Sensuuri on elossa ja toimii hyvin

”Olemme kovin halukkaita ylistämään vapautta silloin, kun se on työnnetty pois turvallisesti menneisyyteen. Nykyaikana … hermostumme siitä ja hyväksymme sensuurin.”

EM Forster

Ehdin jo tuudittautua blogikirjoittajan itsehyväisyyteen julkaistuani kaksi juttua Neuvostosensuurista. Neuvostoliitto, sensuuri ja sosialistinen realismi olivat jo alkaneet haihtua mielestäni, kun törmäsin englantilaisen The Independentin juttuun otsikolla ”Sensuuri: yhä polttava aihe”. Lehti tulee julkaisemaan moniosaisen sarjan kielletyistä kirjoista ja sen kunniaksi kysyy johdantoartikkelin kirjoittaja Boyd Tonkin, eikö ajatuspoliisi koskaan opi.

Julkaisen tässä osan laajemmasta artikkelista käännettynä. Sensuurin kasvoihin syvemmin perehtyvälle suosittelen artikkelin lukemista.

Jos haluatte tietää, mikä aikakautta määrittelee, katsokaa kirjailijoita, taiteilijoita ja aktivisteja, jotka joutuivat sen kanssa vastakkain, kirjoittaa Tonkin. Hän lainaa George Bernard Shawta, joka kirjoitti, että salamurha on sensuurin äärimmäinen muoto. Sata vuotta sitten se tuskin oli vitsi, mutta nyt se kuulostaa pikemminkin tämän päivän otsikoiden alaviitteeltä.

Kuukausi sitten turkkilais-armenialainen Hrant Dink kuoli äärinationalistin kädestä. Hänet murhattiin pitkän ja korkean tason kampanjan jälkeen, jossa paneteltiin ja syytettiin kirjailijoita, kuten Dinkiä tai Turkin Nobel-kirjailijaa Orhan Pamukia – jotka uskaltavat avoimesti ottaa keskusteluun ottomaanien ainakin miljoonan hengen massamurhat Armeniassa vuonna 1915.

Vain kolme kuukautta aikaisemmin kirjailija ja journalisti Anna Politkovskaja maksoi saman hinnan ja ammuttiin Moskovan asuntonsa hissiin, kun tutkittuaan sitkeästi ja pelottomasti Putinin hallinnon alapintaa, hänestä oli tullut liikaa säälimättömille vastustajilleen.

Ja mitä tulee Alexander Litvinenkon marraskuiseen groteskiin julkiseen tappamiseen Lontoossa, kirjoittaja muistuttaa, että entisen KGB:n agentin suurin rikkomus, hänen venäläisten vihollistensa silmissä oli sellaisen kirjan julkaiseminen, joka tuomitsi hänen entisten työnantajiensa väitetyn terroritaktiikan heidän provosoidessaan toista Tshetshenian sotaa. Kirja ”Blowing Up Russia” oli nopeasti ja pysyvästi kielletty hänen kotimaassaan.

Kirjoittaja toteaa, että Englannissa ilmaisun vapaus on tuskin paremmassa kunnossa ja väittää, että poliitikkomme näyttävät päättäneen, että taiteellisessa vapaudessa ei ole ääniä tai edes lain puolustamisen tarvetta, vaan niitä löytyy runsaasti siinä, että vedotaan jokaiseen vihaiseen huutoon ”loukkauksesta”.

Kirjoittaja palauttaa lukijoidensa mieliin, kun lähes kaksikymmentä vuotta sitten englantilaiset kustantajat vastustivat yhtenäisenä rintamana Ajatollah Khomeinin asettamaa fatwaa ja julkaisivat yhteispainoksena Salman Rushdien kirjan Saatanallisia säkeitä pokkareina. Voisiko vastaava kollektiivinen tuki olla mahdollista nyt?

Kirjoittaja kommentoi: Media on paljolti päättänyt suoda itselleen ”vastuullisen” itsesensuurin, joka usein tuntuu olevan lähellä pelkuruutta. Mikään brittiläinen julkaisu, radio tai televisiokanava (lukuun ottamatta muutamia pikaisesti kokoon kyhättyjä opiskelijalehtiä) ei sallinut lukijoidensa tai katsojiensa tekevän itse johtopäätöksiä Mohammedin tanskalaisista pilapiirroksista.

Ehkä oululaisen Kaltion päätoimittaja Jussi Vilkuna ja sarjakuvataiteilija Ville Ranta jäävät sensuurin historiaan siinä, että ne uskalsivat vastustaa tätä itsesensuuria.

Vääntöä Helsingin taidemuseon johtajasta

Helsingin taidemuseojohtajakiistasta on keskusteltu ainakin Hesarin verkkolehdessä. Kiinnostavaa oli havaita, että lehti julkaisee hivenen erilaisia versioita jutuista verkkolehdessä ja paperilehdessä ja vähän eri aikaankin. Seuraavia huomioita asiasta teki Kulttuurinavigaattori.

Helsingin taidemuseon johtajan paikkaa on vaikea paremmalla täyttää, koska Berndt Arellin aikana juuri tästä museosta tuli menestys. Kulttuurinavigaattori on joskus ihmetellyt, miten Helsingin kaupungilla ylipäätään on taidemuseo. Valtion taidemuseot, Taidehalli ja yksityiset Amos Andersonin ja Dirichsenin museot plus mahtava määrä gallerioita tarjoaisivat hesalaisille yltäkyllin niin nykytaidetta kuin näkökulmia sen historiaan.

Kaupungin taidemuseo – siis Tennispalatsi, Meilahden osasto ja Kluuvin galleria – on kuitenkin pystynyt tarjoamaan varteenotettavan vaihtoehdon Kiasmalle, Taidehallille ja kaupungin koko muulle taidenäyttelytarjonnalle. Helsingin tilanne on ollut poikkeuksellisen kiinnostava juuri lisääntyneen tarjonnan takia. Kävi ilmi, että taidenäyttelytarjonnan kasvu ei aiheuttanut esitettävien näyttelyiden laadun inflaatiota, vaan päinvastoin nosti niiden tasoa. Eikä naapurikylien, Vantaan ja Espoon taidemuseoidenkaan näyttelytaso osoita laimentumisen merkkejä.

Helsingin kaupungin taidemuseon Tennispalatsissa
olleesta India Express-näyttelystä keväällä 2006.

Politiikka on tavallisesti hiekkaa kulttuurin ruoka-annokseen, mutta en oikein tiedä onko oikein sanoa politikoinniksi sitä, että Helsingin taidemuseon johtokunnan jäsenet päätyivät oikeisto-vasemmistojakoon, jossa vihreiden ääni ratkaisi. Jos asia halutaan nähdä niin sanottuna tyttöpoikakysymyksenä, eli helmikanojen taisteluna miesten maailmaa vastaan, johon Hesarin Marja-Terttu Kivirinta viittasi tämän päivän kannanotossaan, on sekin politiikkaa. Se taistelu on niin kaluttu että intohimot ovat alkaneet kuihtua.

Virkaan valittava – kaupunginhallituksen ja valtuuston vahvistus toki vaaditaan – Janne Gallen-Kallela-Sirén on täysin pätevä hoitamaan vaativan työn, kuten toiseksi tullut Erja Pusakin. Onnea ja menestystä siinä tarvitaan, eikä pikkukaupunkimaista nalkuttamista.

Ehkä helsinkiläisten on vaikea tottua siihen, että kehäkolmosen ulkopuolelta voi tulla päteviä museonjohtajia. Tähän astihan maan reuna-alueet ovat olleet vain pätevien taiteilijoiden kasvatustarhoja.

Neuvostosensuuri, osa II: Mustat korpit, toisinajattelijat ja Puskutraktorinäyttely

Edellisessä osassa kerroin Moskovassa kirjastotyössä olleen henkilön arvioita ja käsityksiä Neuvostosensuurista. Kirjoittaja totesi siinä, että sosialistisen realismin käyttöönoton idea oli alun perin Neuvostoliiton sensuurin helpottaminen.

Sensoreiden työtä piti yksinkertaistaa, koska vuosisadan alun taidesuunnat, esimerkiksi venäläinen avantgarde oli pääasiassa ei-esittävää ja aiheita oli vaikea tunnistaa, tai ne olivat liian abstrakteja. Kaksois- tai piilomerkityksien, moniselitteisyyksien ja väärinkäsityksien välttämiseksi taiteen sisältöjen suhteen sosialistinen realismi julistettiin 1930-luvulla yhdeksi ja ainoaksi tyyliksi ja menetelmäksi Neuvostoliiton kaikissa taidesuuntauksissa.

Sosialistinen realismi ei ollut varsinainen ”ismi” tai pelkkä tyyli, eikä sitä pitäisi sekoittaa modernismin eri tyylisuuntiin. Sosialistinen realismi oli metodi, keino jolla kulttuurin tuotantoa, taiteen tekemistä, jakelua ja vastaanottoa säädeltiin sosialistisissa yhteiskunnissa. Se oli kulttuuripoliittinen keino, jolla sosialismi piti yllä kulttuurin kuria ja järjestystä. Ilman sitä johtajien valta olisi romahtanut.

Myös taidekritiikki oli osa valtiosääntelyä, koska kriitikoiden oli noudatettava samoja sensuurin noudattamia kriteereitä, joita edellisessä artikkelissa mainittiin.

Mutta Stalin ei pystynyt luomaan täydellistä sensuurijärjestelmää. Ei tiedetä syytä, miksi ukrainalaisen Boris Jeremejewitsch Wladimirskin maalaus Mustat korpit pääsi esille jo 1930-luvulla. Mustiksi korpeiksi sanottiin Stalinin salaisen poliisin autoja, jotka olivat eräs Neuvostoliiton valtioterrorismin väline 1930-luvun lopulla.

Boris Wladimirski, Mustat korpit, 1930-luku.

Stalinin diktatuuri nosti vainoharhaisuuden, epäluottamuksen ja pelon ilmapiirin huippuunsa, kun pidätyksiä tehtiin usein aamuyöstä, tavallisesti mitättömän tai olemattoman rikkeen takia, usein vain siksi, että pidätettyjen kiintiöt piti saada täyteen. Samalla tavalla tämän päivän Suomessa erotetaan ihmisiä työpaikoiltaan – kiintiöt on täytettävä. Maalauksen taustalla on punatiilinen Lubljankan vankila Moskovassa, johon pidätettyjä kuljetettiin. Wladimirskin muita tunnettuja teoksia ovat työläiskuvat ja Ruusuja Stalinille (1949).

Loskaisen kadun varteen pysäköidyt salaisen poliisin autot olivat kaikkea muuta kuin sosialistista realismia. Sen sijaan sosialistista realismia edustaa oikeasti tämä maalaus.

Juri Pimenov, Uusi Moskova, 1937.

Moskovan katuja pitkin avoautoileva nuori nainen tuli kuuluisaksi Stalinin vainojen kiivaimpana aikana. Tunnettu toteamus maalauksesta on, että se esittää ajasta kaiken, mitä ei ollut: vapautta, vaurautta tai henkistä väljyyttä. Kyseessä on Juri Pimenovin maalaus Uusi Moskova.

Olipa sosialistisen realismin alkuperäinen idea sensoreiden työn helpottaminen tai todellisuuden eufemistinen ilmaisu eli kaunistelu, tavoitteena oli muovata Leninin haaveksuma kokonaan uudenlainen ihminen, homo sovieticus. Vallanpitäjiä ja valtiota kohtaan odotettiin neuvostokansalaisilta ennen kaikkea lojaalisuutta.

Sensuuri aiheutti voimakkaan jaon viralliseen ja epäviralliseen taiteeseen. Yhteiskunnan epävirallinen lohko tuotti järjestelmän epäilijöitä, poliittisia ja taiteellisia toisinajattelijoita. Vaikka toisinajattelijoiden tai non-konformistien taide oli varsin laajaa, se ei ollut yhtenäistä, eikä toisinajattelijataiteilijoilla ollut mahdollisuuksia selviytyä taiteilijan urallaan.

Esimerkiksi Tallinnan KUMUssa voi tutustua siihen, minkälaista taide oli Neuvostoliitossa. Oli virallista taidetta, joka saarnasi onnellisuutta, nuoruutta ja tulevaisuutta, työläisiä ja työntekoa, virallista ja tavallisesti jäykkää monumentaalisuutta. Mutta KUMUssa on myös esillä virallisuuden kääntöpuolen taidetta. Esimerkiksi Ulo Sooster, joka vangittiin Tarton taidekoulusta valmistumisen jälkeen 1940-luvun lopulla, vietti vuosikausia vankileirillä. Myöhemmin hänestä tuli tärkeä yhdystaiteilija, välittäjä Moskovan ja Tallinnan epävirallisen avantgardetaiteen välillä.

Sooster tutustui Ilya Kabakoviin, josta myöhemmin tuli johtava toisinajattelijataiteen nimi. Kabakov teki lastenkirjojen kuvituksia virallisena työnään. Epävirallisesti hän teki kiellettyjä töitä: kollaaseja, installaatioita ja käsitetaidetta.

Kiellettyä taidetta tekevä henkilö ei voinut esittää julkisesti teoksiaan. Epävirallisen taiteen näyttelyitä alettiin järjestämään yksityiskodeissa. Niissä saattoi esittää vapaasti mitä tahansa taidetta, vaikka toisinajattelijat ovat todenneet, että KGB tarkkaili niitä, jotka näissä näyttelyissä kävivät.

Epäviralliset taiteilijat kokosivat syyskuun 15. päivä 1974 Moskovan lähiöön erään puiston joutomaalle ulkoilmanäyttelyn. Poliisit, jotka olivat pukeutuneet puistotyöläisiksi käytännöllisesti katsoen murskasivat näyttelyn ensin omin käsin ja jaloin ja sitten puskutraktorien ja vesitykkien avulla. Osa taiteilijoista pidätettiin.

Tiedot tapahtumasta, jota alettiin nimittämään Puskutraktorinäyttelyksi (Bulldozer Show tai Bulldozer Exhibition ) levisivät kuitenkin kansainväliseen lehdistöön ja neuvostoviranomaiset olivat pakotettuja tunnustamaan voiton non-konformisteille. Kaksi viikkoa myöhemmin heidän sallittiin esittää teoksiaan Ismailovon puistossa ilman viranomaisten puuttumista neljän tunnin ajan ja tuhannet venäläiset tungeksivat näyttelyn nähdäkseen. Suomalaiset vasemmistolehdet Kansan Uutiset ja Suomen Sosialidemokraatti julkaisivat tästä näyttelystä vain Neuvostoliiton virallisen linjan mukaista disinformaatiota.

Muun muassa myöhemmin Yhdysvaltoihin muuttanut ja Helsingin Ars 95-näyttelyyn osallistunut taiteilijakaksikko Komar & Melamid osallistui Puskutraktorinäyttelyyn, kuten myös Eduard Drobitsky, josta tuli myöhemmin Venäjän taideakatemian varapuheenjohtaja.

Sots-taidetta: Komar & Melamid, Kaksoismuotokuva Lenininä ja Stalinina, 1972.

Vaikka sen taiteellinen anti oli vaatimaton, Puskutraktorinäyttelystä tuli ensimmäinen merkittävä epävirallisen taiteen yhteinen esiintyminen ja tärkeä hetki Venäjän nykytaiteen historiassa. Tapahtuma oli eräs askel siihen, että sosialistinen realismi lakkasi olemasta ainoa hyväksyttävä taidesuuntaus sekä osa taiteen ohjaus- ja sensuurijärjestelmää Neuvostoliitossa. Viime kädessä se johtui kuitenkin suuremmasta asiasta, Neuvostoliiton loppumisesta vuonna 1991.

Tuoko Venäjän uusi, autoritäärinen hallinto yrityksiä sensuroida taidetta? Ainakin merkkejä toisinajattelijoista ja non-konformismin elpymisestä Venäjän taiteessa on nähtävissä. Esimerkkinä myös Helsingin Kiasmassa muutama vuosi sitten esiintynyt The Blue Noses Group, jonka Berliinin näyttelystä tämä kuva.

Miksi Yle vihaa kuvataiteita?

Yleisradiossa vihataan kuvataidetta. Yhtiö on sanonut irti ilmeisesti viimeisenkin kuvataidealan toimittajansa. Paula Holmila-Hyttinen toimi aikoinaan Uuden Suomen kuvataidetoimittajana ja siirtyi Yleen lehden loputtua. Muistan Paula Holmilan kuvataide- ja arkkitehtuuriaiheisia ohjelmia lämmöllä.

Yleisradiolain mukaan julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulisi erityisesti ”tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä”, sekä ”ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat”.

Yleisradio ei lakia noudata, sanoo Kulttuurinavigaattori. Musiikkitoimittajia on yhtiöllä pilvin pimein ja joka suuntaan. Kirjallisuudesta, teatterista ja muista kulttuurin aloista Ylessä on asiantuntijansa. Kuvataiteet ovat olleet kauhistuksen kanahäkki, musta aukko ja outo lintu Yleisradiossa.

Eeli Aalto kehitti aikoinaan oman persoonallisen kuvataiteista puhumisen tapansa, mutta sen jälkeen on ollut vain muutamia melko heikkoja keskusteluohjelmia alalta. Kuvataiteet ovat kuitenkin osa sanomalehtien kulttuuria ja verevä osa myös muiden maiden public-tv toimintaa. Niin, ja onhan se taide myös osa maailmaakin, siinä missä Euroviisut, televisioteatteri ja Ylen sinfoniaorkesterikin.

Suomessa televisio on valinnut kuvataiteille John Cagen kappaleen 4′33″, eli neljä ja puoli minuuttia hiljaisuutta. Yle soittaa sitä koko ajan.

Ylen erotettujen dokumenttitoimittajien puolesta voi kirjoittaa vaatimuksen. Suosittelen.

Esimerkki Ylen epätasapainoisesta kulttuurista. Yle Radion kulttuurin verkkosivulla on "Kulttuuri" ja "Musiikki" omina lohkoinaan.

Kulttuurinavigaattori blogi 2 v.

Sana Kulttuurinavigaattori juontaa verkkosivuajoistani, joka alkoi noin kymmenen vuotta sitten ja jota pidin yllä usean vuoden ajan 2000-luvun alkuun asti. Siinä oli kirjoituksiani pääasiassa taiteista, mutta en jaksanut enää päivittää sitä. Olin unohtanut silloisen sähköpostiosoitteeni sivuille ja sitä kautta alkoi tulla niin paljon spammia, että Sonera lopetti ylläpidon – onneksi.

Vuosia myöhemmin rupesin kirjoittelemaan tätä Kulttuurinavigaattori blogia. Tutkin aluksi jonkin verran blogi-ilmiötä, josta sittemmin kirjoitinkin otsikolla Kirjoittamisen hulluus, nerous ja pakko. Olen itse jossain määrin grafomaanikko eli kirjoittamispakkoinen, varsinkin matkoilla ollessani kirjoitan matkapäiväkirjoja, joten blogikirjoittaminen sopii mainiosti.

Päätin, että en halua minuuden syövereitä tutkivaa, enkä oman elämän tylsyyttä ronkkivaa blogia. Minä näyttää olevan blogien tärkein ja loputtoman sanavirran saava suurin sankari. Onneksi itsessäni ei ole mitään niin kiinnostavaa, joka olisi kirjoittamisen arvoista. Ja onneksi olen mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään.

Paitsi, että kävin tässä jokin aikaa sitten Kiinan muurilla, kuten kuvasta näkyy. Ei sittenkään, kyse on tintamareski Kiinan taiteen erinomaisessa näyttelyssä Tallinnan taidehallissa.

Kirjoittelen noin kerran viikossa, joskus harvemmin. Päätin myös, että blogiin kirjoittelusta en ota itselleni raskasta taakkaa. Eli jos on jotain muuta tekemistä tai ei muuten vaan huvita kirjoitella, en kirjoita.

Kesti aikansa oppia löytämään blogiin sopivia aiheita. Nyt niitä on joskus liikaakin. Toimin viime vuoden tutkijana, joten aiheideoita syntyi myös tutkimustyön ohessa. Kansainvälinen ja kotimainen lehdistö ovat usein juttujeni kimmoke. Varsinaisia näyttelyarvioita olen yrittänyt välttää, vaikka niitäkin on mukana.

Kävijöitä käy muutamista muutamiin kymmeniin päivässä. Verkkosivujen kävijälaskurithan eivät ole luotettavia, mutta jotain suuntaa ne antavat. Vuonna 2005 (helmikuusta alkaen) 1 123 kävijää ja viime vuonna 3 800 kävijää. Olen ihan tyytyväinen lukijamäärään. Palautettakin, myös tarpeellisia oikaisuja, on tullut. Kiitos niistä.

Suosituin sivu Kulttuurinavigaattorissa näyttää olleen erään kirjasinlajin historiaa käsittelevä artikkeli otsikolla Fraktuuran tarina.

En ole laittanut linkkejä lukemistani ja seuraamistani verkkosivuista ja blogeista reunukseen. Häpeän tunnustaa, mutta en ole edes ottanut selville, miten ne lisätään. Elikkä parantamisen ja tehostamisen varaa olisi linkittää muita samanhenkisiä blogeja Kulttuurinavigaattoriin. Blogin graafiseen asuun, jota alussa vähän viimeistelin, olen ollut erittäin tyytyväinen.

Kulttuurinavigaattori työasemallaan.

Mobloggausta eli kännykästä käsin tehtävää bloggausta en ole lupauksestani huolimatta paljoakaan harrastanut. On paljon nopeampaa ja halvempaa kirjoittaa teksti ja ottaa kuvat kännykän kameralla ja viedä ne blogiin kotikoneesta. Kännykkäni datasiirtomaksut ovat kauhean kalliita, kun maksan puhelinalaskut ja laajakaistan, niin mobiilidatan käyttöä haluaa välttää kaikin keinoin, jotta viestintäkustannukset pysyisivät inhimillisinä.

Blogikirjoittaminen on ollut kaiken kaikkiaan mahtava kokemus, jota voisi suositella kenelle tahansa. Huono puoli tässä on se, että tästä ei makseta. Mutta se pitää sormet vetreinä, kuten myös jalatkin.

Niin, ja jos lukijoilla on jotain toiveita jutun aiheiksi, otan niitä mielelläni vastaan ja pyrin ehkä kirjoittamaankin niistä.

Kulttuurikaanonien uudelleenkelaus

Kulttuurinavigaattori julkaisi kesällä kulttuurikaanonin vaihtoehdon, kulttuurin kansalaiskaanonin kuvaston vähän niin kuin pilailumielessä. Otetaanpa takaisin ja mietitään asiaa uudestaan, vaikkapa eduskuntavaalien iloksi.

Kokoomuksen kansanedustajan Kaarina Drombergin viimekesäinen aloite eri taiteenalojen kulttuurikaanoneista on historiallinen. Se on ensimmäinen merkittävä porvarillinen kulttuurialoite kymmeniin vuosiin. Vastaavia löytyy ehkä 1930-luvun kansallisen innostuksen vuosilta, jolloin kansallismielinen oikeisto oli niskan päällä myös kulttuuriasioissa.

Arvelisin, että koko toisen maailmansodan jälkeisellä ajalla vasemmistolainen ja keskustaliberaali hegemonia on ollut niin voimakasta, että merkittäviä kansallisia kulttuurialoitteita ei ole tullut. Porvarillinen kulttuuripolitiikka on jäänyt soittelemaan lehdelle.

Porvarit eivät pystyneet vastaamaan esimerkiksi 1980-luvulla vasemmistolaiseen hegemoniaan, vaikka puoluepoliittisen resignaation aika oli kovimmillaan. Muun muassa tärkeä porvarillisen kulttuurin sillanpääasema Uusi Suomi menetettiin.

Kumpujen yöstä Drombergin aloite ei silti ole peräisin. Se on tämän päivän kulttuuri-ilmapiirin kirkkaasti suodatettua nestettä. Kansallisvaltion kutsu huutaa sitä voimakkaammin, mitä pidemmälle Kiina-ilmiö ja globalisaatio etenee. Niihin kansalliskaanonit vastaavat.

Kulttuurikaanonit saivat alkunsa konservatiivisesta Tanskasta vuosi sitten. Syksyllä näytti siltä, että ruotsalaiset eivät niitä halua, mutta saapa nähdä miten uusi sikäläinen hallitus alkaa niitä ajamaan.

Jokainen vähänkin itänaapurin asioista perillä oleva tietää, että Venäjän koko Neuvostoliiton jälkeisen kulttuuri- ja aatehistorian tärkein liikevoima on ollut kansallismielisyys, nationalismi.

Ja meillekin se rämpii, idästä ja lännestä, ehkä etelästäkin. On vasemmistolaista ja liberaalia sinisilmäisyyttä kuvitella, että nationalismi olisi vain kaukaista eilistä päivää. Nationalismi tulee olemaan myös huomisen Suomen tärkeä kulttuurimoottori. Valitettavasti.

Sivistys.netti kertoo, että kansanedustaja Drombergin mielestä keskustelu on mennyt syyttä suotta vastakkainasettelun linjalle.

”– Kyse ei ole oikean ja väärän listaamisesta. Pelko valtion ohjailusta on aivan turhaa. Tärkeää on, että pienet kulttuurialueet, joihin Suomikin kuuluu, vaalivat omaa kulttuuriaan.

---

Dromberg ihmettelee kritisoijien herkkänahkaisuutta.

– Onhan meillä nytkin tiedossa kansalliskirjailijat ja kansalliseepokset. Miksi niiden listaaminen olisi kauhistus? Kummitteleeko meillä vielä vanhan Neuvostoliiton henki, jossa valtio määritteli ainoan oikean taiteen? Siitä ei ole kysymys. Taiteen vapauden on tietenkin oltava perusoikeutemme. Sitä paitsi Suomen valtio osallistuu taiteen määrittämiseen joka tapauksessa esimerkiksi apurahapäätösten kautta.”

Kulttuurinavigaattorin liberalistisessa mielessä pelko kulttuurin ja taiteen valtion ohjailusta ei ole aivan turhaa, sen kansallismielisestä korostamisesta puhumattakaan. Sellainen huolestuneisuus ei ole varmaankaan koskaan turhaa. Pääsimme 1990-luvun alussa irti kylmän sodan valtiovetoisesta kulttuuripolitiikasta.

Kaanonaatteen ongelma on juuri siinä, että kaanonit itse kummittelevat Neuvostoliiton henkeä. Kaarina Dromberg ei siinä mielessä eroa bolsevikkijohtajasta. Drombergin ajatus, että ”Suomen valtio osallistuu taiteen määrittämiseen joka tapauksessa esimerkiksi apurahapäätösten kautta.” on todella kökkö. Valtioemännyyttä tai –isännyyttä taide ei tarvitse. Jos ette usko, lukekaa uudestaan 1900-luvun kulttuurihistoria.

Eiväthän apurahapäätökset edusta valtiomahtia, vaan niitä henkilöitä joita lautakunnissa ja toimikunnissa istuu. En usko että esimerkiksi valtion kuvataidetoimikunnan uusi puheenjohtaja Juhani Tuominen sanoisi edustavansa valtiota luottamustoimessaan. Valtio määrää, paljonko lautakunnilla on rahaa käytössään, mutta siihen pitäisi sen määräysvallan loppua.

Lukiessa Drombergin kauhistuttavaa, totalitaristista lausuntoa valtion osallistumisesta taiteen määrittämiseen tuli mieleen vanha liberalistinen viisaus. Mitä vähemmän valtiota, sen parempi valtio.