtenne kulttuurilla. Kulttuuri ja taide ovat kautta aikojen olleet merkkejä laadusta ja tasosta. Uutiset ja mainokset pitävät maailman pystyssä, mutta kulttuuri on se osa lehteä, joka sitä pyörittää. Ilman kulttuuria asiat eivät kerta kaikkiaan mene eteenpäin.
• Kouluttakaa vakituiset toimittajanne tuottajiksi, jotka organisoivat lehden toimittamista. Käyttäkää useita kriitikoita, asiantuntijoita ja graafikoita ja maksakaa heille hyvin. Kulttuuri on lajiurheilua, joten huomioikaa kaikki lajit. 
• Tehkää pitkiä sopimuksia, sillä jatkuvuus on sanomalehden suurin voimavara. Erään historioitsijan arvion mukaan ensimmäinen suuri taidekriitikko, ranskalainen Denis Diderot ei ollut kauhean hyvä kirjoittaja, mutta hänen maineensa kriitikkona perustuu siihen, että hän kirjoitti säännöllisesti yli 30 vuoden ajan. 
• Kehittäkää ilmaisjakelua eli verkkoversiota. Suomen sanomalehtien verkkoversiot elävät nyt pysähtyneisyyden aikaa, vaikka verkkojournalismissa on valtavia kehitysmahdollisuuksia. Ottakaa malli maailman laatulehdistä. Sanomalehtien tulevaisuus on verkoissa ja se joka ei tänään pärjää verkkolehtenä, ei pärjää huomenna minkäänlaisena lehtenä.
• Kulttuuriosastoissanne pitää tuoksua ja maistua taide-elämän hiki, veri ja kyyneleet. Siitä lukijanne tykkäävät ja ilman niitä on turha julkaista kulttuurista yhtään mitään.

Kalasatama, Sompasaari

Villa Karo rokkaa

Miten voit kuvitellakaan, että taiteilijat tekisivät työtä näin kauniissa ympäristössä, sanottiin Villa Karon perustajalle Juha Vakkurille, kun hän perusti 1990-luvun lopulla suomalaista kulttuurikeskusta Grand-Popon kaupunkiin Beniniin.

 Juha Menna, Omituisia ystävyyssuhteita, 2006-2007.

Toiminta on jatkunut kymmenen vuotta ja työn tuloksia voi ihailla Helsingin Taidehallin näyttelyssä. Esillä on pääasiassa kuvataidetta, mutta Villa Karo on inspiroinut myös kirjailijoita, elokuvantekijöitä, tanssijoita ja muusikkoja.

Nalle Ritvola, Aheba 2, 2007, punahonkaa ja huovutusta.

Ajatus siitä, että Afrikassa olisi suomalainen kulttuurikeskus tuntui monesta aluksi varmasti oudolta. Eihän Suomessa ole niitä kolonialismin siteitä, joita useissa Manner-Euroopan maissa on, hyvässä tai pahassa. Jazzista, rock´n´rollista tai kubismista huolimatta Afrikka on monelle suomalaiselle kulttuurinen terra incongita, tuntematon maa. 

Marja-Liisa Mäki-Penttilä, Mama Wata II 2010, palmun oksa, puu, paperi.

Espoon EMMA-taidemuseossa keväällä esillä ollut näyttely Afrikan voima kertoi niistä siteistä, joita tunnetaan eurooppalaisen ja afrikkalaisen taidehistorian vuorovaikutuksessa. Huomenta Afrikka! kertoo siitä, miten nykysuomen taiteilijat dokumentoivat, reflektoivat, kommentoivat, tai muuten vaan ihastuvat sikäläiseen ilmapiiriin ja maisemaan.

Aino-Kaarina Pajari, Afrikan kosketuksia, 2004 (osa). 

Villa Karolaisten näyttelyssä katsoja pääsee ainakin jossain määrin käsiksi siitä innostuksesta, joka toimintaa on leimannut. Eksotiikka ei näytä ohjaavan katsetta kuin ehkä kommentteina ja mukana on halu pohtia yhteiskunnallista tilannetta, kontrasteja ja ristiriitoja.

Jaakko Rönkkö, Seinäpiirros, 2010. Kuvassa taiteilija ja Outi Heiskanen keskustelevat.

Tiedämme, miten aikanaan Akseli Gallen-Kallelan matka Afrikkaan irrotti kirkkaita värejä hänen paletistaan. Useat Villa Karon taiteilijat ovat löytäneet uusia värejä, muotoja, materiaaleja tai näkökulmia tekemiseensä. Kansainvälisellä kulttuurivaihdolla ja vuorovaikutuksella on suuria vapauttavia voimia.

Ulos astumisia

“Kirjailijan työ on olla vaikea ihminen. --- Mutta kustantajan työ on ollut kestää alkoholia ja loukkauksia.” Näin kaavamaisesti tiivistää Hesarin kulttuurin päällikkö Saska Saarikoski näkemyksensä siitä, että Sofi Oksanen häädettiin pois tunnetun kustantajan kirjoittajana.

Isävainaani, joka oli keskisuuren suomalaisen kustannusyhtiön toimitusjohtaja, tuskitteli joskus vähän samaa. Hänen johtamassaan yhtiössä ei tosin ollut kirjailijoita, vaan toimittajia. Hän taisi puuskahtaa joskus epäilyksensä syövereissä: “Toimittajat ovat suuria lapsia”.

Saska Saarikosken lausunto pitää tosin lukea siinä valossa, että hän itsekin on osa suuren kustannusyhtiön, Sanoma-WSOYn tuotantoketjua. Yhtiön eri osa-alueet eivät ole tulleet tunnetuiksi viime aikoina hyvistä suhteistaan kirjailijoihin tai avustajiin.

Ilmeisesti kustannusalalla asenne on nykyisin se, että kirjoittaja, kuvittaja tai muu luovan työn tekijä on kuin ehtymätön luonnonvara, jota voi kohdella kuin vierasta sikaa. On kummallista, että Suomessa ei osata luoda hyvää ilmastoa ja toimintaympäristöä. Sen pitäisi olla pyrkimys, jos halutaan kohti luovaa taloutta tai miksi sitä nyt sitten halutaan kutsua.

WSOYn päätöksessä on monta muutakin kummallista asiaa. Viime viikolla otsikot kertoivat Oksasen Puhdistus-romaanin ennätysmyyntiluvuista. Kunnioitan ja arvostan Sofi Oksasen valintaa olla hyväksymättä WSOYn arvatenkin tiukkoja kustannussopimuksia ja toivon, että hänen tulevat kirjansa tuovat työtä, vaurautta ja henkistä rikkautta muiden, parempien kustantajien välityksellä.

Oksasen Puhdistus oli minulle elämys, joka toi romaanin ehkä hieman yksinkertaistetulla kielellä esille sellaisia asioita Viron menneisyydestä, johon ei pääse tutustumalla pelkästään Tallinnan Vanhaan kaupunkiin. Se astui ulos siitä varsin pienestä reviiristä, joka turistille varataan jokaisessa maassa.

Syy Sofi Oksasen romaanin menestykseen on siinä, että se tuo esille juuri niitä asioita sukulaiskansastamme, joista toisen maailmansodan jälkeen vaiettiin. Oksanen esittelee suomalaisille tuntemattoman maan, terra incognitan. Kun seuraavan kerran pyöräilen virolaisten pikkukylien läpi, katselen niiden kunnantaloja ja näennäisen idyllisiä pikkumökkejä vähemmän romanttisten silmälasien läpi.