Vuoden kuvat täynnä tapahtumia

Ainoa, joka tämän vuoden lopussa jaksaa vielä hymyillä on Damien Hirstin timanteilla kuorrutettu pääkallo. Vuonna 2007 tehtyyn Memento Moriin, kuolevaisuuden muistutukseen käytettiin 8 601 timanttia, joiden arvo on 15 miljoonaa puntaa. Platinasta tehdyssä pääkallossa vain hammasrivistö on oikean ihmisen peruja. Hirstin apulaisten tekemän teoksen nimi viittaa hänelle tyypillisesti uskonnollisuuteen: For the Love of God eli Jumalan rakkauden tähden.

Uskonnollisia sävyjä oli myös Hirstin Kultaisessa vasikassa eli formaliiniin säilötyssä nautaeläimessä, joka myytiin Damien Hirstin teosten huutokaupassa syyskuun alussa Lontoossa. Se oli vuoden taide-elämän dramaattisin tapahtuma, koska se merkitsi noin viisi vuotta jatkuneen kansainvälisen taidemarkkinan buumiajan hidasta, mutta varmaa loppua. Suomessa se myynti näytti vilkastuvan, vaikka mistään 20 vuoden takaisen ilmiön kaltaisesta ei voi puhua.

Talouslama alkoi näkyä syksyn aikana voimakkaasti suomalaisissa tiedotusvälineissä. Aihetta käännettiin ja väännettiin, kunnes Helsingin Sanomien kulttuuriosaston otsikko ”Kirjallisuus voi selvitä taantumasta” (18.12.2008) lupasi jotain lohduttavaakin ankeisiin aikoihin.

Katutaiteesta tuli virallinen osa taideinstituutiota. Banksy piti New Yorkissa eläinkauppa-näyttelynsä ja hänestä on tullut sankaritaiteilija. Helsingissä graffitien nollalinjalle vannoutunut virallinen taho alkoi olla valmis myöntämään virallisia laillistettuja maalauspaikkoja. Toiset maalaa, toiset putsaa. Tämä kummallinen urbaanin nykyelämän kissa ja hiiri leikki jatkaa lähes rituaalinomaista olemassaoloaan.

Juuri, kun lakattiin puhumasta moittivasti sankariarkkitehdeista, uusi yhä suurempien ja mahtavampien sankariarkkitehtien kaarti astui esiin. Tästä globaaleilla rakennusmarkkinoilla liikkuvasta muutaman kymmenen superstaran käsialasta saatiin näyttöä, kun Helsingin kaupungin virkamiehet sanoivat Waterfront-hotellin suunnitelmalle WAU. Muut eivät arkkitehtuurista Katajanokalle innostuneet.

Kotimaisista arkkitehtuuritapahtumista ikimuistoinen oli Reima ja Raili Pietilöiden näyttely Rakennustaiteen museolla keväällä. Eräs aikamme kulttiarkkitehdeisa Zaha Hahid voitti Vilnan taidemuseosuunnitelman, jossa Eremitaasi ja Guggenheim panisivat hynttyynsä yhteen.

Tammikuussa Nan Goldin käveli ulos tiedotustilaisuudestaan Kiasmassa ja totesi myöhemmin keväällä Guardianin haastattelussa inhoavansa digikameroita, mutta suostui kuitenkin kuvattavaksi, kun lehden kuvaaja kaivoi esille Hasselbladin.

Alkuvuodesta nähtiin Ylessä kahdeksanosainen Taiteen voima-sarja, jossa kovasti arvostamani Simon Schama kertoi. Ylen tyly suhde kuvataiteeseen sai taas esimerkin, kun se ilmoitti myyvänsä omistuksessaan olevan Yrjö Ollilan maalauksen vuodelta 1886. Politrukkijohtaja Olli-Pekka Heinonen (kok) sanoi, että taiteen omistaminen ei kuulu yhtiön toimenkuvaan.

Englannissa julkistettiin tammikuussa ensimmäinen Pohjoinen taidepalkinto, brittiläistä aluepolitiikkaa, jota suosittelin sovellettavaksi Suomessakin. Syksyllä sain puhelun Oulusta, jossa soittaja sanoi ajavansa asiaa. Hienoa ja onnea Pohjois-Suomen taidepalkinnolle!

Toinenkin ehdotukseni toteutui, kun tammikuussa kirjoitin New York Timesin uutisoinnista elokuvateattereissa esitettävistä oopperoista. Kirjoitin, että tässä olisi varmaan ainesta uusiutumiseen Kansallisoopperassakin, jonka pitäisi olla valtakunnallinen oopperatalo. Milloin esimerkiksi Rovaniemen elokuvateatterissa nähdään kansallisoopperaa? Jo kesällä Kansallisoopperan esitys nähtiin Rovaniemellä!

Lontoon taidetapahtumista merkittävä oli Venäjän taidetta käsittelevän näyttelyn saaminen erinäisten kiemuroiden jälkeen sittenkin esille. Englantilaiset poliitikot olivat valmiita muuttamaan maansa lakeja ja asetuksia näyttelyn saamiseksi. Syksyllä Mark Rothkon näyttely Lontoossa puhutti brittejä. Lontoossa ratkaistiin myös neljännen veistosjalustan kilpailu, tai oikeastaan aikoinaan tyhjäksi jäänyt jalusta sai kokonaisen taideohjelman, jonka voitti Antony Gormley yhteisötaideteoksella, joka tulee koostumaan jalustalla esiintyvistä ihmisistä. Gormley raotti syksyllä myös Suomeen suunnittelemansa yhteisöteoksen salaisuutta. Gormleyhän on taiteilijatähti ensi keväänä pidettävillä Ihme-päivillä, jonka järjestää Pro Arte Säätiö.

Säätiöt jatkavat vaikutusvaltansa kasvua, kun perustettiin Kiasman tukisäätiö. Avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä säätiöiden kohdalla ei tavallisesti puhuta, mutta säätiöiden toivottu vaikutushan onkin torjua usein julkisen vallan harjoittama tarpeeton politikointi ja lyhytjännitteisyys.

Syyskuussa kuultiin suuri uutinen kun Guggenheim säätiön hallitukseen valittiin suomalainen sijoittaja Carl Gustaf Ehrnrooth. Ehrnrooth on Nykytaiteen museo Kiasman Tukisäätiön perustaja ja säätiön hallituksen varapuheenjohtaja. Hän on Ekoport Oy:n hallituksen puheenjohtaja sekä partneri Galerie Anhavassa. Hänen oma taidekokoelmansa koostuu yli 500 teoksesta, pääasiassa suomalaisesta, ruotsalaisesta, norjalaisesta, tanskalaisesta ja islantilaisesta taiteesta, johon hän on alkanut lisätä eurooppalaista ja yhdysvaltalaista nykytaidetta. Osa Ehrnroothin suomalaisista teoksista oli esillä Pro Artibus taidemuseossa Tammisaaressa syyskuussa 2008.

Kumu oli vuoden 2008 eurooppalainen taidemuseo. Esko Männikön Deutsche Börse palkinto pohditutti.

Toukokuussa avattiin New Yorkin PS 1 museossa Arktinen hysteria-näyttely. Lehdistön nationalistinen eetos heräsi kuin maaottelussa, mutta myös asiantuntijat, kuten syksylläHelsingissä vieraillut Kim Levin kehui sitä kovasti.

Kiasma täytti 10 v. ja esitti moniselitteisellä otsikolla varustetun Notkea katu-näyttelyn. Kesäkuun alussa avattiin Kritiikkiportti.

Moskovassa kukoisti taantumus ja taide-elämä. Pietarissa kotimainen taantumus heräsi, kun Pietarin Suomen konsuli Olli Perheentupa aikoi jättää Sofi Oksasen pois kutsuttujen listalta suomalaisten runoilijoiden tapaamisessa. Poisjääminen onnistuikin, mutta ei konsulin toimesta.
Katariina Lillqvistin ohjaama nukkeanimaatio Uralin Perhonen herätti keskustelua vanhan sotaratsun ja hänen jalon villinsä eli sotilaspalvelijansa oletetusta, mielikuvituksellisesta homoseksuaalisesta suhteesta.

Tampere näytti taas taiteellisen edelläkävijän merkit esittämällä taidemuseossa afrikkalaisen taiteen näyttelyn. Teko on rohkea merkittävä ja sillä on vaikutukset tulevaisuuteen.

Tulevaisuuden taidemuseo

André Malraux esitti jo 1950-luvulla idean siitä, miten reproduktio eli taide-esineiden jäljentäminen tulee muodostamaan tulevaisuudessa oman ilmiön taidemuseoiden rinnalle. (Kaksiosainen kirja Le musée imaginaire de la sculpture mondiale, 1952). Hän oivalsi, että tulevaisuudessa taiteen reproduktio tulee muodostamaan oman julkaisumaailman, ”seinättömän taidemuseon”.

Malrauxin kuvitteellinen taidemuseo on toteutunut. Museoiden tai muiden kustannusyhtiöiden julkaisemia julisteita, postikortteja, kalentereja, kirjoja ja mitä erilaisimpia tuotteita myydään valtavasti, usein taidemuseoiden omissa kirjakaupoissa. Uusi tekniikka, videot, cd-levyt ja internet ovat tulleet osaksi seinätöntä, virtuaalista taidemuseota.

Seinättömien taidemuseoiden vaikutusta on myös liioiteltu. Reproduktiot ja verkkosivuthan eivät ole varsinaisia taidemuseoita, vaan niiden tehtävä on tukea museoiden tiedotusta ja markkinointia. Museokauppojen aineistossa on myös rihkamaa, sivistyneen ihmisen kitschiä. Onhan fiksumpaa ostaa kitschiä taidemuseosta kuin halpakaupasta.

Ateneumin taidemuseossa on pieni näyttely tulevaisuuden taidemuseo-aiheesta. Kaksi taideopiskelijaa ideoi mielikuvituksen ja huumorin mielekkyydellä tulevaisuuden museon ajatusta valokuvakollaaseissaan. Jaakko Karhusen ja Pilvari Pirtolan manifesti saa mottonsa Ovidiukselta: ”…et ignotas animum dimittit in artes naturamque nouat.” Eli jotenkin tähän tapaan: ”...ja hän suuntaa mielensä tuntemattomiin taiteisiin ja luonnonlakien muutoksiin.”

”Taidetta ei saa rajoittaa.” he manifestoivat. ”Kauneuden pitää tulla yleisön luokse, ei yleisöä kauneuden luokse. Sen mikä on kaunista pitää olla kaikkialla!” he julistavat. ”Tulevaisuuden taidemuseo on koko maailma!”

Utopiassahan on tavallisesti kysymys nykyhetkestä ja nämä ovatkin varsin ajankohtaisia huomiota. Onhan taidetta haluttu viime aikoina taas rajoittaa enemmän kuin aikaisemmin.

Taide tänään on myös museoitua. Esimerkiksi Kiasman Full House-näyttelyssä minimalismi esitellään museopakettina, niin erinomainen näyttely kuin se onkin. Kaipaan Kiasman museominimalismiin enemmän epookkia, vaikkapa minihameita, Morris Mini-autoja, Hemingwayn romaaneja, Steve Reichin musiikkia tai Nokia Designia. Minimalismi ja ekspressionismi ovat toistensa täydellisiä vastakohtia, mutta molemmille on ominaista rajojen ylitys, holistisuus.

Jaakko Karhusen ja Pilvari Pirtolan hulppeassa utopiassa tulevaisuuden taidemuseo nähdään paljolti hauskoja asioita ja jännittäviä kokemuksia välittävänä ilmiönä. Kauneuden kokeminen on heidän tulevaisuuden taidemuseossaan etusijalla, ohittamaton asia.

Kauneus ei näyttelyn ajatuksessa ole – kuten päinvastainen näkemys taiteesta asian näkee – taiteeseen piilotettu mysteeri, josta ihmiset yrittävät päästä selville. Kamppailua kauneudesta on myös pidetty sivistyksellisenä pyrkimyksenä. Eikä museon tarvitse tulla jokapaikkaan, onhan muutakin kuin sohvaperunakulttuuria.

Museota on myös pidetty myös ihmiskunnan muistina ja tässä mielessä museoilla on valtava haaste edessään. Vähemmän korkealentoisesti ajateltuna esimerkiksi ilmastonmuutoksen mukana museoiden varastointi tulee ongelmaksi.

Tulevaisuuden taidemuseon kellari tulee olemaan märkä paikka.

Taiteilijakaanoneita

Bruce Nauman on sitä mieltä, että tositaiteilija auttaa maailmaa paljastamalla mystiset totuudet.

Seija Sartti ei pääse puusta pitemmälle tämän sunnuntain Hesarin artikkelissaan siinä, mitä on taiteilija. Hän on haastatellut eri ihmisiä, jotka kertovat käsityksistään taiteilijoista. Nämä ”kerro-kaikki-ennakkoluulosi-ja-paljasta-tyhmyytesi” tyyppiset jutut ovat vähän niin kuin siellä täällä näkyvät viitat, jotka sojottavat eri suuntiin ja kertovat matkan Pariisiin New Yorkiin, Moskovaan, Tokioon. Tällaiset suuntamerkithän kertovat sen, kuinka kaukana kaikesta ollaan.

Kun taiteilija voi laveasti tulkiten tehdä mitä tahansa, mitä taiteilija siis tekee?, kysyy Sartti haukionkalamaisesti. Ehkä kokeneille toimittajille, jotka koko ajan hakevat normia ja joutuvat pohtiman ja määrittelemään niin sanottua tavallista ihmistä on jonkinlainen pettymys, kun joutuu huomaamaan että tavallista ihmistä ei ole olemassakaan, tavallisesta taiteilijasta puhumattakaan. Eikö ole kyseenalaista yrittää pakottaa maailmaa ja taiteilijoita tavallisuuden kaanoniin?

Tietysti sekä muu maailma että taidemaailma viettää melkoisen lohkon joskus huonosti palkattua työaikaansa, ja varsinkin vapaa-aikaansa sen pohtimiseen, miten taiteilijat, ja ylipäätään toiset ihmiset käyttäytyvät. Tämä behavioristinen innostus näyttää jatkuvan.

Artikkelin loppuhuipennus tulee Patentti- ja rekisterihallituksen pääjohtajan ennakkoluuloista, jossa hän harjoittaa ”name-droppingia” (nimien latelemista) niistä, jotka ovat hänen mielestään taiteilijaprototyyppejä. Jutun paras lause on sen viimeinen, jossa toimittaja on kaivanut esiin prototyypin määritelmän:
”Siis sellaiset koekappaleet, joita vasta ryhdytään kehittelemään lopullisiksi tuotteiksi.”

Jutun lähtökohtana piti olla Marika Mäkelän näyttelynsä avajaisissa pohdiskelema taiteilijamyytin klisee, jota hän on joutunut pohtimaan. Sanoi Marika: ”Klisee ei toimi enää. Kuva muuttui sen jälkeen, kun me naistaiteilijat breikattiin läpi. Siinä tapahtui jonkinlainen yhteiskuntaan sopeuttaminen. Oli iso murros, että taiteilija voi olla yhtä hyvin mies kuin nainen.”

Niin, olihan se, mutta minä kysyn, että toimivatko kliseet koskaan? Ja murretaanko vai vahvistetaanko niitä latomalla kliseitä kliseen päälle, kuten tässä jutussa. Yäk!