Estottomuuden koukussa

Törmäsin noin vuosi sitten aiheeseen, josta en malta olla kirjoittamatta uudestaan. Julkisuudessa on pohdittu paljon pääministeri Matti Vanhasen ja ulkoministeri Ilkka Kanervan tekstiviestien eettistä ja juridista puolta, mutta en juuri ole lukenut pohdintaa siitä, miten medioita ylipäätään käytetään.

Sekä pääministeri että ulkoministeri ovat tavallaan viestinnän vankeja. He jäivät helposti ja nopeasti lähetettävien tekstiviestien estottomuuden koukkuun, koska eivät ymmärtäneet käyttämiensä viestintävälineiden luonnetta. He eivät käsittäneet, että viestintä on vuorovaikutusta, jossa käytettävä media vaikuttaa myös viestien lähettäjään itseensä.

Artikkelissani Onko verkkoviestintä moottoritie ilman estoja? kerroin, että tutkijat ovat päässeet selville niin sanotusta estottomuudesta, joka syntyy verkkoviestinnässä. Tekstiviesteihin voi soveltaa samoja tutkimustuloksia.
Estottomuus syntyy siitä, että viestijät eivät voi käyttää niitä monimutkaisia vuorovaikutuksen keinoja joita reaalimaailman "todellisessa" kasvokkain tapahtuvassa viestinnässä syntyy (esimerkiksi äänensävy, asento tai kasvonilmeet). Viestijän pidäkkeet löystyvät ja estottomuuden psyykkinen tila, eräänlainen hybris syntyy.

Tekstiviesteillä viestittäessä estottomuus syntyy vielä helpommin kuin tietokoneverkkojen välityksellä. Tekstiviestejä kirjoitetaan hyvin nopeasti, ne välittyvät tavallisesti "suoremmin" ja välittömämmin vastaanottajalle kuin monen palvelimen kautta sinkoilevat sähköpostit. Tekstiviestien kielenkäyttö on minimaalista, joten viestinnästä karsiutuu pois paljon sellaisia viittauksia ja vihjeitä, joiden perusteella viestijöiden pidäkkeet muodostuvat.

Tutkijat ovat tunteneet ilmiön jo vuosia, mutta kumma kyllä Suomessa - tekstiviestien kotimaassa - ei tästä aiheesta ole puhuttu juuri lainkaan. Meinasin kirjoittaa aiheesta uudestaan jo syksyllä, kun tuli ilmi Jokelan surulliset koulusurmat. Surmaaja ei pystynyt siirtymään normaalin elämän vuorovaikutukseen verkkoestottomuuden tilasta ja monet tapauksen jälkeen tehdyt uhkaukset kouluihin syntyivät epäilemättä estottomuuden hybriksessä.

Toivottavasti psykologian ja viestinnän tutkijat alkavat tutkia asiaa. Arvelisin, että jonkinlainen yleinen verkkoviestinnän käyttökampanja tulee ennen pitkää ajankohtaiseksi. Olihan syksyllä kampanja, jonka tarkoituksena oli ehkäistä kännyköiden käytön ulkoisia häiriövaikutuksia. Kun ministeritkään eivät ymmärrä viestinnän vaikutuksia, täytyy kyseessä olla melkoinen epäselvyys siitä, miten ja mihin uusia medioita pitäisi käyttää. Viestintävälineden käyttö on joko opittava, tai sitten itkien opittava.

Tässä vielä tiivistettynä verkkoestottomuuteen johtavat kuusi päätekijää asiaa tutkineen John Sulerin (2004) mukaan:

1. ”Et tunne minua” – salanimen takainen nimettömyys.
2. ”Et näe minua” – näkymättömyys .
3. ”Tavataan myöhemmin” – aikaviive lähettämisen ja palautteen saannin välillä.
4. ”Se on kaikki päässäni” – liioitteleva tunne yksin olemiseen.
5. ”Kaikki on vain peliä” – kuvittelu yksinolosta.
6. ”Olemme kaikki tasa-arvoisia” – auktoriteetin ja aseman poissaolo.

p.s. Kirjoitin blogin eilen maanantaina iltapäivällä. Nyt tiistai-aamun uutiset kertovat Ilkka Kanervan erottamisesta ulkoministerin paikalta. Ministerin harkintakyky heikkeni hänen lähettäessään tekstiviestejä ja ainakin osasyynä oli joutuminen verkkoestottomuuden pauloihin. Ilmiö on toki varsin yleinen ja ongelma lienee siinä, että viestinnän harjoittajat eivät tiedä tai tiedosta ilmiötä, josta tutkijat ovat päässeet selville.

Mutta tässä tapauksessa kommunikaatiota seurasi ekskommunikaatio - eli erottaminen.

Pro Arteja on moneen lähtöön

Helsingissä julkaistiin viikolla viime syksynä toimintansa aloittanut taidesäätiö Pro Arte. Samalla, kun Yleisradion uutinen kertoo, että säätiöistä on tullut kulttuurille yhä merkittävämpi rahalähde, se kertoo säätiön toiminnasta:

”Pro Arten taustalla on nimettömänä pysyttelevä yksityishenkilö, joka tukee toimintaa puolella miljoonalla eurolla vuodessa. Säätiö aikoo järjestää muun muassa Taiteen päiviä, joiden tarkoitukseksi kerrotaan kuvataiteen esittäminen koko kansalle kaikkialla Suomessa.

Säätiö tukee uutta kuvataidetta IHME-projektien kautta. Niistä ensimmäisen tekijäksi on valittu brittiläinen kuvataiteilija Anthony Gormley.”

Kaikki hyvin tähän asti, hienoa ja erinomaista ja ennen kaikkea kannatettavaa. Nimivalintana Pro Arte on kuitenkin läpikulunut. Kulttuurinavigaattori googlasi Pro Arten ja sai seuraavia tuloksia:

Pro Arte oli vuonna 1934 perustettu taiteilijaryhmä, joka puolusti modernismia aikana jolloin se oli niin monen mielestä post, ohi, ohitettu, epärelevantti ja aikansa elänyt, kuten tänään sanottaisiin "soooo last season". Taiteilijaryhmä Pro Artea oli perustamassa muun muassa sankarillinen surrealistimme Otto Mäkilä.

Pro Arte on Hyvinkäältä käsin toimiva yritys, joka ”antaa asiakkailleen taloudellista sekä toiminnallista lisäarvoa tarjoamalla heille räätälöityjä markkinoinnin, myynnin, tapahtumien tuottamisen sekä kulttuuripalvelujen kokonaisratkaisuja asiakkaan tarpeen mukaisesti”.

Didrichsenin taidemuseo jakaa Pro Arte taidepalkintoa, joka jatkaa Marie-Louise ja Gunnar Didrichsenin nuoria taiteilijota tukevaa perinnettä.

Hämeen Taidetoimikunta jakaa puolestaan Pro Arte Tawastica –tunnustuspalkintoa.

ProArte kirjoitettuna muodikkasti, mutta kieliopillisesti ja typografisesti väärin perustettiin keväällä 2007 liikkkeeksi, joka vastusti innovaatioyliopistoa. Se keräsi adressin ja verkkosivunsa mukaan jatkaa toimintaansa.
Iittalan lasinen Pro Arte on designtuotesarja, jonka kokoelmaan kuuluvat Claritas, Kantarelli, Orkidea ja Vuosikuutio.

Arabian Pro Arte –kokoelma taas syntyi vuonna 1988.

Pro Arte on myös useiden musiikkialan kamariorkestereiden ynnä muiden nimi, esimerkiksi:

• Bostonin kamariorkesteri
• Australialainen kamariorkesteri
• Oregonin kamariorkesteri
• "Klassisesti hip" Jousikvartetti
• Lontoolainen orkesteri
• Kuoro Etelä-Connecticutissa

Pro Arte on Kaliforniassa toimiva tanssikoulu, englantilainen siveltimiä valmistava brändi ja viulun kielisarja.

Pro Arte on myös yksityinen vuonna 1999 perustettu organisaatio, joka edistää nykykulttuuria kuvataiteen, musiikin ja tanssin aloilla. Se sijaitsee Pietarissa.

Adrian Searle Whitneystä

Aikaisemmin mainitsemaani Whitney biennaalin raportointia täydentää Adrian Searle, joka otsikoi Whitneyn kritiikkinsä vinoilemalla jotenkin tähän tapaan, että ”Komea rakennus, mutta sääli taidetta” The Guardianissa. Hän ihailee ränsistynyttä 1800-luvun lopun tyylin Armory rakennusta Manhattanin Park Avenuen varrella, jossa toinen osa tämänkertaista näyttelyä sijaitsee.

Lehden kuvasarja näyttelystä antaa lisävalaistusta sen monenlaisiin kohokohtiin.

Searlen johtopäätös on, että tämänvuotista Whitneytä on vaikea suhteuttaa mihinkään. ”Voisi hyvin kysyä, mikä on amerikkalaisen taiteen tilanne, mutta suhteessa mihin? Suhteessa taiteeseen kaikkialta muualta, taidemarkkinoihin, Irakin konfliktiin, Obaman ja Clintonin väliseen kilpailuun, edelliseen Whitney biennaaliin? Miten paljon näyttelyn kuraattorit ja esseistit haluavatkaan tunnistaa jonkun trendin tai mielenlaadun, yli 90 taiteilijaan tai kollektiiviin ja lähes yhtä moneen asenteeseen yleistykset eivät sovi.”

Työhuonevierailu ja Kiinan taidetta

Kulttuurinavigaattori esitteli viime syksynä Sara Hildenillä Tampereella esillä olleen kiinalaisen Zhang Xiaogangin näyttelyn. Haluatko vierailla hänen työhuoneellaan The Guardianin sivulla?

Guardianissa on myös katsaus kiinalaiseen nykytaiteeseen, China Arts 2008. Videoita, panoraamoja, musiikkia, tanssia, arkkitehtuuria, kuvataidetta ja muotoilua.

Maagista maisemaa varjostaa pilvenpiirtäjä

Moskovan Tretjakovin gallerian kokoelmista koottu Maaginen maisema käsittelee venäläistä maisemamaalausta. Näyttely on Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa 1. kesäkuuta 2008 asti, erinomainen ja kaikin puolin suositeltava katsaus naapurimaamme taiteen parhaimmistoon.

Aleksei Bogoljubov, Näkymä Smolnan luostariin Ohtajoen rannalta, 1851.

Niin näyttelyn kaupunkimaisemia käsittelevässä osastossa kuin näyttelyn katalogissakin on keskeisellä paikalla suurehko maisemamaalaus, joka on Aleksei Bogoljubovin Näkymä Smolnan luostariin Ohtajoen rannalta vuodelta 1851. Nevan sivujoen Ohtan suulta avautuu komea Smolnan barokkiklassismia edustavan luostarialueen rakennusmaisema, jonka takana sijaitsee Pietarin vanha keskusta.

Ilmeisesti vain harvat näyttelyssä kävijät huomaavat, että tämän maalauksen kuvaamassa maisemassa piilee eräs Venäjän ja ehkä koko Euroopan mitä kuumin ja ajankohtaisin rakennushankekiista. Ohtan ja Nevan risteykseen on suunniteltu jo pitkään valtavaa rakennuskompleksia, jota kutsuttiin aikaisemmin Gasprom Cityksi ja joka uudelleennimettiin viime vuonna Ohta-keskukseksi. 4,5 hehtaarin aluetta on kaiketi jo alettu rakentamaan ja siihen tulee Gazprom-yhtiön pääkonttorin lisäksi suuri kauppa- ja viihdekeskus sekä hotelli- ja toimistotiloja.

Kiista koskee rakennusprojektiin suunniteltua lähes neljäsataa metriä korkeaa pilvenpiirtäjää. Hankkeen vastustajat sanovat, että Pietarin ensimmäinen pilvenpiirtäjä toisi ajan mittaan mukanaan muita, ovathan pilvenpiirtäjät kaikissa suurkaupungeissa olleet kuin sieniä, ne ovat tuoneet mukanaan kavereita.
Toinen kritiikin paikka on ollut se, että valtava torni hallitsisi ja alistaisi Pietarin kaupunkikuvaa ja tuhoaisi sen siluetin. Suunnittelijat ovat yrittäneet väittää vastaan, että näin ei kävisi. Mutta lienee selvää, että lähellä Pietarin historiallista keskustaa olevan massiivinen pilvenpiirtäjä olisi vähintäänkin hallitseva.
Hankkeen takana ovat tietysti Venäjän öljydollarit, oligarkit ja Kremlin johto. Pilvenpiirtäjä olisi presidentti Putinin vallan symboli ja tuleva valtionpäämies Dmitri Medvedevhän on … tai oli Gazpromin hallituksen puheenjohtaja. Pietarin kaupungin johto tukee hanketta.

Mutta vastustajatkaan eivät ole rupusakkia. Valintakomitean neljästä arkkitehdistä kolme – tunnetuin heistä lienee Sir Norman Foster – jäi pois jo ennen kuin raati kokoontui, koska he vastustivat kaikkia lähtöviivoille valittuja suunnitelmia niiden korkeuden takia.

Maailman suurimman taidemuseon Eremitaasin johtaja Mihail Pietrovski vastustaa hanketta, koska hänen mielestään se tuhoaisi kaupungin profiilin. Vastustajien joukossa on paljon kulttuuriväkeä, joiden ääniä on yritetty lepyttää lisäämällä hankkeeseen nykytaiteen museo, mikä sinänsä olisi tärkeä Pietarin kaltaiselle kulttuurimetropolille.
Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO on vastustanut hanketta. Se on varoittanut, että Pietarin täytyy suojella kaupunkia, joka on eräs Maailman perintökohteista. Pietarin kaupunki ei pystynyt antamaan tyydyttävää selvitystä asiasta alkuvuodesta. UNESCO ratkaisee suhteensa Pietarin rakennussuojeluun ensi kesänä.
Pilvenpiirtäjän madaltamista on huhuiltu kompromissiksi Pietarin tilanteessa. Monoliittinen tornihanke on sinänsä maailmanlaajuinen ilmiö, onhan spektaakkeliarkkitehtuuri tai niin sanottu wow-arkkitehtuuri kiehtonut maailman mahtimiehiä jo pitkään. Helsingin minimetropoliinkin niitä on haluttu.

Itse Pietarin kaupungin arkkitehtuurin on muistutettu olevan täynnä esimerkkejä spektaakkelirakennuksista. Tosin aikaisemmat Iisakin kirkot eivät ole revähtäneet niin reippaasti ulos kaupungin yleismittakaavasta, kuten Ohta-keskuksen pilvenpiirtäjäsuunnitelma.
Suomessa tiedotusvälineet ovat raportoineet asiasta lähinnä rutiininomaisesti, mutta esimerkiksi englantilainen The Guardian on julkaissut useita aihetta pohtivia artikkeleita muun muassa kysymällä, aikooko valittu englantilainen arkkitehtuuritoimisto lähes tuhota suurenmoisen Pietarin kaupungin? Syy suomalaisten vaikenemiseen lienee siinä, että suomalaisen SRV konsernin venäläinen yhtiö on ollut jo pitkään mukana Ohta-keskuksen suunnittelussa.
Niin, ja mitä tulee verrattoman Maaginen maisema-näyttelyn sponsorointiin, mukana ovat Suomen markkinoista kiinnostunut, pitkään Tretjakovin galleriaa tukenut Lukoil ja sen kotimainen tytäryhtiö Teboil.

Ohta-keskuksen mainosvideo.

• Voit katsoa seutua myös Google Mapsista

Pashaa ja venäläisiä

Pääsiäisviikolla tuli mieleeni, että kotona oli tapana syödä pashaa. Sain päähäni, että osaisin itsekin sitä tehdä: rahkaa, sokeria, voita, kermaa ja pähkinöitä, siis kaikkea parasta ja pahinta ihmiselle. Itäisellä, ylemmällä Ala-Manhattanilla, kuten vuokraemäntäni oli sijaintini opettanut, asui paljon venäläisiä.
Lähiseudun ruokakaupoissa ei rahkaa ollut. Marssin toisen Avenuen varrella olevat ruokakaupat koluten alas East Villageen. Eräs herkkukauppa rohkaisi jo odotuksiani, mutta rahkaa ei löytynyt.

Menin pieneen venäläiseen ravintolaan. Tiskillä oli kaikenlaisia värikkäitä ja makeita koristeellisia herkkuja, mutta pashaa ei näkynyt. Tarkastin huolellisesti ruokalistan, jossa oli borts-keitosta ja Kiovan kanasta lähtien kaikkea parasta venäläistä mitä kuvitella saattoi.
”Don´t you have pasha?”, kysyin. Vaaleanpunaiseen tarjoilijan asuun pukeutunut tyttö tuijotti vain, ei ymmärtänyt. Tilasin kupillisen seljankaa, maukasta sekin.

Toisella puolen katua oli lihakauppa, jonka ikkunassa oli jotain venäläisiä tekstejä. Marssin sisään ja selostin lihakirves kädessä olevalle miehelle, mitä tarvitsin. Hän sanoi ymmärtävänsä, mitä tarkoitin. Sen tekemiseksi tarvitaan rahkaa, hän sanoi, mutta sitä ei ole täällä kaupoissa. Teidän täytyy mennä hakeman sitä meijeriin.

Vai meijeriin rahkaa hakemaan! Manhattan ja meijeri tuntuivat olevan niin kaukana toisistaan, että yhtä hyvin olisi voinut mennä hakeman juustoa Kuusta. Karvain mielin tallustelin takaisin kotiseuduille. Ei tullut rahkaa pääsiäiseksi, eikä pashaakaan.

* * *

Kävin usein iltapäiväteellä eräässä kahvilassa, joka oli 22. kadun varrella. Sitä piti venäläinen perhe. Siellä saattoi istua ja vain katsella asiakkaiden tulevan sisään ovesta ja asettuvan kassajonoon. Se oli parempaa kuin päivittäinen televisiosarja.

Näin kerran, kun kahvilan pitäjäperheen mummo kutsui ystävänsä salaperäisen näköisesti istumaan kahvilan nurkkapöytään. Hän avasi varovaisesti lahjapaketin, jossa oli soittorasia. Kun mummo viritti lahja-aarteensa, helähti kahvilan pöydästä vaimea ja herkkä sointu: ”Love me tender, love me sweet…” Muovinen, kullattu Elvis pyöri soittorasian kannella ja mummat olivat haltioissaan.

Kerran sanoin kahvilan keski-ikäiselle miehelle, joka näytti olevan perheyrityksen johtaja, että olen Suomesta. Näytin vanhaa Neuvostoarmeijan vyötä, jota minulla oli tapana silloin pitää, joskus jotain pimeää tietä lahjaksi Neuvostoliitosta saatuna. Miehen silmät valpastuivat, hän kertoi olleensa aikoinaan rakennuksilla töissä, muun muassa Kostamuksessa ja Tallinnassa.
”Voisin kertoa sinulle, minkälaisia temppuja puna-armeijan vyöllä voi tehdä”, hän sanoi. Mutta kahvimukit, apple turnoverit ja garlic bagelsit odottivat ostajiaan ja hänen täytyi jatkaa työtään tiskillä. Unohdin kysyä, oliko perhe juutalaisia. Aikoinaan Neuvostoliitosta päästettiin muuttamaan pois paljon juutalaisia. He tulivat Israelin kautta.

* * *

En ymmärrä venäjää ”pektopahia” enempää, enkä muutenkaan ole koskaan ollut mikään suuri Venäjän harrastaja. Manhattanilla saattoi usein kuulla puhuttavan venäjää kaduilla, vähän kuin nykyisin Helsingissäkin. Asuin yksin ja kärsin siitä, että en voinut puhua suomea. Chattasin kyllä illat ja yötkin suomeksi pienessä huoneessani, mutta sehän oli kirjoittamista, ei puhumista.

Koin jotain kummallista kuullessani puhuttavan venäjää kaduilla tai liikennevaloissa odottaessa. Vaikka en ymmärtänyt sanaakaan, minut valtasi tunne jostain kotoisesta – tai ainakin kotimaata lähellä olevasta. Tunsin syvää sympatiaa ja kotikaipuuta kuullessani puhuttavan venäjää. Venäjä ei ole koskaan ollut minua niin lähellä kuin Manhattanilla.

Oluttuvassa keskustelin Yhdysvaltain siirtolaisista erään paikallistoimittajan kanssa. Selitin havaintoani, että Manhattanin venäläiset pukeutuivat tavallisesti perin juurin amerikkalaisesti, farkkuihin, college-paitoihin ja cowboy-bootseihinkin. Sanoin hänelle, että toisin kuin kaikki muut saarella asuvat etniset siirtolaisryhmät, venäläiset pukeutuivat amerikkalaisemmin kuin amerikkalaiset itse.
Toimittaja totesi siihen lyhyesti: ”Venäläiset ovat älykkäitä.”

Vanha sotaratsu ja jalo villi

Animaatio on elävöittämistä. Katariina Lillqvistin ohjaama nukkeanimaatio Uralin Perhonen on herättänyt keskustelua maamme historian keskeisestä henkilöstä. Puuttuminen Mannerheimin virallisen muotokuvan takana oleviin epävirallisiin piirteisiin on rohkea teko, joka on tietysti herättänyt uteliaisuutta ja keskustelua. Olihan Mannerheim Kekkosen ohella eräs niitä harvoja hallitsijoita maassamme, jolle ehti muodostua henkilökulttia.
Kultti on eräs kulttuuri-sanan varhaisia johdannaisia. Kultti tarkoittaa yksinkertaisesti ihailua tai kunnioittamista palvellen. Kultti kuuluu kiinteästi kulttuuriin ja henkilökulttia harjoitetaan muun muassa politiikassa, uskonnossa, urheilussa ja populaarikulttuurissa. Kultti on kuitenkin kuluvaa lajia.
Animaation Mannerheim on vanha, väsynyt sotaratsu, joka löytää Kirgiisian aroilta nuorukaisen ”joka ei kysellyt mitään”. Alun perin marsalkan kamaripalvelijasta liikkeelle lähtenyt tarina on liitetty arveluihin Mannerheimin homoseksuaalisuudesta. Vanhan upseerin hahmo suunniteltiin jo alusta alkaen vastakohdaksi perinteiselle sankarimarsalkalle. Lillqvist kertoo idean animaatioon syntyneen kävelyretkellä yhdessä toisen käsikirjoittajan Hannu Salaman kanssa Tampereen Pispalan metsissä:

"Samaan aikaan näkötornin kahvilan pöydässä iltalehdet hehkuttivat Renny Harlinin uuden Mannerheim-projektin julkistamisen huumaa: marsalkasta leivottaisiin rapakon takana kansainväliseen levitykseen yltävän suurelokuvan tähti kaikilla Hollywood-herkuilla ja Suomen oloissa ennennäkemättömällä budjetilla."

Entä animaation toinen päähenkilö? Perhosen siivillä varustettu nuorukainen on jalo villi. Yrjö Hirn kirjoittaa kirjassaan Goda vildar och ädla rövare (1941):

"Puhuttaessa jalosta villistä ajattelemme etupäässä erästä kirjallisuushistoriallista käsitettä, toisin sanoen sitä traditiota, joka on luonut pohjan sille, että villit ihmiset romaaneissa, runoissa ja näytelmissä eivät ole vain lempeämpiä ja hyväntahtoisempia, vaan jopa jalompia, kauniimpia, terveempiä ja onnellisempia kuin sivistyneet ihmiset."

Anti-Mannerheim ja jalo villi ovat läpikotaisen ironisia ja satiirisia, melodramaattisia hahmoja. Osittain Prahassa tehdyn elokuvan tyyli on hienosti tehtyä tsekkiläistä nukkeanimaation traditiota. Symbolismi muistuttaa osittain Hugo Simbergin maalausten ja grafiikan ilmapiiriä.
Se on hieman surumielinen, mutta romanttinen ja odottamatonta mielikuvitusta huokuva tarina, jonka tapahtumat liittyvät myös Suomen sisällissodan Tampereen valloituksen historiaan.

Uralin Perhonen on herättänyt intohimoja sensuurin suuntaan, vaikka en käsitä miksi. Vaikka taloudessa ja juhlapuheissa liberalismia vaalitaan hartaasti, on kummallista miten helposti siitä irtaudutaan muilla yhteiskunnan aloilla. Suomessa taiteen ja taiteilijoiden syyttämisellä oikeuslaitoksessa on aivan liian vahva traditio, ainakin niin sanottujen sivistysmaiden joukossa maineemme on tässä suhteessa kyseenalainen.

Animaation Mannerheimin kuvaus on hienovaraisen groteskia, mutta mitään negatiivisia tai ”pahoja” tunteita se ei minussa herättänyt. Olen jossain määrin perehtynyt myös muuhun sotamarsalkkaa koskevaan aineistoon, mutta ei Uralin Perhonen Mannerheim-kuvaani kaatanut.
Kuvilla on kummallinen kohtalo. Ne ovat lisääntyneet valtavasti menettäen merkitystään. Mutta eikö ole samalla paradoksaalista, miten kuvat ovat tulleet yhä ideologisemmiksi?

Blogit ja verkkoviestintä

”Asiapitoisen kansalaisjournalismin sijaan Suomen suosituimmat blogit keskittyvät viihteeseen. Blogilista.fi -palvelun 50 suosituimmasta suomalaisesta blogista 44 voi luokitella viihteeksi.” Esa Mäkisen juttu Hesarissa sunnuntaina sai aikaan blogosfäärin vastahyökkäyksen ainakin Kari Haakanan koosteen mukaan.

Esimerkiksi Sedis kirjoittaa: ”Mutta Blogilistan kärkipään tulkitseminen blogosfääriksi ja sen yleiseksi olemukseksi, kuten Mäkinen tekee, on tietysti vähän kummallista. Eihän se kerro muusta kuin siitä, mikä on ’suosituinta’ netin ammattikäyttäjien parissa. Edellä kuvatulla salaliitolla homma näyttäisi ihan toiselta, eikä mikään olisi kuitenkaan muuttunut.”

Sediksen mielestä ”Mäkisen jutun nykyjournalismille tyypillinen negatiivinen pointti oli sen näkemys ’kansalaisjournalismista’. Siinä on kaikuja niistä ajoista, jolloin Helsingin Sanomien ja monen muunkin valtamedian toimittajan elämään kuului blogien vähättely ja mollaaminen. Strategia on muuttunut ja kuten dinosauruksilla on tapana, peliin tullaan myöhässä mutta suurella ryminällä. Itseluottamuksesta en osaa sanoa, mutta ei hyvältä näytä.”

Kyllä se Esa Mäkisen näkökulma Kulttuurinavigaattorinkin mielestä hieman rajallinen oli, siinä haiskahti tyypillinen hesarimainen, ylhäältä alaspäin maailmaa katsova paapova ja maamova sävy. Blogeja on hyvin erilaisia ja ne ovat vain yksi osa verkkojournalismia ja verkkojulkaisemista.

Olen itse huolissani sanomalehtien verkkojournalismin tasosta. Miksi sanomalehtien verkkoversiot ovat aina niin vähättelevän pikkuisia, ikään kuin ”oikeiden” lehtien pienoismalleja, diminutiiveja? Miksi ne yrittävät esittää niin sanottuja viihteellisiä sisältöjä? Miksi ne eivät pysty täysipainoiseen journalismiin? Miksi ne ovat niin surkeita rääpäleitä?

Ehkä verkkojournalismin ydinkysymys on siinä, miten lehti voisi saavuttaa tasapainoisen suhteen paperi- ja verkkojulkaisujen välille?

Ainoa lukemani lehti, jossa on päästy laatuunkäypään sanomalehti- ja verkkojournalismin vuorovaikutukseen on The New York Times. Lehti on ottanut verkkoviestinnän tosissaan. Olen seurannut NYTin täysipainoista, uutta kulttuurijournalismia, jota olen siloin tällöin blogissani kehunut.

Uutta journalismia tarvittaisiin myös Uudessa Suomessa. Miksi verkkolehti on tekstipainotteinen kuin Martti Lutherin Wittenbergin teesit? Lukija jää miettimään, missä ovat ajankohtaiset kuvasarjat, videonpätkät tai toimittajien spiikkaamat raportit? Miksi suomalainen verkkojournalismi pitää niin hanakasti kiinni puhtaasta kirjoittavasta toimittajasta?

Absoluuttiset käsitykset eli joko—tai mielipiteet ovat vallinneet niin kauan kuin olen uuden tekniikan ja median vaikutuksia seurannut. Ne kertovat usein peloista ja kokemuksen puutteesta. Uusi media on osoittautunut monelle joko pelottavaksi paikaksi tai sitten taivaaksi, jossa kaikki on toisin.

Minun vastaukseni on hybridi media eli uuden ja vanhan, paperin ja verkon, kuvan ja sanan, tekstin ja äänen sekoittaminen. Se, joka pystyy yhdistämään nuo asiat täysipainoisella, laadukkaalla journalismilla, nousee mediatunkion kuninkaaksi.

Kuulumisia, lukemisia ja näkymiä New Yorkista

Muistattehan Vitaly Komarin ja Alexander Melamidin. Moskovalainen taiteilijakaksikko potkittiin aikoinaan kotimaastaan Neuvostoliitosta poliittisina toisinajattelijoina, koska heidän maalauksensa olivat liikaa järjestelmälle. Taiteilijat matkustivat Israelin kautta Yhdysvaltoihin. He tulivat tunnetuksi kansainvälisissä taide-esiintymisissä käsitetaiteellisine tempauksineen, muun muassa Ars 95:ssä esillä olleella hauskalla ihmisten taidevalintoja käsittelevällä kartoituksellaan.

Kaksikon lähes 40 vuotta jatkunut yhteistyö lakkasi 2004. Komar on jatkanut osallistumistaan taidenäyttelyihin, mutta Melamidista ei ole kuulunut mitään. Carol Kino kertoo The New York Timesissa, että Mr. Melamid on ryhtynyt maalaamaan muotokuvia, joita on nyt esillä Detroitin nykytaiteen museossa. Kuuluisuuksien joukossa on muun muassa eräs Vatikaanin prelaatti ja muutamia rap-tähtiä. Melamid kertoo metsästävänsä muotokuviensa aiheiksi myös Venäjän oligarkkeja.

Manhattanin Chelseassa työhuonettaan pitävän taidemaalarin muotokuvat saavat melkoisen ”palstatilan” NYT:in verkkoversiossa. Artikkelin lisäksi lehti julkaisee spiikatun diasarjan ja Youtube-linkin 50 Cent rap-tähden videon aiheen tiimoilta.

Alexander Melamidin öljymaalaus rap-tähti 50 Centistä vuodelta 2005.

• Carol Kinon raportti Alexander Melamidin muotokuvista.
• Kuvasarja muotokuvamaalauksista.
• 50 Centin video God Gave Me Style Youtubessa

New York Times julkaisi viikonloppuna myös multimediakuvia vasta avatusta New Yorkin Whitney biennaalista, joka järjestetään nyt kahdessakin paikassa yhtä aikaa. Kriitikko Holland Cotter arvioi ainakin kuvien perusteella paljon installaatioita sisältävän näyttelyn tiiviiksi ja mielistelemättömäksi. Kansainvälistä taidekenttäähän on luonnehtinut viime vuosina taloudellinen boomi, mutta talouselämän epävarmuuden myötä odotukset ovat madaltuneet. Cotterin mukaan aikaisempaan glamourin ilmapiiriin verrattuna tässä näyttelyssä tunnelma on vähemmän hohdokas, jopa arkipäiväinen.
Molemmissa New York Timesin artikkeleissa näkyy laatulehden pyrkimys uuteen, täysipainoiseen multimediajournalismiin. Whitney biennaalista julkaistaan useita 360 asteen panoraamakuvia ja spiikattuja kuvia näyttelyhuoneistojen linkitetyillä kaavakuvilla varustettuna. Molemmat kokonaisuudet tukevat kriitikon tekstiä tästä näyttelystä.

Hienoa toimitustyötä, josta saa havainnollisen käsityksen myös käsiteltävän asian visuaalisesta sisällöstä. Milloinkahan kotimainen kulttuurijournalismi pääsee vastaavalle tasolle?

Mika Rottenbergin instaalaatio Cheeese Whitney biennaalissa.

• Holland Cotterin arvostelu Whitney biennaaalista
• Vuorovaikutteinen kaaviokuva bienaaalinäyttelyn eri osista huomaa myös yläosassa olevat linkit "kerroksiin", joista pääsee 360 asteen kuviin.

Taidetta ja korttelipommeja

Tammikuussa 2005 jonotettiin Albert Edelfeltin näyttelyyn

Tammikuu 2005, Helsinki. Jono alkaa Ateneum-rakennuksen edestä ja jatkuu pitkälle sen Kaivokadun puoleiselle sivulle. Sadat ja taas sadat ihmiset jonottavat nähdäkseen Albert Edelfeltin 150-vuotisnäyttelyn. Ateneumin pyöröovi kieppuu ja väpättää imien rakennukseen tuhansia ja taas tuhansia. Talvisessa säässä eteisaulan matot täyttää vähitellen loska, hiekka ja kura. Valvojat, siivoajat ja muu henkilökunta on lopen uupunutta, rakennuksen vessojen kapasiteetti on äärimmillään. Taidemuseon käytävillä leijuu hiki, halpa hajuvesi ja pahanhajuinen rahvaan hengitys.

Syksyllä 2004 avattu Albert Edelfeltin 150-vuotisnäyttely keräsi vielä viimeisenä aukiolokuukautenaan 96 000 kävijää. Kun tammikuun lopussa laskettiin näyttelyn saldo, se oli 304 767 kävijää. Lukumäärä on valtava, vertasipa sitä mihin tahansa yleisöön – populaarikulttuurin tai korkeakulttuurin – yleisötapahtumaan, äänilevyyn, konserttiin, kirjaan tai elokuvaan. Se on 5,8 prosenttia koko maan silloisesta väestöstä ja 54,5 prosenttia pääkaupungin asukasmäärästä. Ja silti kyse oli yhdestä ainoasta, yhden taiteilijan taidenäyttelystä.

Blockbusterit syntyivät toisen maailmansodan aikana. Korttelipommit oli tarkoitettu tuhoamaan kokonaisia kaupunginosia. Myöhemmin blockbuster-sanaa alettiin käyttämään teatteriesitysten yhteydessä ja 1970-luvulla Star Wars sarjan aikoina alettiin puhua blockbusterelokuvista.

Myös taide sai osuman. Suomessa eräs kuvataiteen blockbustereista on vuodesta 1961 aika-ajoin järjestetty kansainvälisen nykytaiteen Ars-näyttely. Kaikki Arsit ovat olleet blockbustereita, niistä tuli massakulttuuria siinä missä Katri Helena, Danny, The Beatles, tai Led Zeppelin. Seitsemän Ars-näyttelyä on saanut liikkeelle yhteensä yli 860 000 kävijää. Ja kyse on taidenäyttelystä, joka käsittelee kansainvälistä nykytaidetta, ei pystymetsiä, järvenrantoja ja kukka-akvarelleja, vaan aihetta jonka kaikkien ennakkoluulojen mukaan pitäisi olla taiteenaloista mitä vaikeimmin ymmärrettävissä ja hankalammin sulatettavissa.

Maaliskuun ensimmäisellä viikolla 2008 pääkaupunkiseudulle osui kolme korttelipommia. Espoon Emma-museossa avattiin tiistaina Claude Monetin ja impressionismin vaikutuksia suomalaisessa taiteessa käsittelevä näyttely. Torstaina esiteltiin tiedotusvälineille suomalainen jugend-maalari ja jälki-impressionisti Pekka Halonen. Kolmas blockbuster osui Kiasmaan, jossa amerikkalainen taidemaalari, elokuvaohjaaja ja kiinteistönomistaja Julian Schnabel avasi maalaustensa näyttelyn.

Pekka Halonen on esillä Ateneumissa.

Alkaa kiihkeä väittely ja veikkaus. Saako Pekka Halonen yli yksi, kaksi vai kolme sataa tuhatta vierailijaa, se selviää elokuun lopussa. Claude Monetin maalausten katsojien määrää rajoittaa vain Espoon metron poissaolo ja Julian Schnabel kerää yleisöä Kiasmaan runsaasti.

Blockbusterit ovat olleet aina seuranamme. Esimerkiksi Albert Edelfeltin satavuotisnäyttely vuonna 1954 Ateneumissa sai 47 652 kävijää. Tuo korttelipommi oli vielä melko vaatimaton verrattuna 50 vuotta myöhemmin Edelfeltin saamaan yli kolmeen sataan tuhanteen kävijään. Blockbustereiden kasvu yhä suuremmiksi kertoo siitä, että myös niin sanottuun korkeakulttuuriin on tullut osa, joka muistuttaa massa- ja populaarikulttuuria. Ilmiötä nimitetään sanalla high-pop. (Jari Sedergren kertoo käsitteestä Sedis-blogissaan.)

High-pop ilmiö. Andy Warholin näyttely Royal Scottish Academyssä, Edinburghissa syksyllä 2007.

Blockbustereiden hilpeä, tuhoava voima ja ihanuus on siinä, että ne murskaavat käsityksiämme hiljaisista näyttelysaleista, tyhjistä gallerioista ja ylipäätään esoteerisuudesta, siitä että taide olisi suunnattu pelkästään pienille yleisöille.

Tällaisen kulttuurin piti olla kuollut ja kuopattu jo aikoja sitten - ainakin teoriassa. Miksi ihmiset menevät taidenäyttelyihin katsomaan kuvia, kun heidän kotinsa on niitä tulvillaan? Ja miksi katsoa Pekka Halosen japanilaisia zen-maalauksia muistuttavia pehmytjäätelömäisiä, lumisia mäntyjä yhä uudestaan, kun jokainen on ne jo kertaalleen nähnyt kuitenkin? Taidenäyttelyiden blockbuster-ilmiöhän on vastoin kaikkea television ja internetin meille syöttämää kertakäyttökatsomisen "katso-ja-heitä-pois" asennetta.

Blockbusterit eivät ole tavallista taidemaailmaa. Ne ovat oma maailma taiteen maailmassa, valtio taiteen valtion sisällä. Niillä on oma psykologia, sosiologia, markkinointi ja viestintä. Niitä varten tehdään paksuja näyttelykatalogeja ja elokuvia, niiden yhteydessä myydään museorihkamaa. Niiden avajaisissa juodaan valko- ja punaviiniä, kuten kaikissa muissakin avajaisissa sillä erotuksella, että blockbusterin avajaisissa saatetaan juoda näyttelyn omaa brändiviiniä.

Keskusteltaessa Kansallisteatterin Tuntemattomasta sotilaasta keskusteltiin kaikesta muusta kuin Kansallisteatterin Tuntemattomasta sotilaasta. Ars-näyttelyistä on aina keskusteltu kuin itse näyttelyssä ei teoksia olisi ollutkaan. Yleensä blockbustereiden vastaanotossa mopo karkaa käsistä. Ne ovat osa spektaakkeliyhteiskuntaa jossa kuuluisa on sama asia kuin hyvä ja tuloksia mitataan sadoilla, ei kymmenillä lehdistöosumilla.

Ja kuvaan kuuluu tuo akateeminen ja snobistinen, pitkin nenänvarttaan maailmaa katselevien lauma, jonka mukaan yli 50 000 katsojaa saavat taidenäyttelyt pitäisi kieltää. Ne vetävät mukaansa opportunisteja, joiden mielestä suosio on syntiä, eikä sen osoittaminen kuulu kirkkoon eikä taidenäyttelyyn.

Julian Schnabel selostaa taidettaan lehdistölle Kiasmassa.

Kolumnistille, "Kelta-Sanomien" toimittajalle ja naistenlehdelle blockbuster nousee siihen tasoon, jota kutsutaan yleiseksi keskustelunaiheeksi ja siihen isketään tavallisesti olemattomalla asiantuntemuksella. Korttelipommin säteilyvaikutus saattaa olla niin syvä, että sen katveessa kannattaa nostattaa otsikoita, skandaaleita ja kohuja, koska ne aina maksavat itsensä. Blockbuster voi liikuttaa niin suuria yleisömassoja, että usein myös poliittiset intressit heräävät. Edes taide ei ole viaton, eikä voi kiistää sitä tosiasiaa, että myös taidetta tehdään tänään sovitettuna ison pommin mittojen mukaan.

Suurten taidenäyttelyiden valmistelu ja esittäminen on kallista. Blockbustereiden rahoittamiseksi on kehitetty oma tuottaja-sponsori-markkinointi-viestintäketju. Miksi? Siksi, että niitä ylipäätään voidaan esittää. Taustalla ovat kaikkialla maailmassa tavalliset taidemuseoiden rahoitusongelmat ja se, että toiminnan täytyy näyttää tehokkaalta. Sponsorien lätkät taidenäyttelyissä eivät tee mistään taidemuseosta miljonääriä mutta voi, miten seksikkäiltä ne saavat ne näyttämään!

Yleisö ei sponsoroinnista juuri hyödy. Esimerkiksi maaliskuussa 2008 avattujen blockbustereiden lippujen hinnat ovat samat kuin tavallisestikin. Toisin kuin joskus aikaisemmin, matka-alennuksia tai majoitusetuja ulkopaikkakuntalaisille taidenäyttelyissä kävijöille ei myönnetä.

Blockbusterit ovat nykyisin keskustelun aihe Euroopan suurkaupungeissa. Viime viikolla The Guardianin kriitikko Jonathan Jones kirjoitti asiasta otsikolla otsikolla Blockbusterin kirous. Hänen mielestään blockbustereista on tullut helppo nakki kuraattoreille, joita hän syytti leväperäisestä näyttelyn järjestämisestä, näyttelyistä jotka hämärtävät katsojien saamaa käsitystä aiheesta.

Claude Monet, Viljasuovat loppukesällä, 1891. Maalaus on esillä Emma-museossa Espoon Tapiolassa.

Britannian National Galleryn uusi johtaja Nicholas Penny laukaisi hiljaisen pommin viime viikolla antamalla ensi töikseen lupaavan provokatiivisen lausunnon, jossa hän väitti, että suuren seksikkään blockbusterin aika on ohi. Hän uhkasi yrittävänsä saada aikaan vähemmän melua ja tuottavansa enemmän odottamattomia, ehkä tutkitumpia näyttelyitä.

”Useimmat blockbusterit oikeastaan vain näyttävät ihmisille, mitä he jo tietävät” Penny totesi. ”Mielestäni taidemuseon pitäisi valmistautua esittelemään ihmisille sellaista, josta he eivät tiedä mitään.”

The Guardianin blogikirjoittajan Andrew Dicksonin mielestä ongelma ei ole blockbusterit, vaan se että Lontoossa on liikaa näyttelyitä, jotka kuulostavat isoilta, mutta todellisuudessa ovat pieniä. Hän kyselee: ”Ovatko blockbusterit sen arvoisia – mahdollisuuksia nähdä kerran elämässään ainutlaatuista, suurta taidetta valittuna näyttelypaikoista eri puolilta maailmaa? Vai onko niistä tullut tyhjiä, onttoja kokemuksia, jotka on koottu huolimattomasti ja ovat epämiellyttäviä katsoa? Onko silloin tullut aika haudata blockbusterit?”