Sirpistäkö mallia Suomeenkin?

Sirp 13/2013.

Istuin jokin aika sitten parin kupillisen verran Ullamaria Pallasmaan ja Otso Kantokorven kanssa. Alan ihmisten kanssa tuli, kuinkas muuten, puheeksi suomalaisen kulttuurijournalismin ja taidekritiikin heikko taso. Otso otti esiin virolaisen Sirp-lehden ja sen, että siinä olisi kulttuurilehden mallia Suomeenkin.

Tosiaankin. Sirp on jo aikoja sitten karistanut neuvostoajan möröt sisällöistään ja siitä on tullut aktiivinen ja monipuolinen kulttuurijulkaisu. Tarkastellaanpa hieman Sirpin anatomiaa.

Lehti perustettiin nimellä Sirp ja Vasar (sirppi ja vasara) vuonna 1940. Heinäkuusta 1989 vuoden 1990 loppuun se ilmestyi nimellä Reede (perjantai) jokaperjantaisen ilmestymiajankohtansa mukaan. Lehteä julkaistiin jonkin aikaa nimellä Kultuurleht ja Sirp vakiintui nimeksi 1990-luvun alusta.

Sirp on ulkoasultaan vaatimaton, lähes karu lehti, mikä on sille vain hyväksi. Selkeästi nelipalstaiseksi taitettu mustavalkoinen tabloidi ei olekaan mikään korea kahvipöytälehti, vaan journalistinen, sanoma- ja aikakauslehden välimaastoon sijoittuva kulttuurialan ajankohtaisjulkaisu. Irtonumero maksaa 1,50 euroa.

Onkimieni tietojen mukaan Sirpin levikki on 4 900, joka tarkoittaa noin 14 000 lukijaa, mikä on valtava määrä Viron kokoisessa maassa. Suomessahan vain harva kulttuurialan julkaisu ylittää parin tuhannen levikin. Arvelisin, että Sirpillä on tulevaisuutta ainakin päätellen siitä, että huhuja Postimeehen ja Eesti Päevalehden heikentyneestä kulttuurijournalismista on kuulunut Suomenlahden takaa säännöllisesti.

Mitä Sirp sisältää? Sen perusrakenne koostuu eri taiteenaloista eli artikkeleja, haastatteluja ja kritiikkejä. Sirpissä on myös tasokasta tiedejournalismia, eikä politiikkaakaan ujostella.

Esimerkiksi maaliskuun lopulla ilmestyneessä Sirpin numerossa 12/2013 oli kolmisen sivua kustakin: Ajalugu (historia). Kirjandus (kirjallisuus), Teadus (tiede), Muusika (musiikki), Arhitektuur (arkkitehtuuri), Kunst (kuvataiteet), Teater (teatteri) ja Film (elokuva).

Ja pääsiäisen alla ilmestyneessä numerossa 13/2013 oli seuraavia yhden sivun aiheita: Ühiskond (yhteiskunta), Religioon (uskonto), Meedia (media), Sotsioloom (tarkoittanee sosiaalibiologiaa, josta Aleksei Turovskin hauska "Kes koorub munast seekord?" Eli "Kuka kuoriutuu munasta tällä kertaa?"), ja kolmella sivulla aiheista Teadus (tiede), Arhitektuur (arkkitehtuuri), Kunst (kuvataiteet), Helikunst (säveltaide), Teater (teatteri), Kirjandus (kirjallisuus), Film (elokuva) ja takasivun Lõpulugu (loppujuttu). Viime aikoina on esillä ollut varsinkin arkkitehtuurissa itäinen Narvan kaupunki ja sen ympäristöuudistukset.

Sirp 13/2013 numerossa Heili Sõrmus kirjoittaa latinalaisamerikkalaisen käyttötaiteen näyttelystä. 

Sirpin rakenne on siis melko joustava, mutta artikkelit saattavat olla varsin pitkiä ja perusteellisiakin, eli uutissilppulinjalle ei ole lähdetty. Viikottainen ilmestymistiheys mahdollistaa sekä ajankohtaisjournalismin, että tarvittaessa myös poleemiset ja keskustelevat aiheet, vaikka niitä ei juuri näissä lehdissä sattunut olemaan.

Ainakin minua kiinnostavat Sirpissä myös nelisivuiset, lehden loppuun sijoitetut Reklaam (ilmoitus) osastot. Niistä nimittäin pääsee kätevästi selville siitä, mitä Viron kulttuurin keskeisimmissä taideinstituutiossa tapahtuu, aukioloaikoineen ja sisäänpääsymaksuineen. Sirpin loppusivut ovat nimenomaan tietoa välittäviä ilmoituksia, ei niinkään mitään brändimainontaa.

Ja vielä yksi pieni positiivinen havainto. Ilmeisesti Sirp ei ole mennyt suomalaisittain kirjoittajien kuristuslinjalle, vaan maksaa selvästi kirjoituspalkkioita. Lehden nimiölaatikossa ilmoitetaan palkkioiden maksuajat (kaksi kertaa kuussa!) ja palkkioiden ongelmiin liittyvät yhteystiedot. En tiedä, minkä suuruisia palkkiot ovat, mutta näistä tiedosta päätellen lehti on varsin kunnianhimoinen. Eiväthän tällaisia ylellisyyksiä suomalaiset avustajat koskaan kohtaa.

Kaarel Tarandin päätoimittama Sirp on siis monikulttuurinen ja monialainen lehti, jonka arvo on myös siinä, että lukija voi joko valita omat kiinnostuksen alansa tai ylittää ne. Kuka ottaa haasteen vastaan ja alkaa kustantaa vastaavaa julkaisua Suomessa?

Kritiikin kultaiset säännöt

Olemme kaikki kriitikoita. Kaikkia ja kaikkea kritisoidaan koko ajan.

Älä arvostele ihmisiä. Arvostele sitä, mitä ihmiset tekevät.

Arvostele julkisia ja julkistettuja asioita. Toimenkuvaasi ei kuulu kotien arvostelu.

Ole puolueellinen, mutta älä kehitä suosikkijärjestelmää.

”Kill your darlings” eli tapa lemmikkisi. *)

Älä kuvittele olevasi oikeassa, mutta pyri totuuteen. Kritiikki on ihmisen kaipuuta totuuteen.

Yksimielisyys ei ole kritiikin kriteeri.

Ole rehellinen itsellesi.

Arvostele vain sitä, mitä olet itse nähnyt, kuullut tai lukenut.

Kritiikki ei ole tykkäämistä. Todellinen kritiikki perustuu analyysiin, vaikka sinulle ei aina anneta mahdollisuutta sitä esittää.

Kritiikillä on arvo. Hypokrisia on teennäistä, haettua kritiikkiä, kritiikkiä sellaisesta asiasta joka ei ole kritiikin arvoinen.

Huono kritiikki sekoittaa, hyvä selkeyttää.

___

Mitä tarkoittaa "Kill your darlings"?

*) Suomensin aluksi "Kill your darlings" lauseella "Tapa ihastuksesi kohteet", mutta kun kritiikki ei käsittääkseni ole tuhoavaa toimintaa, muutin käännöksen "Tapa ihastuksesi". Muutin vieläkin käännöstä Ilkka Rekiaron suomennoksen mukaan. Hän kääntää kirjassa Kirjoittamisesta: muistelmia leipätyöstä (Tammi 2000, s. 209) Stephen Kingin ajatuksen keinona saada lisää tempoa kirjoitukseen:

"tappakaa lemmikkinne, tappakaa lemmikkinne, vaikka itsekeskeisen kynäilijän sydämenne särkyisi, tappakaa lemmikkinne".

Ajatus on kuitenkin vanhempi kuin Stephen Kingin kirjassaan esittämä. Ystäväni Kari Yli-Annalan ystävällisten ohjeiden mukaan Kill your darlings -ideaa kehitteli jo vuonna 1916 luentosarjassaan Sir Arthur Quiller-Couch, joka varoitti "hienon kirjoittamisen" vaaroista. Hän toteaa, että tyyli ei esimerkiksi ole, eikä koskaan voi olla vieraita ornamentteja (!):

"No, tässä ulkoisessa, ammatillisesti hankitussa ornamentissa on jotain, jota tyyli ei ole: ja jos haluat tähän käytännöllisen neuvoni, esitän sinulle tämän: Aina kun tuntuu houkuttelevalta tehdä poikkeuksellisen hieno kirjoitus, noudata sitä - täydellisesti - ja poista se ennen kuin lähetät käsikirjoituksen painoon. Murhaa ihastuksesi."

Nettijulkaisujen tapaaminen

Kuvataideakatemiassa järjestettiin pohjoismaiden nettijulkaisujen iltapäiväseminaari, joissa esiteltiin kuvataidealan nettijulkaisuja ja taidekritiikin siirtymistä verkkoon.

Kunsten.nu Tanskassa

Matthias Hvass Borello kertoi julkaisun aloittaneen nykymuodossa vuonna 2008. Sitä edelsi Århusissa 2004 aloittanut Århus.nu.

Julkaisun toimitukset ovat Århusissa ja Kööpenhaminassa. Lehdessä on kuusi palkattua taidekriitikkoa, 15 vapaaehtoista kirjoittajaa ja noin neljä harjoittelijaa. Lehti pyrkii ei-akateemiseen kirjoittamiseen.

Kunstkritikk.no Norjassa

Jonas Ekeberg sanoi lehden täyttäneen 10 vuotta. Se päivitetään lähes päivittäin. Norjassa oli vilkas taloudellinen ja kulttuurinen nousukausi 2000-luvun alussa. Alussa julkaisussa oli journalistisia kokeiluita New Journalism-tyyliin. Norjassa digitaalisen median eräs tavoite on tarjota työpaikkoja taidekriitikoille. Lehti on pystynyt keräämään ympärilleen kriittistä kulttuuria. Pysyvää valtion tukea Kunstritikk.no alkoi saada vuodesta 2009 alkaen, noin 250 000 € vuodessa. Lehti on siis tulossa todella instituutioksi, kommentoi Ekeberg.

Kunstritikk.no käännetään myös muille kielille ja sillä on englanniksi käännettyjen artikkelien kansainvälinen editio. Kulttuurinavigaattori referoi viime syyskuussa artikkelissa Populismi kulttuuripolitiikassa Jonas Ekbergin ansiokasta artikkelia Kunstritikk-lehdessä Pohjoismaissa tapahtuvista kulttuuripolitiikan populistista trendeistä ja lisäsi oman arvionsa Suomen kulttuuripolitiikan suunnista. 

Mustekala Suomessa

Päätoimittaja Pirkko Holmbergin mukaan kymmenen vuotta sitten perustetun verkkojulkaisun tavoite on  taidekeskustelun kehittäminen Suomessa. Mustekala painottaa täyttä ilmaisuuttaan, vaihtoehtona Helsingin Sanomien ja New York Timesin asteittain maksulliseksi siirtyneille verkkosivuille. Mustekalassa julkaistaan paljolti akateemista taidekirjoittamista ja jonkin verran kokeilevaa taidekritiikkiä. 

 Artishok Virossa

Liisa Kaljula taustoitti internetin erilaista roolia Virossa: se liittyy voimakkaasti vapauteen ja demokratiaan. Nettiviestintä on Suomenlahden eteläpuolella sama asia kuin ihmisoikeudet ja netti liittyy laajemmin kansalaisyhteiskuntaan.

Artishok on kokeilu, joka tutkii taidekritiikkiä itsenäisesti. Se ei ole anonut tukea valtiolta tai yrityksiltä ja pyrkii irti myös keltaisen median tyylistä. Artishokissa on taidekritiikin ja artikkelien lisäksi valokuva- , äänilevy ja televisio-osastot.

Julkaisun piirissä organisoidaan Artishok-biennaalia, jossa valitut taiteilijat esittävät päivän kestävän taidenäyttelyn ja eri kriitikot arvostelevat näyttelyt paikan päällä.  Viime syksynä tämä kokeilevan kritiikin Artishok-biennaali kesti kymmenen päivää.

Konsten.net Ruotsissa

Pohjoismaiden vanhin kuvataidealan nettijulkaisu aloitti vuonna 1998, 15 vuotta sitten. Toimittaja Anders Olofsson kertoi, että Konsten.netin lukijakunta on vakiintunut noin 28-30 000 vierailijaan kuussa ja lukijat osallistuvat mielellään sen artikkelien ja aiheiden keskusteluihin.

Kaksi kertaa viikossa päivitettävän nettijulkaisun liikevaihto on vain 14 000 € vuodessa, ja Tukholman lisäksi sillä on kuusi avustajaa Etelä-Ruotsissa. Tarvittaessa julkaisu pystyy kattamaan kuitenkin koko Ruotsin kuvataidetarjonnan.

Lehden ajatuksena on rekrytoida uusia taiteesta kirjoittavia henkilöitä, ja kirjoittajien melko perusteellinen koulutus kuuluu osana sen toimintaan. Ruotsissa lehdellä on myös kilpailija Omkonst, joka on tähän asti keskittynyt taiteilijoiden kirjoituksiin.

Keskustelu

Keskustelu aaltoili lyhyessä ja melko huonosti organisoidussa iltapäiväseminaarissa nettiviestinnän ytimestä populismin politiikkaan. Keskustelua herätti myös kuvataiteesta käytettävä kieli, joka on nyt saanut nimen  International Art English, ja jota ruodittiin newyorkilaisen Triple Canopy-verkkojulkaisun artikkelissa viime vuonna. Aihe tuntuu nyt olevan keskustelun alla muutenkin, tässä johdannoksi The Guardianissa tammikuussa julkaistu artikkeli asiasta.

Pohjoismaisista kuvataidealan nettijulkaisuista tasokkaimmat ovat Tanskan, Norjan ja Ruotsin nettilehdet. Syy siihen löytynee ainakin yhdestä asiasta, siellä on kruunujen lisäksi ollut kykyä ja halua organisoida kuvataidealan viestintää myös valtioiden taholta. Suomessa ollaan melkoisesti jäljessä tässä asiassa. 

Kulttuurin tarjonta ei ole ongelma, vaan sen vastaanotto. Yhä populistisemmaksi muuttunut julkisuus ei pysty kattamaan laajentunutta kulttuuritarjontaa, joten osa taidekritiikistä on siirtynyt ja tulee siirtymäänkin verkkoon. Tämä prosessi ei vielä ainakaan Suomessa työllistä tarpeeksi journalistisia taitoja osaavia taidekriitikoita, jotta verkkokritiikistä tulisi tasokasta ja kiinnostavaa. Seminaari osoitti kuitenkin, että myös kuvataidealan verkkojulkaisujen asema on pikku hiljaa vakiintumassa ja vahvistumassa.

Arktinen Arabia

Samuli Naamanka, Laiturit, 2007, Arabianrannan rantapuisto. Talvella...

...ja kesällä.

Hyppään ulos vihreästä raitiovaunusta, vaikka Helsingin Vanhankaupunginselältä puhaltaa kylmä viima, joka pyyhkii poikki paksujen lumikinosten, lumikasojen ja jäisten polkujen. Tulin Arabian kaupunginosaan katsomaan sitä, miten pohjoisen arktinen ilmasto ja julkinen taide sopeutuvat yhteen. Miten taide pärjää lumen ja jään keskellä?

”Rakennuksia ei suunnitella vain aurinkoisia kesäpäiviä varten”, muistelen Oulun yliopiston arkkitehtuurin professori Jouni Koiso-Kanttilan sanoneen. Haastattelin häntä kerran Oulussa, jossa aurinko on talvella kuukausikaupalla piilossa taivaanrannan takana. Samaa voisi myös toivoa julkisesta kuvataiteesta, sitäkään ei pitäisi suunnitella vain ikuisten poutapäivien ratoksi.

Lumi on muualla maailmassa tavallisesti väliaikainen, korkeintaan muutaman päivän kestävä kausi. Siperian tundran laidalla olevassa Helsingissä lumi ja jää peittävät maan, joet, järvet ja meren useita kuukausia jokainen vuosi, tuoden valoa ja iloa pohjoiseen pimeyteen talvella, muokaten maisemaa ja täydellistäen vuodenaikojen kulkua vaihtelulla. Olen huomannut, miten maapallon eteläisemmissä osissa ihmiset katselevat kauhuissaan ensimmäisten lumihiutaleiden ilmestymistä taivaalle, suomalaiset ottavat ne vastaan riemuiten. Runsaslumiset talvet olivat aikaisemmin melko harvinaisia, nyt paksut lumikinokset peittävät eteläisenkin Suomen maaperän jo kolmantena peräkkäisenä talvena.

Robert Wilson, Tapio Wirkkalan puisto, 2012.

Arabian raitiovaunulinjan päätepysäkin luona on TapioWirkkalan puisto, joka on kuuluisan amerikkalaisen teatteriohjaajan, koulutukseltaan arkkitehdin Robert Wilsonin suunnittelema kokonaisuus. Luen brosyyristä, että  puiston pitäisi jakautua yhdeksään, orapihlaja-aidoilla rajattuun neliöön. Teoksessa pitäisi olla myös alhaalta päin valaistuja polkuja.

Kokonaisuus ei kuitenkaan jäsenny silmiini kinosten keskeltä, orapihlajien oksat törröttävät hennosti lumesta ja valaistus tuntuu vaipuneen kauas lumen alle, kuten suurin osa teoksestakin. Graniittipaadet, kivet ja erilaiset esineet nousevat lumikentän päälle antaen teokselle surrealistisia, mielikuvituksellisia ja lavastemaisia piirteitä.   

Esitteen mukaan teoksen pitäisi viestiä tarjoavansa kävijälle yksityisyyttä julkisessa tilassa. Ainakin tuona helmikuun alun päivänä taideteospuisto tuntui vaipuneen hibernaatioon, talvihorrokseen.

Robert Wilson, Tapio Wirkkalan puisto, yksityiskohta.

Jatkan kävelyä Kaj Franckin kadulle, jossa kinoksesta nousee Howard Smithin teräksestä leikattuja, värikkäitä ja iloisia muotoja. Pitkään Suomessa asuneen amerikkalaisen teokset saavat otteen myös talvisesta ja tuulisesta ympäristöstä. Niiden muodot ja värit ovat vahva kontrasti ja piristys kaikkialle ulottuvaan valkoiseen lumimassaan.     

Howard Smithin teoksia, 2007, Kaj Franckin katu.

Viiden teoksen ryhmän vieressä teoksen visuaalisuutta haastaa ad-hoc lumiveistos, joka kertoo myös talven iloista. 

Jatkan talvista vaellusta Arabian rakennuskortteleiden läpi. Toukolankadulla huomaan nykyrakentamisen uusimman muoti-ilmiön, jonka ristin penthouse-ilmiöksi. Jokaisen talon katolle on rakennettu erillinen rakennusosa, jonka muoto ja asema poikkeaa voimakkaasti rakennuksen päärungosta. 

Niitä nähdessäni pohdin arkkitehtuurin ja sosiaalipsykologian syviä olemuksia. Yhtenäinen, kiinteä rakennusmassa on murrettu, kaksi asumistasoa, ehkä asukkaiden jakautuminen kahteen asukasluokkaan samassa rakennuksessa, ja mitä vielä... Kuka sanoo, etteikö arkkitehtuuri heijasta nykyaikaa!

 Penthouse-arkkitehtuuria Arabiassa Toukolankadun varrella.

Ja lopuksi tapaan Toukolankadun päässä, Jan-Magnus Janssonin aukiolla nuo kolme suurta hahmoa, jotka eivät aluksi tunnu hahmottuvan käsitettäviksi muodoiksi. Ann Sundholmin suuret, vaaleanruskeat leijonat makaavat hiljaisina keskellä lunta talvihorroksessa. Tässä ollaan kaukana hiekka-aavikon läkähdyttävästä kuumuudesta, mutta teokseen liittyvä oranssinvärinen valaisin on kuin lohduttava merkki ja muistutus siitä, että aikoinaan myös aurinko saa otteen arktisesta kylmyydestä.

Ann Sundholm Keidas, 2006.

Onko taidemaailma pieni vai iso paikka?

Puheenvuoro Oulun taiteilijaseura 50 vuotta -seminaarissa 26.1.2013 Oulussa.

Muutama vuosi sitten taiteilija Minna L. Henrikssonilta nähtiin töitä, joissa hän esitteli taidemaailmojen verkostoja, siinä toimivia organisaatioita, henkilöitä ja suhteita. Teossarjan varhaisversio oli esillä Oulun taidemuseossa syksyllä 2009 ja Helsingin Taidehallissa seuraavana keväänä. Kuva yhdestä teoksesta oli myös Taide-lehdessä. Henriksson havainnollisti ja vertasi kaaviokuvissaan Helsingin, Zagrebin ja Ljubljanan taidemaailmoja. Nämä työt herättivät uteliaisuutta, mutta ne eivät juuri kertoneet mittasuhteista, siitä minkä kokoisia eri kaupunkien taidemaailmat ovat.

Sanaa taidemaailma käytetään yleisesti, mutta harva pysähtyy miettimään mitä se on. Missä suhteessa taidemaailma on muuhun maailmaan, kenellä on siihen sisäänpääsy, keillä on sen kansalaisuus, miten se toimii, ketkä sitä hallitsevat ja miten siinä käytetään valtaa? Yritän puheenvuorossani keskittyä pohtimaan taidemaailman kokoa.

Pelkistys pieneen

Suomen kuvataidemaailmasta sanotaan usein, että se on pieni. Esimerkiksi kuvataiteilija Osmo Rauhala on määritellyt, että neljä henkilöä, jotka ovat taidemuseoiden johtajia, kuraattoreita ja taidekriitikoita, muodostaa ”neljän koplan” joka hallitsee Suomen kuvataidemaailmaa.

Arvelisin, että halu nähdä taidemaailma pienenä – varsinkin erityisesti kuvataiteen maailma – kuvastaa enemmänkin näkijän omaa halua nähdä se pienenä, kuin perustaa arvio taidemaailman koosta monipuoliseen kokemukseen tai tietoon. Tällaista tapaa redusoida eli pelkistää vallankäyttö voi nimittäin soveltaa mihin tahansa ”maailmaan”. Voi pelkistää suomalaisen politiikan tai talouden keskeisimmät vallankäyttäjät muutaman henkilöön. Tai voi nimetä viisi henkilöä, jotka ovat Suomen arkkitehtuurin vaikutusvaltaisimpia. Mistä tahansa ammattikunnasta tai ryhmästä voi tehdä tällaisen pelkistyksen.

Jos tarkastellaan asioita tarpeeksi etäältä, ne näyttävät pienenevän. New Yorkin taidemaailma voidaan pelkistää viiteen henkilöön, samoin Ranskan tai Englannin taidemaailma. Epäilen, että tätä reduktiivista tarkastelutapaa käytetään ainakin Suomessa myös kuvataidetta väheksyvässä, jopa pilkkaavassa mielessä. Taidemaailma on joidenkin mielestä käsitteenä diminutiivi, synonyymi väheksymiselle.

Vaikutusvaltaisimpien henkilöiden luetteleminen ei tarkoita sitä, että joku ”maailma” olisi kooltaan pieni. Suomen taidemaailman kokoa voi sen sijaan havainnollistaa tekijöiden määrällä. Varsinaisten tekijöiden, “alkutuottajien” eli kuvataiteilijoiden määrä Suomessa on noin kolme tuhatta ammattilaista tai ammatillisesti toimivaa taiteilijaa. He ovat siis ammatillisesti toimivia taiteilijoita, harrastajien määrää ei kukaan liene laskenut, mutta heitäkin taitaa olla melkoisesti. Kuvataiteilijat ovat kuitenkin vain yksi visuaalisten alojen ammattiryhmä. Usein unohdetaan, että myös arkkitehdit, eri taideteollisuuden ja käsityöammattien sekä kuvataidetta soveltavien alojen ammattilaisten määrä on Suomessakin, kuten kaikkialla vielä paljon suurempi.  

Muistelen, että Oulun taiteilijaseurassa oli viitisenkymmentä jäsentä kriitikon urani alussa 1980-luvulla, nyt määrä lienee nelinkertaistunut. En tosin osaa laskea, missä suhteessa Oulun taiteilijaseuran jäsenmäärän kasvu on suhteessa kaupunkilaisten määrän kasvuun nykyisessä yhdistyneessä Suur-Oulussa, mutta melkoinen porukka on kysymyksessä kumminkin.

Lukumäärien pakkomielle

Tekijöiden lisäksi taidemaailman kansalaisia ovat taidemuseoiden ja gallerioiden väki, kuraattorit ja kriitikot. Välillisesti taidemaailmaan on yhteyksissä valtavasti väkeä pellavakankaan ja akvarellipaperin tekijöistä alkaen. Laajassa mielessä myös elokuva ja televisio ovat visuaalisia taiteita. Jokainen alalla toimiva voi helposti huomata, että kuvataiteen, kuten myös muidenkin visuaalisten alojen niin sanotut kerrannaisvaikutukset ovat melkoisia turismista tietotekniikkaan.

Kuvataiteen esittämisen foorumien koot ovat kasvaneet ja niiden määrä on  lisääntynyt. Taidegallerioita on enemmän ja taidemuseoiden näyttelysalitkin ovat suurempia. Kun aikoinaan aloitin kuvataidekriitikon urani, kuvataide tarkoitti tavallisesti melko pienikokoisia tai korkeintaan keskisuuria maalauksia, grafiikkaa ja veistoksia, nykyisin kuvataide on myös paljon muuta ja teosten formaatit ovat kasvaneet. Valokuvat olivat pieniä ja mustavalkoisia, nyt ne ovat isoja ja värillisiä. Oulussakin oli vielä 80-luvulla käsittämätöntä, että valokuvia ja vaikkapa maalauksia esitettäisiin samoilla seinillä, samoissa tiloissa, mutta nykyisin se on taiteen arkea. Kuvataiteeseenkin on tullut teosten ja näyttelyiden lajityyppi, jota voisi kutsua taiteen huomiotaloudeksi, eli useimmiten suuria, näyttelyjä varten tehtyjä teoksia, jotka hämmästyttävät ja ällistyttävät. Mielestäni tässä ei ole mitään ihmettelemistä, taide on nykyisin showta enemmän kuin koskaan.

Aikaisemmin Oulussakin kuvataidenäyttely oli harvinaisuus ja jopa erikoisuus, mutta 1980 luvulta alkaen taidenäyttelyistä on tullut osa jokapäiväistä kulttuurielämää. Nykyisin puhutaankin enemmän kokonaisuuksista: keskustelemme taidenäyttelyistä enemmän kuin yksittäisistä teoksista; vertaamme taidegallerioiden näyttelyohjelmistoja kuin ne olisivat elokuvan genrejä, lajityyppejä.  

Mitä voisi sanoa taiteen yleisöstä? Ainakin sen, että kuvataiteenkin yleisö on varsin kirjavaa. Nykytaiteen museo Kiasma kerää vuosittain vajaa 200 000 kävijää ja Ateneumissa kävi viime vuonna 400 tuhatta kävijää. Kaksi sataa tuhatta kävijää on valtava määrä ihmisiä Suomessa. Esimerkiksi Kansallisteatterin yleisö oli vuonna 2011 hieman yli sata tuhatta henkeä. Lukumääristä on tullut aikamme kulttuurin pakkomielle. Kun kohkataan liikaa esimerkiksi taidemuseoiden kävijäluvuista, unohdetaan helposti, mikä on taidemuseon ja museolaitoksen perustehtävä ja päämäärä. Kassamagneetit, blockbusternäyttelyt ovat korvanneet kansansivistyksen ja kulttuurimarkkinointi tiedottamisen.

Omasta mielestäni Suomen taidemaailma ei ole pieni paikka. Toimiessani taidekriitikkona Helsingissä ja aikaisemmin Oulussa, en ole juuri kokenut, että taidemaailma olisi alkanut hengittää niskaani. Arvelisin, että ahtautta, ennakkoluuloja, näköalattomuutta ja niskaanhengitystä on monella muulla alalla enemmän kuin taiteilijoiden ja taidemaailman piirissä.

Kuvataidemaailman kasvun seuraus on sama kuin kaikilla muillakin kulttuurin aloilla: kulttuurin tarjonta ei ole ongelma, vaan kysyntä. Kulttuurin ja taiteen rikkaus ja hedelmällisyys on kyllä täytetty, mutta pysyykö yleisö mukana sen jälkikasvussa ja pystyvätkö yhä useammat koulutuksen saaneet taiteilijat saamaan toimeentulonsa ammatissaan?

Kritiikin vähentyminen

Kritiikki on ainoa taidemaailman osa, joka ei ole lisääntynyt, vaan kutistunut. Suomen kuvataiteen tervaskanto, 1950-luvulta kuvataiteesta Hufvudstadsbladetiin kirjoittanut taidekriitikko ja toimittaja Erik Kruskopf totesi taannoin, että 1950-luvun modernismista käyty keskustelu, jota hän uransa varhaisvaihessa oli todistamassa, oli aikanaan paljon laaja-alaisempaa kuin nykytaidetta koskeva keskustelu. Kruskopf hämmästeli asiaa, koska hänen mielestään  juuri nykytaiteen muutokset ovat olleet erityisen radikaaleja ja arveli että siksi polemiikkia voisi olla enemmän. Kruskopf totesi, että kompleksisuus ja tarjonta ovat nykyisin jopa niin suuria, että arvostelijan on helpompi jättää kirjoittamatta nykytaiteesta. 

Pari viikkoa sitten The Guardianin kriitikko Jonathan Jones kirjoitti, että kuvataidekriitikoillekin pitäisi kirjallisuuskritiikin esimerkkiä noudattaen alkaa myöntää vuosittain kirveenkäyttöpalkintoja kaikkein brutaaleimmasta kritiikistä. Kriitikot ovat tulleet hänen mielestään aivan liian liehitteleviksi. Kulttuurin noususuhdanne on hänen mukaansa kasvanut niin isoksi ja kestänyt niin pitkään - se alkoi Jonesin mukaan Britanniassa jo 1980-luvulla - että sen myötä on täytynyt tulla paljon roskaa. Olisi vain hauskaa puhkaista muutamia yliarvostettuja kuplia, kirjoitti Mr. Jones ja tarttui sitten kirveeseensä. Hänen blogikirjoituksessaan  kunniansa saivat kuulla Grayson Perry, Tracey Emin ja Antony Gormley. Jonathan Jones arvosteli viime elokuussa Guardianissa Damien Hirstiä toteamalla, että hän oli aikoinaan niin lupaava, mutta on nyt kansallinen häpeä, elävä esimerkki siitä, että lahjakkuus ei ole mitään ja raha on kuningas.

Globaali taidemaailma

          

Entä globaali taidemaailma? Venetsian biennaali on usein maailman arvostetuimmaksi mainittu suuri taidenäyttely, jonka osaa Venetsian Giardini Castellon puistossa voi pitää eräänlaisena taidemaailman pienoismaailmana. Se koostuu eri maiden paviljongeista, joissa järjestetään näyttelyitä ja erilaisia tapahtumia. Päästessäni näkemään ensimmäisen Venetsian biennaalini vuonna 1986 ihmettelin sitä, miksi taidemaailma, vaikka sitä kutsuttiin kansainväliseksi, pitäytyi niin paljon euroamerikkalaiseen maailmaan. Sen ulkopuolella oli vain vähän maita, joista suurimmat olivat Japani ja Australia, jonka paviljonki oli juuri saatu valmiiksi. Kansainvälisen taidemaailman maantieteellistä rajoittuneisuutta alettiinkin kritisoimaan noihin aikoihin ja 1990-luvulla alkoi taidemaailman laajentuminen. Kiinan paviljonki valmistui Venetsian Giardiniin muutama vuosi sitten ja puhutaan, että globalisoituneen taidemaailman painopiste olisi siirtymässä pois New Yorkista Aasiaan tai Afrikkaan. Globaalilla taidemaailmalla ei ole enää tarkkasti määriteltävää keskusta aikaisempien Pariisin tai New Yorkin tapaan. Berliinistä ja Moskovasta on tulossa merkittäviä globaaleja visuaalisten taiteiden keskuksia.

Ensi toukokuun lopussa avattavaan Venetsian biennaaliin osallistuvat ensi kertaa Bahama-saaret, Barhrainin kuningaskunta, Kosovon tasavalta, Kuwait, Malediivit, Norsunluurannikko, Nigeria sekä Paraguai. Tämä luettelo kertoo taidemaailman kansainvälistymisestä, laajentumisesta, globalisoitumisesta ja kasvusta.

Globaalin taidemaailman markkina on määritelty Euroopan komission teettämän selvityksen mukaan seuraavasti: vuonna 2010 maailman taiteen ja antiikkiesineiden markkina, joka sisältää kuva- ja käyttötaiteen, oli suuruudeltaan 43 miljardia euroa. Tuo luku ei ehkä paljon sano ja globaali taidemaailma näyttäytyykin sitä satunnaisesti seuraavalle kulttuurijuhlintana, jossa otsikoita nostattavat enimmäkseen taidehuutokauppojen myyntitapahtumat. Tyhjätaskuna on joskus turhauttavaa seurata globaalin taidemaailman tapahtumia, joka näyttää olevan miljardöörien ja oligarkkien kulttuurijuhlintaa. Yhä suurempia myyntilukuja saavuttavat taidekaupat eivät kerro mitään taiteesta. Ne kertovat vain siitä, että maailmaan on syntynyt aikaisempaa hieman isompi, monetaristisen kapitalismin hedelmistä nauttiva superrikkaiden luokka, jonka ostovoima on valtava. Globalisoituneen taidemaailman piirre on ollut myös suuret taidemessut, joiden merkitys on kasvanut.

Kasvukipuja

Taidemaailma on kasvanut niin suureksi myös Suomessa, että se ei tahdo mahtua maahamme. Osa taiteilijoista suuntautuu ja erikoistuu kansainväliseen toimintaan. Kuvataiteilijoita ja eri visuaalisten alojen ammattilaisia koulutetaan enemmän kuin heistä on kysyntää. Ongelmaan törmätään silloin, kun pitää päättää koulutuspaikkojen vähennyksestä. Suosittua ja tasokasta taidekoulutusta on vaikea saada vähennettyä, kuten koulutusta muutenkin on vaikea vähentää koulutusyhteiskunnassamme.

Vaikka taidekoulutus on lisääntynyt, myös itseoppineisuutta suvaitaan eri tavalla kuin aikaisemmin, jolloin professionaalisuus oli kaikki kaikessa. Ylipäätään taidemaailma on kasvaessaan moniarvoistunut, eivätkä toinen toisiaan seuraavat kuvataiteen ismit enää määrää voimakkaasti nykytaiteen suuntaa.

Suomalainen taidemaailma on itse asiassa kasvanut niin isoksi, että kukaan ei pysty oikeastaan seuraamaan tarkasti sen tapahtumia. Alueellinen kulttuurin autonomia maan eri alueilla on kasvanut. Taidenäyttelyn pitäminen yhdessä Helsingin tunnustetuimmista gallerioista ei ole enää aivan välttämätöntä sellaiselle oululaiselle taiteilijalle, joka haluaa olla kunnianhimoinen. Tosin kehotin jokin aika sitten netissä tutustumaani oululaista taiteilijaa pitämään näyttelyn Helsingissä ja kerroin hänelle keskeisimmistä näyttelypaikoista. Maassa on useita melko vilkkaita taidekaupunkeja, tämä taiteilija piti silloin näyttelyä Turussa. Myös Oulu on ollut jo pitkään varteenotettava taidekeskus.

Onko laatu kasvanut?

Onko taiteen tuotannon kasvu -- taiteen tekijöiden, tuottajien ja esittäjien -- määrän lisääntyminen kasvattanut laatua? Mielestäni on. Suomalaisen ja oululaisen kuvataiteen taso on parantunut. Tämä on käsitykseni, vaikka olen seurannut kuvataidetta vasta vain nelisenkymmentä vuotta.

Lieneekö nykytaiteen maailman henkistä kypsyyttä vai suuruutta se, että monet suuntaukset elävät nyt samanaikaisesti? Ei aikaisemminkaan varsinaisia tabuja taiteessa ollut, mutta nyt voi sanoa, että mikään inhimillinen ei taiteelle ole enää vierasta. 

Syksyllä Ylen Teema-kanavalla esitetyn Elokuvan tarina-sarjan osat alkoivat sen juontajan Mark Cousinin toteamuksella, että elokuvat ovat nykyään miljoonateollisuutta. Samaa voisi sanoa globaalin taidemaailman markkinoista, taidenäyttelyiden kävijäennätyksistä ja taidebiennaaleista. Mutta myös taidemaailmasta voisi sanoa samaa kuin Mark Cousin elokuvista: ”Niitä eivät kuitenkaan aja eteenpäin lipputulot tai viihdeteollisuus, vaan intohimo ja uudistusmieli.”

Toivotankin onnea ja menestystä 50-vuotiaalle Oulun taiteilijaseuralle. Muistakaa Mark Cousinin ajatusta soveltaen, että Oulun, Pohjois-Suomen, Suomen ja maailman kuvataidemaailmojakaan eivät aja eteenpäin taiteen myynnin tai taidemuseokäyntien määrä, taidemaailman suuruus tai pienuus, taiteilijoiden toimeentulo tai edes apurahat, vaan intohimo ja uudistusmieli!

Muistiinpanoja Leena Luostarisesta

Leena Luostarinen, Sunrise - Tiger, 1981.

(Kävely läpi harmaanruskean, hämärtyvän jäisen kaupungin.)

Matkustakaamme Malesiaan,

tropiikin vedenalainen maailma on rikas!

Viettäkäämme yö Irrawadyjoella, tiheässä ilmassa

paksumaalinen, ketterä Punainen salamanteri

ja Balilainen varjoteatterinukke liehuhelma!

Maalauksen (1982) morfologia,

Sunrise - Tiger, musta viiva tiikerinselässä – aurinko nousee.

Kuutamoleopardi, sfinksi ja sade.

Sfax on melkein kuin styks, kuoleman virta,

Elämän ja kuoleman ruutuhyppelyä.

Liljoja, orgaaniset luolat ja höyryt.

Talvipalatsin syvä uni,

Yön kukkia,

Luolapalatsin palimpsesti ja

Vesiputoksen kuohuva maali.

Luolan musta syvyys.

Taidehallin palimpsestinen lattia.

Yritin katsoa, onko maalauksissa jotain huonoa,

mutta en löytänyt mitään, vain pari yksitoikkoista kohtaa kahdessa maalauksessa. 

Matkustakaamme Mesopotamiaan, Saddamin maahan,

sivistyksen juurille,

missä Kerameikos tuijottaa lehahtavin siivin!

Leveät vedot vetävät syvät viillot, iskut tajuntaani.

Tieteesi: Kotilo ja simpukka, 1987, öljy kankaalle, 73 x 116 cm.

Nefertiti, taas palimpsestin kerrokset sinisessä.

Katselen rotevia kasvojasi, ajattelun ja olemisen ykseyttä, naisneroutta, Savannaa ja sunnitelmaa Savannan oviksi, huumaavaa rationalismia, orientalismia, maalaustesi teesejä ja antiteesejä.

Kahta sinä osaat maalata: mustaa ja valkoista. Se on taidemaalarin korkein päämäärä, parempaa ei ole, eikä tarvita. 

Lohikäärme, Tulta ja tuhkaa.

Sfinksipiirustukset kuin vasta herännyt muistelee unta.

Otan muistiin: Athina 2004, Soittajat 2011, Kultainen luuttu 2012.

Enkelten lahdella aurinko laskee,

kulta-aika on ohi.

Leena Luostarinen, Tiikerinpiirtäjä. Helsingin taidehalli, 12.1.- 3.3.2013

Symbolismia, terrorismia ja muita mullistuksia

Ateneumin symbolismi-näyttelyn teema on symbolismin maisema. Suomessa esitettävän kokoonpanon otsikko on ”52 sielua: Symbolismin maisema 1880–1910”. Skotlannin kansallisgalleriassa Edinburghissa aikaisemmin esillä olleen näyttelyn otsikko vastaisi ehkä tarkemmin sen kattamaa piiriä: ”Van Goghista Kandinskyyn: Symbolistinen maisema Euroopassa 1880-1910”.

Näyttelyn sankareiksi näyttävät nousevan ainakin Edvard Munch, Vincent van Gogh ja Winslow Homer. Sen yllättäjä on Ellen Thesleff, jonka maalausten melankoliset, mielen ja maiseman tunnelmia yhdistävät värit täydentävät erinomaisesti tätä arvoituksellista katsausta.

Näyttelyn teosvalintojen rajaus ylittää sen, mitä olemme symbolismina ”isminä” tottuneet ajattelemaan. Mukana olevat Monet’n heinäsuova ja kaksi Kandinskyn abstraktiota saavat ajattelemaan symbolismia universaalina, kaiken taiteen tekemiseen liittyvänä toimintana.

Edvard Munch, Mies ja nainen rannalla, 1907.

Ajatus taiteesta symbolisena toimintana ei ole harvinainen. Esimerkiksi Ruotsissa vaikuttanut estetiikan historian tutkija Götz Pochat tarkastelee väitöskirjassaan Symbolbegreppet i konstveteskapet (1977, saksaksi Der Symbolbegriff in der Ästhetik und Kunstwissenschaft, 1983) taiteen historiaa siitä näkökulmasta, minkälainen rooli symbolin käsitteellä on ollut taiteen ja estetiikan historian eri vaiheissa.

*    *    * 

Ateneumissa tapasin tutun ystävän, Pietarin Venäläisestä museosta lainassa olevan Léon Bakstin maalauksen nimeltä Terror Antiquus vuodelta 1909. Sen otsikon voisi kääntää myös ”Ikivanha terrori”.

Kyseessä on eräs kuuluisista eskatologisista eli lopun aikoja käsittelevistä taideteoksista. Maalauksen tarkat yksityiskohdat kuvaavat sitä, miten tarun Atlantis upposi valtamereen. 

Léon Bakst, Terror Antiquus, 1909.

Eskatologiset aiheet ajankohtaistuivat, kun kuvat syyskuun 11. päivän tapahtumista vuonna 2001 New Yorkissa painuivat syvälle ihmisten tajuntaan. Vuosituhannen alun pelon mielikuvia toivat myös joulukuun 26. päivänä vuonna 2004 Intian valtamerellä tapahtuneen maanjäristyksen jälkeinen tsunami, joka tappoi yli 200 000 ihmistä ja Sendain maanjäristys 2011 Japanissa ja sen aiheuttama tsunami, joka surmasi lähes 16 000 henkilöä.

Kirjansa Pietari: eurooppalainen kulttuurikaupunki johdannossa Solomon Volkov kertoo käyneensä teini-ikäisenä poikasena katsomassa Leningradin Venäläisessä museossa vuodesta 1965 alkaen ollutta Léon Bakstin suurta maalausta. Volkov tulkitsee kuvaa niin, että Atlantiksen saaren asukkaiden kulttuuri ja henkinen sivistys oli noussut suuriin korkeuksiin, mutta jumalat rankaisivat heitä liiallisen ylpeytensä takia ja Atlantis vajosi ikiajoiksi kiehuvaan valtamereen.

Volkov kertoo olleensa erityisen vaikuttunut sommitelman keskellä olevasta veistoksesta, jumalattaresta joka hyväksyi tyynellä hymyllään sen sivistyksen tuhon, joka oli hänet synnyttänyt. Jumalattaren eristi häntä ympäröivästä kaaoksesta korkeampi viisaus ja ylempi tieto, joka suojeli häntä.

Volkov kertoo huomanneensa myöhemmin, että kuva näyttäytyi hänelle metaforana 21. vuosisadan Atlantiksesta – siitä upeasta kulttuurista kaupungissa, jossa hän eli.

Solomon Volkov ei ole ainoa eskatologisia ajatuksia ja tunnelmia Pietariin kohdistaneista. Akmeistirunoilija, siis venäläisen symbolismin aikalainen Osip Mandelstam kirjoittaa runossaan Petropolis (kivinen kaupunki) vuodelta 1918 lopun aikojen tunnelmista.  Suomensin runon englanninkielestä, mutta sakea symbolismi ja maailmanlopun tunne välittynee karkeasta käännöksestäni. 

Pelottavan korkealla liikkuu valo, mutta loistaako tähti näin, huutaen? Läpinäkyvä tähti, liikkuva valo, veljesi Petropolis kuolee.

Pelottavista korkeuksista, maalliset unet syttyvät, ja vihreä tähti huutaa. Oi tähti, jos olet veden ja valon veli, veljesi, Petropolis kuolee.

Valtava laiva, pelottavan korkealla syöksyy eteenpäin, levittäen siipensä, lentäen. – Vihreä tähti, kaunis köyhyys, veljesi Petropolis kuolee.

Läpinäkyvä jousi on katkennut mustan Nevan sähinän yläpuolella, kuolematon vaha nesteytyy. Voi, jos olet tähti – kaupunkisi Petropolis, veljesi Petropolis, kuolee.

Osip Mandelstamin NKVD:n pidätyskuva vuodelta 1938.

*    *    *

Léon Bakstin maalauksen syntyaikoina sitä tarkasteli venäläinen symbolisti, runoilija, näytelmäkirjailija ja filosofi  Vacheslav Ivanovits Ivanov (1866-1949) esseessään ”Antiikin terrori”. Ivanov näki Bakstin symbolisessa kuvassa kolme toisiinsa kytkeytyvää ideaa: ajatuksen kosmisesta katastrofista, ajatuksen kohtalosta ja ajatuksen kuolemattomasta feminiinisyydestä.

Ivanovia käsittelevässä artikkelissaan Kulttuuri ja muisti Maria Nemcova Banerjee kertoo, että Ivanov käsittää nämä visuaaliset symbolit niiden aiheuttaman kauhistuttavan terrorin ohella ikivanhana taisteluna alkukantaisen matriarkaalisuuden ja siihen historian myöhemmässä vaiheessa kohdistuvan patriarkaalisen järjestyksen välillä.  Vanhan ”äidin oikeuden” hylkäämällä patriarkaalisuus sai aikaan ilmiön, jota Ivanov kutsuu ikivanhan terrorismin tai vaihtoehtoisesti kohtalon terrorin (terror fati) esiintuloksi.

Väkivallasta syntyneen miehisen illuusion, individualismin kohtalona on kuolla, kun taas feminiininen voima, johon on juurtunut häikäilemätön lisääntymisen energia, on kuolematon. Yrittäessään kesyttää sen, minkä se käsittää naisellisena despotismina, patriarkaatti vapauttaa naisellisuuden vihan,  nemesiksen, joka luo kosmista syyllisyyttä.

Ivanovin ajatukset muistuttavat Friedrich Nietzschen vastaavia kreikkalaisen tragedian apollonisesta ja dionyysisestä dialektiikasta. Ivanov kirjoitti: 

”Meillä kaikilla on tunne siitä, että elämme maailman peruselementtien, ihmisyyden energian heikkenemisen ja kesyyntymisen aikoja, mutta pystymme vielä kuulemaan jostain tietoisen ja pinnallisen elämän takaa etäisen kaaoksen syvän laulun tarinan.”

V. I. Ivanov Konstantin Somovin muotokuvaamana vuonna 1906.

*    *    *

Kukapa tietää, vaikka Bakstin, Volkovin, Mandelstamin ja Ivanovin lopun aikojen mielikuvat eivät olisikaan aivan tuulesta temmattuja. Meri ei ehkä nouse aallot ryskyen, kuten Atlantiksen rantakallioita vasten Terror Antiquus -maalauksessa, mutta vaikuttaisi siltä, että meren pinta nousee joka tapauksessa. Nevan suistoon rakennetun kaupungin kaltaiset alavat paikat saattavat olla hyvinkin uhanalaisia.

Ilmastonmuutos ei tule näillä näkymin ehkä aiheuttamaan kataklysmia eli luonnonmullistuksen kaltaista tilannetta, kuten kuviteltu Atlantiksen vajoaminen mereen, mutta jotain Terror Antiquuksessa kuvatun tapaista on odotettavissa. Silmiini näet osui, mitä Osmo Soininvaara pohtii tuoreessa blogikirjoituksessaan juuri päättynyneen Dohan ilmastonmuutoskokouksen jälkeisen tilanteen vaikutuksista merenpinnan nousun osalta:

”Helsinki on varautunut siihen, että merenpinta nousee metrillä. Tämä saattaa olla liian vähän. Jos merenpinta nousee kahdella metrillä, jokseenkin kaikki rannikkokaupunkimme ovat vaikeuksissa.”