Skandaali ja miksi se tehdään?

Odottelen Ars 11 -näyttelyn avajaisia, johon on vielä pari viikkoa aikaa. Jokainen kansainvälisen nykytaiteen suurnäyttelyistä on herättänyt jonkinlaisia skandaaleita, kohuja tai pöhinöitä, joko pienempiä tai isompia.

Eräs muistetuimpia oli Ars 95:n kohuteos, tanskalaisen Henrik Plenge Jakobsenin White Love. Se oli installaatio, joka kooste oli seuraava: valkoisia ja läpinäkyviä taloustarvikkeita, ihmisverta, virtsaa, spermaa. Teoksen nostattamaa skandaalia voisi pitää taideskandaalien arkkityyppinä.

Henrik Plenge Jakobsen, White Love, 1995.

Skandaaleista on tullut niin vakiintunut osa suurten nykytaiteen näyttelyiden vastanottoa, että voi sanoa varmuudella myös Ars 11:n tulevan herättämään sellaista. Pohdin tämän jutun lopussa vähän sitä, miksi näin tapahtuu. Sitä ennen kerron tapausesimerkin eräästä taidekohusta.

Alkuvuodesta 1895 Suomen lehdissä kirjoitettiin keväällä Venetsiassa avattavasta kansainvälisestä taidenäyttelystä. Silloisen nykytaiteemme suuri nimi ja toivo, taiteilija Axel Gallén oli matkustanut Berliiniin järjestämään näyttelyään sinne ja aikoi osallistua myös Venetsian näyttelyyn.

Uutisoinnista huolimatta herra Gallénin osallistuminen Venetsiaan ei toteutunut sinä keväänä, mutta vuonna 1914 hän osallistui kyseiseen kansainväliseen näyttelyyn  ”monografisella”, kuten silloin sanottiin eli yksityisnäyttelyllään, jonka näyttelyarkkitehti oli Eliel Saarinen.

Mutta samana keväänä 1895 Venetsiasta kuului kummia. Päivälehti raportoi toukokuussa:

”Venetsian kansainwälisessä taidenäyttelyssä käymästä on Venetsian patriarkka kieltänyt Itaalian papiston niin kauwan kuin sieltä ei ole poistettu Groosin taulua ”Don Juanin kuolema”, joka kuwaa Don Juania kirkossa näkemässä ympärillään alastomia tyttöjä. Kritisoitsijain arwostelun mukaan taulussa ei kuitenkaan ole mitään säädytöntä ja loukkaawaa ja samaa wakuuttaa jumalisten romaanien kirjoittajan Fogazzaron awonainen kirje.”

Pari päivää myöhemmin Päivälehti toisti vielä uutisen:

”Venetsian patriarkka on kieltänyt Itaalian papistoa ja ulkomaalaisiakin Venetsiassa oleskelevia pappia käymästä siinä taidenäyttelyssä, joka paraikaa on siellä awoinna. Syynä on eräs Grossin suuri taulu ”Don Juanin loppu”, jossa esitetään Don Juanin ruumis paareilla kirkon lattialla, ympärillään alastomia naisolentoja. Taulu on herättänyt suurta pahennusta kirkollisissa piireissä.”

Maalauksessa mehevät alastomat naiset juhlivat mustaan vaatteeseen katetun arkun ympärillä. Avoimessa arkussa makasi itse Don Juan ja kaikkien kauhuksi tämä irstas bakkanaali kuvattiin tapahtuvaksi kirkossa.

Giacomo Grosso, Supremo Convegno, 1895.

Huhut italialaisen Giacomo Grosson maalauksesta Supremo Convegno (Ylivertainen tapaaminen) alkoivat liikkua Venetsian kujilla jo taidenäyttelyä ripustettaessa. Kardinaali ja Venetsian patriarkka Giuseppe Sarto, josta myöhemmin tuli paavi Pius X vetosi näyttelykomiteaan maalauksen poistamiseksi näyttelystä kieltäen pappeja, munkkia ja nunnia astumasta koko näyttelyyn. Kirkkohistoria tuntee Pius X:n sitkeänä modernismin vastustajana ja tukahduttajana. Modernismihan tarkoittaa tässä yhteydessä katolisen kirkon piirissä 1800-luvun lopulta esiintynyttä uudistusliikettä.

Mutta kun oli kuultu asiantuntijoita, muun muassa kuuluisaa katolista kirjailijaa Antonio Fogazzaroa, teosta ei poistettukaan näyttelystä. Supremo Convegno ripustettiin omaan näyttelytilaan siirrettävälle jalustalle. Teosta vartiomaan pantu poliisi saattoi näet siirtää maalauksen nopeasti syrjään, jos huoneeseen eksyneiden hurskastelijoiden posket alkoivat punottaa liikaa.

Skandaali Venetsiassa ylitti kaikki uutiskynnykset Italiassa ja siitä raportoitiin jo Alppien pohjoispuolellakin.

Näyttelyn saama ennenkuulumaton julkisuus aiheutti myös yleisövyöryn näyttelyyn, jossa oli esillä 15 eri maan taiteilijoiden teoksia. Näyttelyssä kävi 200 000 vierailijaa ja yleisöpalkinnon, premio popolaren voitti itse Supremo Gonvegno ja tuhat liiraa taiteilija Grosso. Skandaali Venetsiassa toi vain lisää puhtia Grosson siveltimeen, josta hän suolsi yhä uusia, irstaita ja hekumallisia kuvia. Itse maalauksen osti amerikkalainen yhtiö, joka aikoi kierrättää sitä suurille yleisöjoukoille, mutta maalaus tuhoutui tulipalossa Atlantin ylitettyään.

 

Giacomo Grosso, Alaston 1896.

Valtava yleisömenestys rohkaisi myös järjestäjiä ja joka toinen vuosi pystytettyä kansainvälistä nykytaiteen näyttelyä alettiin myöhemmin kutsua Venetsian biennaaliksi. Ensi kesäkuussa tämä maailman arvostetuin ja suuri, kansainvälistä nykytaidetta esittelevä esposizione, kunniakas La Biennale di Venezia avataan 54. kerran. Siihen osallistuu taiteilijoita 88 maasta tuhansilla teoksillaan.  

Mutta miksi skandaalit seuraavat nykytaiteen näyttelyitä kuin hai laivaa?

Nykytaide itsessään on ollut toimittajien ja pilapiirtäjien ihmettelyn kohde kautta aikojen. Varsinkin uuden ja monelle oudon taiteen muodot ja materiaalit ovat nostattaneet ihmettelyä.

Suuret taidenäyttelyt ovat myös eräänlaisia viidakoita, joissa näkyvin ja suurin voittaa yleisön huomion. Haluttiinpa sitä tai ei, ne ovat aina taiteen esittely- vertailu- ja kilpailutilanteita. On varsin oletettavaa, että skandaaleja voivat jotkut osallistuvat taiteilijat aiheuttaa teoksillaan myös tarkoituksellisesti. Eivätkä viattomia liene järjestäjätkään.

Myös media aiheuttaa skandaaleja. Skandaali tehdään, se ei synny itsestään. Sanomalehtien lukijoiden on ehkä vaikea ymmärtää, että skandaali on aina ollut journalismin liittolainen. Skandaalin kaipuu oli taustalla Päivälehden raportoidessa Venetsian taidetapahtumista keväällä 1895. Nykyisin journalismi tarttuu yhä enemmän skandaaleihin, tuovathan ne rahaa viestintäyhtiöille. Ja jos keksitään oikein suuri skandaali, siitä saa vielä enemmän rahaa.  

 

Päivälehti 12.5.1895.

  

Intian paketti

Chitra Ganesh, (Melankolia) Ajan virrassa, 2010.

Helsingin Samaan aikaan Intiassa -näyttelyssä on mukana 19 intialaista taiteilijaa, mutta mukana ei ole teoksia maan arvostetuimmalta, 96 vuotiaalta taidemaalari M. F. Husainilta.  Hän on myös maan ristiriitaisin taiteilija.

Husainin teokset ärsyttivät äärioikeistolaisten hindujen puolueen militanttia ryhmää, joka käytti myrkyllistä kieltä uhaten taiteilijaa fyysisesti. Maallistuneemmat taiteilijat ja intellektuellit sanoivat, että alastomuus, graafisesta seksistä puhumattakaan on ollut jo kauan osa hindujen ylevyyden representaatiota maalauksissa ja runoudessa. Vaikka Delhin oikeusistuin tuomitsi Husainin syyttömäksi, hän on asunut vapaaehtoisessa maanpaossa ja henkivartioiden suojaamana Quatarissa vuodesta 2006 alkaen.     

Husainin verkkosivu.

 M.F. Husain

Aluksi Samaan aikaan Intiassa -näyttelyn taiteilijat.

• Anay Mann, 
• Anita Khemka
• Archana Hande
• Bharat Sikka
• Chitra Ganesh
• Gigi Scaria
• Hema Upadhyay
• Nalini Malani
• Pushpamala N
• Rashmi Kaleka
• Reena Saini Kallat
• Riyas Komu
• Sheba Chhachhi
• Shilpa Gupta,
• Supriyo Sen
• Thukral & Tagra
• Valay Shende
• Vivan Sundara

Sekä Subodh Guptan näyttely Sara Hildenillä Tampereella 30.4. 2011 asti.

Johdannoksi Intian nykytaiteeseen sopii vaikkapa jo mainitsemani Amit Chaudhurin artikkeli Road to Riches Guardianissa, jossa kriitikko kertoo vaikeudesta koota näyttelyä yhden Intia-otsikon alle.

Toinen hyvä lähtökohta voisi olla tämä vasta julkaistu New York Timesin erikoisraportti Intian taiteesta, jossa Gayatri  Ranagachari Shah tarkastelee maan nykytaiteen historiaa.

Vuoden 2008-2009 vaihteessa Lontoon Hayward-galleriassa pidetty Indian Highway oli näyttely, joka toi Intian nykytaidetta brittien tietoisuuteen. Näyttelystä julkaistiin lukuisia artikkeleita, joista tässä Guardianin lyhyt preview. 

Sekä Laura Cummingin  ja Adrian Searlen kritiikit samasta näyttelystä.

Helmikuussa 2010 avattiin Saatchi galleriassa The Empire Strikes Back, josta Adrian Searlen kritiikki tässä.

Myös intialainen valokuvaus on ollut esillä. Valokuvaushan saapui Intiaan aivan varhaisvaiheessa. Tässä katsaus näyttelyyn, jonka aiheena on 150 vuotta valokuvausta Intiasta, Pakistanista ja Bangladeshista.

Ja kuvasarja samasta näyttelystä.

Intian taidetta ei voi ohittaa ilman Raghu Raita. Tässä kuvia Raghu Rain retrospektiosta. Ja tässä Elizabeth Day haastattelee Raghu Raita. Cartier-Bressonilta vaikutteita saanut valokuvaaja kertoo parhaasta kuvastaan.

Viime keväänä herätti kohua Lontoon Sothebyllä myyty Bharti Kherin elefantti-teos.

 Howrah silta Kolkatassa.

Intian outouksia on Kolkatassa oleva suuri Howrah silta, jolla jalankulkijat ovat sylkeneet paania, eräänlaista suosittua purutupakkaa siinä määrin, että silta on alkanut ruostua ja sitä on korjattava.

Rapautuvaa modernismia edustavat myös Le Corbusierin 60 vuotta sitten valmistuneet rakennukset Chandigarharissa, jotka ovat tulleet hyljeksityiksi ja ryöstellyiksi kohteiksi, ja vaativat entisöintiä. 

Guardianissa on myös kuvasarja AP:n valokuvaaja Kevin Frayerin kuvaraportti hiilenkerääjien yhteisöstä Bokapaharin kylässä.

Videosarja Seitsemän taiteilijaa Delhistä

Ja lopuksi suosittelen katselemaan Guardianissa juuri julkaistua seitsemänosaista videosarjaa Seitsemän taiteilijaa Delhissä. Kyseessä on tanskalaisen Third Ear –ryhmän ja Tim Hinmanin kokonaisuus. Valituista taiteilijoista kaksi, Gigi Scaria ja  Pushpamala N ovat esillä Helsingin näyttelyssä.

1. Gigi Scaria, kuvanveistäjä ja videotaiteilija Keralastaa, joka työskentelee Delhissä. Kaupunkimaiseman vaakapanoroinnit, kaupunkirakenteen kommentteja.
2. Kalkutassa syntynyt Sarnath Banerjee tekee ”graafisia romaaneita” ja elokuvia. Hän kuvaa Delhin toimintaympäristöään sanomalla., että se on täynnä huijareita, ja itsekin olevansa sellainen. Hän toteaa: Sarjakuvien avulla oikeastaan luodaan uudelleen, avataan ihmisille  Ikään kuin ihmisille sallitaan liittyminen vapaamuurareiden eliittiklubiin. ”Olen parittajasi, olen korjaajasi ja Walter Benjaminisi samalla kertaa.” 
3. Taidekollektiivi BLOTin (Basic Love of Things) muodostavat kuvajournalisti ja kuvataiteilija Avinash Kumar sekä DJ ja muusikko Gaurav Malaker, jotka tekevät tapahtumien valo ja ääni-installaatioita ja vahvasti editoituja videoita. 
4. Aastha Chauhan pyörittää Radio Khirkia ja organisoi taiteilijayhteisöiden toimintaa.
5. Valokuvaaja ja videotaiteilija Pushpamala N kostaa uudelleen historiallisia kuvia, joiden hän uskoo näyttävän eteläintialaisten naisten stereotyyppejä.
6. Graafikko ja multimediataiteilija Rohini Devasher on myös amatööriastrologi. 
7. Vivan Sundaram esittelee päälle puettavia veistoksiaan, jotka on tehty kierrätysmateriaaleista.

Helsingin näyttelyn kritiikit ja muuta

• Alaston kriitikko eli Otso Kantokorpi Kauppalehdessä ja blogissaan

• Raisa Jäntti Subdoh Gubtan näyttelystä Tampereella Keskisuomalaisessa
• Anu Uimonen samasta näyttelystä Hesarissa
• Irmeli Hautamäki Gubtasta Mustekalassa

• Teresan ja Jasmiinan reissublogi Äidin ja tyttären matka Intiaan ja Nepaliin talvella 2010-11.

Intiaan, Intiaan, Intiaan

 

Bharat Sikka, Nehru Place, New Delhi, 2003.

”En tiedä mitään niin ihanaa kuin Intia”, voisi huokaista ironisesti kuuluisaa Tšehovin Kolmen sisaren repliikkiä muuntaen. En tosin ole tuossa maassa koskaan käynyt, enkä koko Aasian mannertakaan kovin hyvin tunne, mutta Intia-innostukseni oli taattu, kun kävin katsomassa Helsingin taidemuseon Tennispalatsin Sillä aikaa Intiassa.

Kuten Helsingin näyttelyn yhteydessä on mainittu, Intian taide on herättänyt kansainvälistä huomiota. Totta kai kyse on myös siitä, että taide seuraa maan taloudellista menestystarinaa.

Pari vuotta sitten Lontoossa järjestetyn Intian taiteen näyttelyn kritiikissä  Amit Chaudhuri kertoo siitä mahdottomuudesta, minkä suuren ja monimuotoisen maan taiteilijat kohtaavat ollessaan esillä kansainvälisissä Intia-taidenäyttelyissä. Eräs intialainen taiteilija kertoi vitsin, että he tavallisesti suorastaan välttävät Intia-aiheisia näyttelyitä ja itse asiassa harkitsevat niiden välttämiseksi Somalian passin hakemista.

Ei kukaan voi myöskään väittää tuntevansa suurta maata yhden taidenäyttelyn perusteella. Mitään ihanteellista Intia-kuvaa näyttely ei katsojalleen yritä tarjoilla, päinvastoin siitä on eskapismi kaukana. Näkyvästi katsauksessa on esillä esimerkiksi poliittinen realiteetti, vuonna 1947 tapahtunut Intian ja Pakistanin jako, joka koskettaa monen mieliä vielä tänäänkin.

Mukana on myös voimakasta ironiaa, satiiria ja kritiikkiä muun muassa byrokratiasta, yhteiskuntaluokista, sukupuolirooleista ja modernisoitumisen vaikutuksista. Melko vähän esillepanon teoksissa on mystiikkaa, jota monet ovat tottuneet Intian taiteelta odottamaan, mutta toki sitäkin löytyy, surrealismiin verrattavissa olevaa aineistoa.

Näyttely pysyy vahvasti juuri arkipäivässä olematta kuitenkaan nationalistinen tai kansallisromanttinen. Se kertoo yhteiskunnan ongelmista saarnaamatta, mutta koskettaa silti kävijän moraalisia perustuntoja. Samaan aikaan Intiassa on hämmästyttävä esimerkki monen median välittämän nykytaiteen voimakkuudesta.

Valtavan maan nykytaiteesta on vaikea saada käsitystä paikan päällä. Eräs Facebook-kaverini, joka on useiden kuukausien ajan matkustellut Intiassa tuskittelee Jodhpurista, että hänelle ei kuvaa Intian nykytaiteesta ole muodostunut. No, jonkinlaisen peruskäsityksen siitä voi nyt jokainen saada Helsingissä.

Julkaisen Kulttuurinavigaattorissa myös Intian paketin, johon kerään linkkiaineistoa Intian nykytaiteesta. Jos jotakin Intian nykytaiteen kärpänen sattuisi puraisemaan.

Irti minäpuheesta

Terike Haapojan video-ääni-teksti-installaatio koostuu kaiuttimista, kolmesta videoprojektiosta, puheenvuoroista ja teksteistä. Se on kuivakas, kuin muinoin englantilaisamerikkalaisen Art & Language -ryhmän teos, mutta myös mehevä ja tuore kuin mikä tahansa uusi vaatimus yhteisöllisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta yhteiskunnassa voi olla.

Näyttely päättyy Kalhama & Piippo galleriassa, mutta Haapojan perustaman Toisten Puolueen jäsenkampanja jatkuu eduskuntavaaleihin asti. Puolue ajaa oikeudettomien asiaa. Oikeudettomilla tarkoitetaan kaikkia niitä yhteisömme jäseniä, joilla ei ole lakiin kirjattuja perusoikeuksia eikä pääsyä poliittiseen päätöksentekoon esimerkiksi äänestämällä.

Taidepuhe on käsite, joka synnytettiin 1980-luvulla. Se tarkoitti uuden subjektiivisuuden esiinmarssia, sana ”minä” tuli mukaan taidekritiikkiin. Vähitellen taidepuheesta tuli minäpuhetta, taiteesta tuli minän mittari ja minuuden puntari, egosentrisyyden temmellyskenttä.

Onneksi Terike Haapojan teoksessa ei ole yhtään ”minä” persoonapronominia. Sen sijaan sanat ”he” ja ”me” esiintyvät tiheästi.

Teoksen muodostaa sitä tarkasteleva yleisö. Huomasin kuitenkin yleisön jäsenenä itse ajattelevani myös itseäni. Ajattelin niitä tilanteita elämässäni, jolloin olen kokenut itseni oikeudettomaksi. Löysin niitä ainakin kolme.

Kulttuuripolitiikka: Persut taistelevat suomalaisuuden puolesta postmodernismia vastaan

Olin yllättynyt Perussuomalaisten vaaliohjelman kulttuuripoliittisesta ohjelmasta. Puolueiden kulttuuripoliittiset ohjelmathan kuuluvat kultaiselle 1970-luvulle, jolloin kaikki oli politiikkaa. Silloin kaikki tiesivät varmasti mitä puoluetta toiset edustivat, tavallisesti paremmin kuin ne toiset itse.

Viime vuosikymmeninä poliittiset puolueet Suomessakin ovat tyytyneet hiljaisempaan meuhkaamiseen kulttuurissa. On otettu opiksi periamerikkalaisesta, neoliberalistisesta ja minimalistisesta ajatuksesta: mitä vähemmän politiikkaa on kulttuurissa, sen parempaa on kulttuuripolitiikka.

Toistellessaan itsenäisyyttä, omaleimaisuutta ja identiteettiä Perussuomalaiset toteavat kulttuuriohjelmassaan, että ”Kulttuuristamme on huolehdittava poliittisin keinoin”.

Mielestäni kulttuuripolitiikka on tärkeä asia, mutta kulttuuria pitää myös suojella politiikalta. Emme tarvitse enää kulttuurin eri aloja pompottavia enemmän tai vähemmän amatöörimäisiä presidenttejä, kansanedustajia tai kulttuuriministereitä, ne ovat toivottavasti ohitettua aikaa.

Kulttuurin suojelemiseksi lyhytnäköiseltä politiikalta on vanha keino, säätiöt. Esimerkiksi Valtion taidemuseota on esitetty säätiöperusteiseksi ja eräs syy lienee monenlainen pikkupolitikointi, joka on vähitellen leikannut laitoksen talouden rapakuntoon. On myönnettävä, että niin sanottu parlamentaarinen demokratia ei pysty kehittämään museolaitosta pikäjännitteisesti. Politiikka kun on yhä enemmän pätkänäköistä, mutta kulttuuri ei tule toimeen ilman pitkiä prospekteja.

En ole myöskään kulttuurisäätiöiden innokas puolestapuhuja. Ne näyttävät mahdollistavan kaikenlaisen kähminnän ja huononkin asioiden hoidon, kuten osoittaa muutama vuosi sitten pahasti karille ajanut Näyttelyvaihtokeskus Frame.

Paluu yhteen kulttuuriin 

Perussuomalaisten kulttuuripoliittinen ohjelma on manifestinomainen julistus siihen suuntaan, mitä oikeistopopulismilta voi odottaakin. Suomalaisuuden ja identiteetin käsitteitä toistetaan siinä niin usein, että terve lukija alkaa epäillä, onko omintakeiseksi ja ainutlaatuikseksi mainostetussa suomalaisuudessa sittenkään niin paljon ylistämisen aihetta.

Olen samaa mieltä Persujen kanssa siitä, että suomalaisuuden merkitys ja arvo ei ole vähentynyt globalissa maailmassa. Mutta olen myös sitä mieltä, että kaikista lisääntyneen kansainvälisyyden välineistä ja vaihdoista huolimatta Suomen ongelma on se, että olemme kaukana Euroopasta ja yhä tarvitsemme kansainvälisyyttä. Jos Persujen ohjelman mukaan jäämme vain toistamaan itsellemme ja muille suomalaisuuden erinomaisuutta, ajaudumme nopeasti kulttuuriseen Suomi-umpioon.

Perussuomalaiset toteavat, että monikulttuurisuudella ei voi korvata kansallista identiteettiä, eivätkä he aseta näitä toistensa vastakohdiksi. Siihen voisi todeta, että kaikissa länsimaissa kulttuurin dynamisuutta on viime vuosikymmeninä lisännyt monikulttuurisuus, etnisten ja sukupuolisten vähemmistöjen vuorovaikutus valtakulttuureiden kanssa. Sellaista kulttuuria tarvitaan Suomessakin.

Tässä kulttuurijulistuksessa minua vaivaa se, että kulttuuri-sanaa käytetään siinä yksiköllisessa mielessä. Eihän ole olemassakaan mitään yhtä suomalaista kulttuuria, on vain kulttuureita. On kyseenlaista edes pyrkiä yhteen kulttuuriin. 

Postmodernismi hyvä vihollinen 

Persujen kulttuuriohjelmassa on muutamia konkreettisia ideologisia vaatimuksia:

”Historiantunneilla on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhästä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta – vieläpä ilman suuria luonnonrikkauksia. On myös tuotava esiin, kuinka tärkeää itsenäisyys on ollut suomalaiselle menestystarinalle, ja kuinka se onnistuttiin säilyttämään sodissa, joista selviytyminen oli sekin jo yksistään ihmeellistä. Ilman itsenäisyyttä kansakunta ei saa itse pitää oman työnsä tuloksia. Ilman itsenäisyyttä kulttuurin, yhteiskunnan, omaleimaisen sivistyksen kuin materiaalisen hyvinvoinnin kehittäminen on muissa kuin omissa käsissä.”

Tämä on tyypillistä uusnationalismia, jota on paljon esimerkiksi Venäjällä. Teksti kertoo siitä, että Perussuomalaiset pyrkivät totalitarismiin.

Persut diggaavat ”Edelfeltin ja Gallen-Kallelan upeita maalauksia sekä Sibeliuksen maailmankuuluja sinfonioita”. Heidän mielestään niiden merkitys osana jokaisen suomalaisen yleissivistystä on vähentynyt. Onko vähentymistä se, että Edelfeltin näyttelyä 2004 kävi katsomassa Ateneumissa yli 300 000 katsojaa, eivätkä Akselin ja Jannen teoksetkaan ihan tuntemattomia ole?

Jos Persut pääsevät toteuttamaan kulttuuripolitiikkaansa, koittaa Suomessa postmodernismin kuolema. He uhoavat kokevansa, että ensisijaista on suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttäminen ”postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna”. Valtion kulttuurirahoja siis ajatellaan käytettävksi ideologisiin tarkoituksiin, vahvistamaan ”suomalaista identiteettiä”. Hirttonarun jatkeeksi ripustetaan ”tekotaiteelliset postmodernit kokeilut”, jotka olisi Persujen mielestä ylimielisesti syytä jättää ”taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle”.

Totalitaristisille pyrkimyksille on aina ollut ominaista hyvän vihollisen löytäminen myös kulttuurista. Saksan fasisteille se oli ”rappiotaide” ja Neuvostoliiton kommunisteille se oli ”formalismi” ja ”abstrakti taide”. Perussuomalaisten kulttuuripolitiikassa ei ole siinä mielessä mitään uutta. Se haluaa ohjata Suomea autoritaarisempien maiden suuntaan.

Onko tämä tulevaisuuden taidekritiikkiä?

Adrian Searle on Guardianin taidekriitikko. Hän esittelee tässä yhden teoksen, joka on esillä joka viides vuosi järjestettävässä brittitaiteen katsauksessa, British Art Showssa, joka on esillä Lontoon Hayward Galleryssa. Teos on Matthew Darbyshiren installaatio An Exhibition for Modern Living.

Kehottaisin katsomaan tämän videon tietokoneesi koko ruututilaa käyttäen. En puutu tässä itse teokseen, vaan Searlen videoon, joka on mielestäni eräs nykyaikaisen taidekritiikin mestariteoksia.

Video on tehty huolella, mutta myös nopeasti, sillä näyttely avattiin vasta muutama päivä sitten. Sen toinen tekijä Shehani Fernando ansaitsee yhtä suuret ylistykset. Kuvaus on moitteetonta, kuten nauhan editointi. Huomaa, että mukana on myös taustamusiikkia.

Adrian Searle on tehnyt useita videoita ja äänipodcasteja Guardianiin. Videossa Searlen osuus on merkittävä, hän panee siihen paljon itsestään, kuten on tapana sanoa. Sehän on aina hyvän taidekritiikin ominaisuus. Kriitikko esiintyy videossa omana itsenään, hän ei muutu pelleksi tai temppuilijaksi, kuten suomalaisissa ns. kulttuuriohjelmissa.

Taidekritiikin tilanteesta on keskusteltu viime vuosina, mutta harvemmin on puhuttu siitä, mitä mahdollisuuksia nykyajan mediassa voisi olla, jos lehdet suhtautuisivat myönteisemmin taidekritiikkiin. Ehkä ja toivottavasti tässä on esimerkki siitä, mitä suomalainenkin taidekritiikki voisi olla tulevaisuudessa.

• Linkki videoon Guardianin sivulla
• Mark Brownin juttu showsta Guardianissa

Kuvataiteen pikaviestit

Tämä  Sándor Vályn maalaus kosketti minua galleriakierroksella.

Kävin eilen galleriakierroksella. Näin Helsingin Itäkeskuksen Stoan galleriassa Mika Vesalahden näyttelyn otsikolla Tutkielmia unesta. Sitten menin Erottajalle TM-galleriaan, jossa oli Sándor Vályn maalauksia ja tilateoksia. Siitä siirryin Jangva-galleriaan katsomaan Tommi Mäkelän maalauksia. Seuraavaksi kävelin Yrjönkatua pitkin poiketen Sinne-galleriaan, jossa oli Ella Tahkolahden tilateos ja pari videota. Lopun iltapäivästä vietin Amos Andersonin taidemuseossa.

Minulla on omat syyni, miksi halusin nähdä juuri nuo näyttelyt ja kävellä muiden jo näkemieni ohi. En kerro tässä valinnoistani, vaan nopeudesta.

Muutaman tunnin kuluessa olin nähnyt parisataa maalausta, valokuvia, veistoksia, installaatioita ja kolme lyhytelokuvaa, sekä sarjan Tommi Mäkelän animaatioita Amos Andersonilla. Tämä iltapäivä oli melko tavallinen katselukierros.

Tiedän, että jos mahdollista, parasta on jättää osa katselusta seuraavaan kertaan. Matkoilla saatan kävellä usein kaksitoista tuntia päivässä taidemuseoissa ja näyttelyissä, mutta se ei ole kovinkaan viisasta. Yleensä noin kuuden tunnin katselu-urakan jälkeen alkaa vastaanottokyky olla heikko. Olen viettänyt tällaista taiteen katseluelämää 1970-luvulta alkaen.

Esimerkiksi Amos Andersonilla esillä olevassa Vapaan Taidekoulun 75-vuotisnäyttelyssä saatoin siirtyä hetkessä Sigrid Schaumanin maalauksista tarkastelemaan vaikkapa Carolus Enckellin abstrakteja maalauksia.

Sain ajattelemisen aihetta taiteen pikaviestintään Guardianin Jonathan Jonesilta, jonka mielestä taiteen kiehtovuus johtuu ajasta. Hän toteaa blogissaan, että kuvataide on kaikista vakavasti otettavista kulttuurimuodoista nopein paljastamaan todellisen luonteensa katsojalle.

Päästäkseen selville, mistä elokuvassa on kyse täytyy sitä katsoa puolitoista tuntia tai enemmänkin. Romaanin lukeminen saattaa kestää päiväkausia, viikkoja tai jopa kuukausia riippuen siitä kuinka paljon aikaa lukijalla on käytettävänään. Näihin verrattuna kuvataide – jos ei ole kyse videotaiteesta – ei vie aikaa ollenkaan.

Esimerkiksi Rembrandtin tekemiä kuvia voi kyllä katsella ihmiselämän ajan ja silti löytää niistä syvyyttä. Mutta, Jones kysyy, jos tämä ei olekaan kaikkein tärkein asia suuressa taiteessa. Mitäpä jos merkitys onkin pikaviestinnässä? 

Ainakin Leonardo da Vinci oli sitä mieltä. Hän totesi muistikirjassaan mahtipontisesti, että maalaus on ylivoimaisempi kuin kirjoitus, koska voimakas tai kaunis maalaus voidaan ymmärtää välittömästi, kun taas runoa täytyy kuunnella iät ja ajat, ennen kuin sitä voi arvioida. Toisin sanoen Leonardon käsitys taiteesta on täysin verrattavissa oman aikamme kulttuuriin, sen välittömiin ja houkutteleviin kuviin.

Jonathan Jonesin mukaan videotaide on tuonut näyttelytilaan kertovan ajan. Hän arvelee, että perinteisesti aikaan perustuva taide on arvostetumpaa, koska se yksinkertaisesti vie enemmän aikaa katsojalta.   

Ajatus taiteen ymmärtämisen välittömyydestä sai minut käsittämään, miksi usein on niin vaikea tottua taidenäyttelyissä olevien videoiden katsomiseen. Olenhan tottunut itse määräämään paikkani ja katsomiseni keston liikkuessani taidenäyttelyssä. Jo pelkkä elokuvan katsomisen aloittaminen tuntuu kestävän ikuisuuksia.

Ja jos taidenäyttelyssä on useita videoita, joiden kesto tuntuu jatkuvan äärettömän kauan, ohitan nämä hämärät huoneet ja keskityn mieluummin taiteen pikaviestintään.