Neuvostosensuuri, osa I: Giotto, Kandinsky ja tontutkin olivat liikaa

Suomessa on uutisoitu Lappeenrannan kirjastossa avatusta näyttelystä, jossa on esillä kirjoja ja muita julkaisuja Viipurin kirjaston varastosta löytyneestä neuvostoviranomaisten tullissa takavarikoimasta aineistosta.

Kulttuurinavigaattori matkusti kerran nuorna miessä Leningradiin parin sadan amerikkalaisnuorukaisen kanssa. Kun nuoret saivat tietoa kaikista maahantuontia koskevista määräyksistä ja kielloista, jenkkinuorten porukassa alkoi kauhea spekulaatio. Suomen tullin puolelle jätettiin laatikkotolkulla tavaraa farkuista Hemingwayn romaaneihin.

Mielestäni Lappeenrannan näyttelyn aihe on hyvä, koska se kertoo jotain siitä, minkälainen neuvostosensuuri oli ulkomaalaisille. Kysymyksiä on herättänyt, miksi jotkut asiat olivat maassa kiellettyjä? Mainittakoon, että koko Neuvostoliiton (tullilaitos) rajavartiolaitos oli KGB:n alaisuudessa.

Mutta minkälainen neuvostokansalaisiin kohdistuva sensuuri vallitsi itse maassa? Siitä kertoo Olga Sinitsyna, joka työskenteli Moskovassa ulkomaisen ja lastenkirjallisuuden kirjastossa. Kulttuurinavigaattori julkaisee kahdessa osassa lyhennelmän esitelmästä, jonka voi lukea englanniksi kirjastonhoitajien kansainvälisen yhdistyksen IFLA:n konferenssin julkaisusta. Esitelmän aihe on Sensuuri Neuvostoliitossa ja sen kulttuuriset ja poliittiset seuraukset taiteelle ja taidekirjastoille.

Virallinen sensuuri lakkautettiin Neuvostoliitossa kolme vuotta ennen maan lakkauttamista, vuonna 1988, jolloin kirjastot siirtyivät uuteen aikaan. Se tarkoitti ovien avaamista osastoon, joka oli otsikoitu ”vain viralliseen käyttöön”. Kymmenien vuosien ajan kiellettyinä pidetyt julkaisut tulivat esille.

Kirjoittaja toteaa aluksi, että kaikkialla läsnä oleva sensuuri oli usein huomaamatonta ja luonnollinen osa elämää. Kaikkialla tuntui olevan ”silmä” valvomassa ja siksi jokaisen täytyi kehittää oma sisäinen sensorinsa itsekontrollia varten.

Firenzeläisen taidemaalarin ja arkkitehdin Giotto di Bondonen (n. 1267 - 1337) taidetta koskevat julkaisut joutuivat Neuvostoliitossa sensuroiduksi. Kuvassa Kristuksen kumarrus vuodelta 1305.

Kahdenlaista sensuuria

Kirjoittajan mukaan Neuvostoliitossa harjoitettiin kahdenlaista sensuuria:

• Ennakkosensuuria, joka oli henkilökohtaista tai tekijän kontrollointia.
• Valtion erityisosastojen harjoittamaa sensuuria, kuten Valtion komitea julkaisujen valtionsalaisuuksille, kaikenlaiset valtion- ja paikalliset taidetoimikunnat, taide- ja kulttuurikomiteat, toimitusneuvostot jne.

Valtiosääntelyn parhaita paikkoja olivat kirjastot. Ulkomaisten julkaisujen kanssa työskentelevien tuli olla hyvin tietoisia ja heillä tuli olla erityisiä ominaisuuksia. Heidän tuli ”suojella Neuvostokansalaisten mieliä Lännen turmeluksen vaikutukselta ja tarttumiselta.”

Ulkomaista aineistoa ei saanut olla edes pienissä paikalliskirjastoissa eikä yksityisissä kirjakokoelmissa. Siksi (neuvostoliittolaiset) yksityishenkilöt eivät saaneet tuoda julkaisuja ulkomailta tai ottaa niitä vastaan postista. Tulli kielsi kaikki sellaiset yritykset. Julkaisuja takavarikoitiin jopa yksityislähetyksistä lukuun ottamatta diplomaattipostia.

Kirjoittaja kertoo, että kirjaston sensoreilla oli joskus vaikeaa tuomita ja tehdä päätöksiä siitä, mihin sensurointiosastoon julkaisu joutuisi. Joskus julkaisun kaksi samaa kappaletta saattoi joutua eri lokeroihin. Jokainen päätös oli tietyn sensorin henkilökohtainen ja häneen vastuullaan, paitsi sellaisten ”yleisesti kiellettyjen” lehtien kohdalla kuin Time, Life, Paris Match, New York Times, Times, Cosmopolitan, Panorama, jne. tai nimien, kuten Solzhenitsyn, Trotski, Kissinger ym. Joskus ”avattujen” lehtien jotkut numerot kiellettiin jostakin syystä ja se tapahtui joskus sellaisille lehdille kuin Art in America, Art Forum.

Kun kirjastossa työskentelevä kirjoittaja pääsi lopulta näkemään kiellettyjä julkaisuja, hän kertoo kysyneensä itseltään jatkuvasti samaa kysymystä ”miksi?”. ”Saatoin ymmärtää, miksi esimerkiksi monografiat taiteilijoista kuten Kandinsky, Chagall, Malevich, Melnikov, Dali, Magritte, Egon Schiele tai surrealismista, dadasta, ekspressionismista tai muista modernin taiteen ´vaarallisista´ suuntauksista oli kielletty.” Kirjoittajalle oli selvää, miksi neuvostoyleisöltä kiellettiin esimerkiksi Dalin päiväkirjojen lukeminen, koska ihmiset olisivat päässeet tutustumaan hänen fysiologiansa salaisuuksiin. ”Mutta mitä vikaa oli sellaisissa taiteilijoissa, kuten Giotto, Matisse, Picasso, Bauhausin arkkitehtuurissa, Le Corbusierissa tai Beatlesien lyriikassa?” Kaikkein hämmästyttävin tapaus oli ”Tonttujen tietokirja” – ihastuttava lastenkirja hauskoine kuvineen ja teksteineen.

Sensuurin aiheita

Sensuurin kouriin joutunutta aineistoa kirjoittaja luokittelee seuraavasti:

• Poliittiset syyt (Neuvostoliiton, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen, neuvostohallinnon, erityisten poliittisten hallintoelinten ja henkilöiden kritiikki).
• Julkaisun tekijänä olevan taiteilijan poliittinen epäluotettavuus (väliaikainen tai pysyvä).
• Julkaisun tekijän poliittinen epäluotettavuus (väliaikainen tai pysyvä).
• Epäluotettavan henkilön mainitseminen, paikkaansa pitämätön tosiasia tai tapahtuma tekstissä, jos sitä ei kritisoitu (mahdollisia poistoja teksteihin tai kuviin).
• Yleensä kielletyt aiheet fasismista, väkivallasta tai terrorismista (tähän kuuluivat kauhuelokuvat).
• Pornografia (ihmesana – jota kukaan sensoreista ei pystynyt koskaan määrittelemään tarkkaan omassa erikoissanastossaan; se oli useimmin toistuva kiellon syy julkaisuille, koska useimmat taiteilijat Antiikin ajoista asti olivat tehneet tutkielmia alastonmalleista)
• Teemat, aiheet, tiedot ja tapahtumat, jotka aiheuttavat tai voisivat aiheuttaa ei-toivottuja ajatuksia, ajatusyhdistelmiä tai illuusioita jotka eivät ole suosiollisia Neuvostovaltiolle.

Neuvostoliitossa oli olennaista huolehtia kansalaisten ”mielenterveydestä” puuttumalla myös taiteen luomiseen. Tämä tavoite asetettiin jo aivan Neuvostovaltion syntyessä, mutta sen toteutus ei ollut helppoa. Esimerkiksi Venäläinen avantgarde vuosisadan alussa oli pääasiassa ei-esittävää ja aiheita oli vaikea tunnistaa, tai ne olivat liian abstrakteja.

Neuvostoviranomaisten päätös oli yksinkertaisuudessaan nerokas: välttääkseen kaksois- tai piilomerkityksiä, moniselitteisyyksiä, väärinkäsityksiä taiteen sisältöjen suhteen, sosialistinen realismi julistettiin yhdeksi ja ainoaksi tyyliksi ja menetelmäksi Neuvostoliiton kaikissa taidesuuntauksissa.

Valtio kontrolloi ulkomaisen taiteen luoksepääsyä eri tavoin:

• Yleisrajoitus ulkomaille matkustamiseen ja Neuvostokansalaisten välitön kontrollointi heidän ollessaan ulkomailla.
• Tiukka rajoitus ja sensuuri museoissa esitettävien taide-esineiden tyypeistä sekä pysyvissä, että tilapäisissä näyttelyissä.
• Rajoitukset taide-esineiden maahantuonnissa yksityishenkilöille.
• Yksityisten taidegallerioiden kielto ja näin jokaisen yksityisen taidekokoelman julkisen esittämisen tiukka valtiosääntely.

Venäläisen Vassily Kandinskyn taide oli neuvostostosensuurin eräs kohde.

Menneisyyden valtiosääntely

Kirjoittaja kertoo Neuvostoliiton taiteen historiasta ja erilaisista taiteen sensuuritoimenpiteistä arkkitehtuurissa ja julkisten veistosten tuhoamisesta.

Menneisyyden taide jaettiin yksinkertaisesti kahteen kategoriaan: Oliko tai eikö taideteoksessa ollut erityisiä merkkejä edistyksellisyydestä, kuten työnteon teemat, taistelu oikeudenmukaisuuden puolesta, protesteja porvarillista yhteiskuntaa kohtaan, sääliä kärsimystä kohtaan, köyhien ihmisten kuvausta, yhteiskunnallista- tai luokkataistelua. (Helsingin taidehallissa esillä olevaa vasemmistotaiteilijoiden Kiila-yhdistyksen näyttelyä voisi arvostella näillä kriteereillä).

Ilmeisistä syistä keskiaikainen taide, joka oli taidetta joka palveli uskontoa, ei ollut tutkimisen arvoinen. Muutamia erinomaisia katsauksia Bysantin ja vanhaan venäläiseen taiteeseen julkaistiin, koska teoksia käsiteltiin vain kulttuuri-, eikä uskonnollisina esineinä ja koska kirjoittajilla oli mitä korkein asema. Kirjoittaja ihmettelee, miksi esimerkiksi art-nouveauta eli jugendtyyliä kritisoitiin voimakkaasti huolimatta ilmeisistä sen taiteen keinoin saavutettavista sosialistisista ajatuksista yhteiskunnan parantamiseksi. Asenne tyyliä kohtaan muuttui vasta 1970-luvun lopulla. Samaa voi sanoa 1800-luvun lopun historismista (eli eklektismistä).

Modernista taiteesta sallittiin vain yksi kirja mustavalkoisin valokuvin, jonka nimi oli ”Modernismi: analyysi ja kritiikki 20 vuosisadan taiteen pääsuuntauksista.” Porvarillisen taiteen karkean kritiikin lisäksi kirjan kuuliaiset kirjoittajat onnistuivat esittämään vain lyhyen tosiasioiden, nimien ja tapahtumien tiivistelmän, jossa ei ollut yhtään arvostelua.

Kirjoittaja kommentoi: ”Mutta jopa tuo rajoitettu informaatio oli korvaamatonta tutkijoille ja lukevalle yleisölle.”

Tontut joutuivat sensuuriin Neuvostoliitossa. Kuva Rien Poortvlietin Suuresta tonttukirjasta.

Neuvostosensuuri, osa II:
Mustat korpit, toisinajattelijat ja Puskutraktorinäyttely

Raastetut kuvat remonttiin

Viimeisin laaja ja järjestelmällinen ikonoklasmi eli kuvainraasto loppui vuoden 2001 syksyllä, kun Afganistanin ääri-islamilaiset Talibanit syöstiin vallasta. Ikonoklasteja eli kuvien raastajia – tällä kertaa käytettiin tykkejä ja räjähdysaineita – olivat Taliban-johtaja Mullah Mohammed Omarin sotilaat, joita hän saman vuoden helmikuussa komensi tuhoamaan kaikki maan veistokset. Näiden joukossa oli muinaismuistoina korvaamattoman arvokkaita, islamia edeltäviä buddhalaisia veistoshahmoja, seinämaalauksia ja arkeologisia paikkoja.

Bamiyanin arkeologiselta alueelta Afganistanissa.

Laura K Jones kertoo keskiviikon Guardianissa Bamiyanin alueen 1800-vuotta vanhojen patsaiden uudelleenrakennusprojektista. Sitä johtavat pakolaisena toimiva afgaanimuseon johtaja ja sveitsiläinen fotogrammetrian asiantuntija. Korjaustyöhön on saatu varoja humanitaarisena tukena, mutta projektin vetäjät eivät vielä suostu kertomaan, mistä rahoitus tulee.

Makedoniasta ja Kreikasta lähteneiden uudisasukkaiden buddhalaiset jälkeläiset rakensivat patsaat hellenistiseen tyyliin, selviää Guardianin raportista. Kyse on korvaamattoman arvokkaasta Euroopan taiteen ja idän kulttuurien yhteyslinkistä.

Patsaat on kaiverrettu kalkkikiveen paikalla, joka sijaitsee 144 kilometriä Kabulista länteen. Buddhat oli alun perin maalattu kullanvärisiksi. Vaikka ne tuhottiin lähes täydellisesti, joitakin jäänteitä on jäljellä. Tavoitteena on korjata ainakin yksi veistos, mutta tuloksia saadaan odottaa ainakin vuoteen 2009.

”Köyhimmät ihmiset asuvat kallioon kaivetuissa luolissa ja ruoka on heillä etusijalla. Mutta monet heistä haluavat nähdä patsaat uudelleen rakennettuina. Ainoa asia, jota voimme muuttaa täällä on kehittää turismia”, sanoo Bamiyanin alueen kuvernööri. Paitsi veistosten uudelleen rakentamista, myös veistosten laser-projisointia suunnitellaan.

Tapahtuman ironiaa on, että Buddhien tuhoaminen on tuonut lisää uusia arkeologisia löytöjä. Tuhoaminen paljasti, miten patsaat on tehty ja uusia luolia löytyi niiden takaa, joissa oli ikivanhoja seinämaalauksia.

* * *

Ikonoklasmi ei tule ensimmäisenä mieleen maailmassa, joka on täynnä kuvia. Kuten alkuvuoden niin sanottu Tanskan suuri pilakuvakiista osoittaa, kuvissa voi olla suurikin ideologinen lataus, jolla saattaa olla arvaamattomia seurauksia. Niin, ja toisin kuin saattaisi helposti luulla, suinkaan kaikki eivät kuvista pidä.

Ikonoklasmihan kuuluu kiinteästi myös pohjoiseurooppalaiseen protestanttiseen traditioon. Tässä kuva Saint Martinin katedraalista Utrechtissa, Hollannissa, jossa harjoitettiin kalvinistista vandalismia, eli hakut muinoin uskon puhdistamisen innosta heiluivat.

Pc-puhe on aina seuranamme

Tulihan taas tuhti annos pc-puhetta! Ei, en tarkoita henkilökohtaisia tietokoneita, jotka nekin ovat valtavasti puhetta synnyttäneet, vaan erästä amerikkalaista sanaa ja amerikkalaista ongelmaa, joka on rämpinyt Suomeenkin hitaasti ja varmasti. Täällä on taas tänään Politically Correct eli poliittisesti korrekti tai oma käännökseni poliittisesti oikeaoppinen.

Aamun Hesari takoo valtalehden vallanpitojournalismillaan poliittisen oikeaoppisuuden jaloa doktriinia paksuihin suomalaiskalloihin. Premisivulla huolenpidetään maahanmuuttajien psyykehoidosta ja siitä, että maahanmuuttajia on vain harvoin töissä viestimissä.

Kulttuurisivun erinomaisessa kolumnissa Percy Mashaire arvostelee ankarasti Jari Tervon käsikirjoittamaa tv-sarjaa Mogadishu Avenue ja toteaa, että ”…tapaus osoittaa taas kerran, että maahanmuuttajista saa puhua, mutta he eivät saa puhua”.

Saman sivun lyhytuutinen kertoo keskiviikkona julkistetusta opetusministeriön tilaamasta selvityksestä aiheesta ”Reilu kulttuuri?” Selvitys esittää, että perustettaisiin työryhmä pohtimaan kulttuuripolitiikan etiikkaa. Kulttuuriministerin perustama kulttuurin etiikka -projekti on pohtinut muun muassa, koskevatko ”kulttuuriset jokamiehenoikeudet” samanarvoisesti kaikkia väestöryhmiä. Tällainen työryhmä pystyisi tuottamaan pc-puhetta rekka-autolasteittain.

Pc-puhe on aina ollut seuranamme. Poliittinen parlamentarismi on pc-puheen sampo. Se synnyttää enemmän poliittiskorrekteja kuvioita kuin nykyaikaisen henkilökohtaisen tietokoneen laskentakapasiteetti antaa periksi.

Tiedättehän esimerkiksi nuo suurten puoluepamppujen ”poliittiset päätökset”, jotka ovat sinettejä sille, että päätöstä ei tarvitse perustella, että se on sovittu jo aikaisemmin suljetuissa piireissä ja että asiasta ei voi keskustella ja niin edelleen. Tai sen, että jokaisessa lautakunnassa, toimikunnassa, työryhmässä, tiimissä tai kahvipöydässä täytyy olla sitä ja sitä, sekä tätä ja tätä. Ja jos sitä ei ole tai tätä on liikaa, niin on syytä olla erittäin huolestunut.

Pc-puhetta aikaansaavat feminismi, maahanmuuttajat, nuoret, vanhat, palomiehet, uusi miesliike, naissotilaat, sipoolaiset, buddhalaiset ja ahvenanmaansuomalaiset.

Käsite poliittisesti korrekti eli PC syntyi Yhdysvalloissa 1980-luvulla. Se oli aikansa lapsi ja ironisen ja satiirisen sävyinen sana. Oikeistoradikaalit, jotka sanan aikoinaan maailmalle lahjoittivat, eivät varmaankaan käsittäneet, mikä maailmanlaajuinen…anteeksi globaali menestystarina siitä myöhemmin tuli.

Huumorintajuttomuus - tuo suomalaisten kansallishyve - on pc-puheen paras kaveri. Pc-puheen on annettava siis pulputa estottomasti. Sen vaikutuksia saattavat olla suunnaton tehottomuus, turhautuminen tai tuhlaus, mutta siihenhän on varat löydettävä. Otetaan ne pois vaikka mielipidelehtituesta.

Stuckistit ovat taidehistorian uudempaa havinaa

Your paintings are stuck,
you are stuck!
Stuck! Stuck! Stuck!

Britannian lahja maailmalle ovat debatti ja kritiikki, joilla näyttää olevan vahva sija sikäläisessä kulttuurielämässä. Kuten monet muutkin kunnialliset taiteen suuntaukset, stuckismi sai nimensä haukkumasanasta. Stuckistien otsikko tuli englannin kielen verbistä get stuck eli takertua. Ryhmän perustaja Charles Thomson alkoi käyttää sanaa, kun toisen ryhmän perustajan Billy Childishin silloinen tyttöystävä Tracey Emin kommentoi runossaaan hänen maalauksiaan.

Stuckistien ensimmäinen manifesti on vuodelta 1999, mutta jotkut olivat tehneet yhteistyötä jo vuonna 1979 muodostetun The Medway Poets –ryhmän piirissä. Taiteilijaporukka sai alkunsa vastustaessaan Englannin taide-establishmentia, niin sanottua Brit Artia, joka tarkoittaa muun muassa Charles Saatchin valtaotetta maan taide-elämästä tai ja siihen liittyvää byrokratiaa. Erityisersti on arvosteltu Tate gallerian jakamaa Turner palkintoa.

Stuckistien tie on ollut voittoisa. Skandaalinkäryisissä mielenosoituksissa ja protestitempauksissa he ovat nostaneet esille englantilaisen taide-elämän kömmähdyksiä. Stuckistien taiteilijaryhmiä väitetään syntyneen internetin välityksellä 138 ryhmää 34 maahan. He eivät kaihda poliittisia aiheita – esimerkiksi amerikkalaisten stuckistien keskeinen aihe oli Irakin sota.

Manifesteissa, jotka tulivat osaksi stuckistien esiintymistä, vastustettiin käsitetaidetta ja postmodernismia. He puolustavat maalaamista tekona, joka legitimoi taiteilijuuden. Remodernismi eli modernismin uudelleen haltuunotto on stuckistien iskusanoja pyrkimyksellä “kohti uutta henkisyyttä taiteessa”.

“Postmodernismin idioottimaisuus on siinä, että se väittää olevansa taidehistorian huipentuma – kun se samalla kieltää arvot, jotka tekevät taiteesta edes sen omistamisen arvoista. Se väittää puhuttelevan merkityksellisiä asioita, mutta oikeastaan sillä ei ole merkitystä tai elämää sen kimurantin vuoropuhelun kanssa, jota se käy itsensä kanssa. Taiteen arvo on taiteilijan omaksuman näkemyksen ja oivalluksen tasossa…”

“Postmodernismin kohtalona on joutua historian roskakoriin, kun taas kuvien teleminen tulee aina olemaan keskeinen ihmiskunnan tiedon ja itseymmärryksen keino.” Näin päättävät stuckistit Billy Childish and Charles Thomson erään manifestinsa.

Laajojen visioiden ohella juorujen ja skandaalien käristämä stuckismi vaikuttaa insulaariselta eli saarimaan omalta jutulta. Kulttuurinavigaattori on odotellut jo pitkään, milloin stuckistit maihinnousevat Suomeen. Kun katselee nuoren polven maalauksia, esimerkiksi viimeaikaisia Nuorten näyttelyitä tai Kuvataideakatemian opiskelijoiden ilmaisuja, jotain stuckismiin viittavaa hengenliikuntaa voi kuvitella meilläkin tapahtuneen ja tapahtuvan. Teemu Mäki voisi olla kotimaisen stuckismin perustaiteilija.

Mitä on sitten stuckistien taide? Kyseessä ei ole yhtenäinen tyylikunta. Osaa teoksista voisi luonnehtia osallistuvaksi tai julistavaksi realismiksi, osa on ekspressionismia ja lyyrisiä tunnelmia.

Stuckistien taiteeseen ja ajatuksiin voi tutustua heidän sivuillaan.

Voihan piirustus - kahdella ärrällä

Testasin kahta asiaa samanaikaisesti. Tutkin syksyn aikana mainostettua ”hakukonetta, joka ymmärtää suomalaisia” eli www.fi hakukonetta. Etsin samalla suomalaisia ymmärtävästä hakukoneesta niitä, jotka kirjoittavat sanan piirustus kahdella ärrällä.

Viimeksi mainittuhan on melko yleinen kömmä, jonka muistelen nähneeni muun muassa Hesarin sivuillakin taannoin. Mutta ei muuta kuin hakusana koneeseen ja menoksi.

Aluksi huomasin, että hakukoneen www.fi nimen käytettävyys on melko heikko. ”Weeweeweee-piste-fitä” on vähän hankala sanoa ja taivuttaa, eikä se taida jäädä oikein mieleenkään, kun verkko on noita www-alkuisia sanoja tulvillaan. Selkeys olisi valttia nimen valinnassakin ja ”oikea” nimi tunnistettavampi ja muistettavampi.

Kotimaisen hakukoneen käyttöliittymä on isänmaallisen sinertävä, jossa Suomen vaakunan jalopeuralta on riisuttu sekä käyrä sapeli, että suora miekka. Riisuttunakin kiikaroiva jalopeura näyttää turhan juhlalliselta, ehkä hahmossa on vielä varaa karikatyyriin.

Hakukoneen käyttöliittymä on helposti opittavissa ja selkeä. Googlen tapaan oletusvaihtoehtona on kuvahaku, joka on kätevä, mutta ”yritykset”, ”linkkikirjasto” ja ”uutiset” tuntuvat tarpeettomilta. Haku uutisryhmistä olisi ehkä tehokkaampi.

Kotimaisen hakukoneen hienous on sanojen taivututusmuotojen huomiointi. Hakuehdoista voi valita sanan ilman taivutusta, tai täsmällisen ilmaisun haun, jotka ovat vakioina reunassa. Erinomaista. Kyllä, taidan sittenkin liittää tämän hakukonevalikoimaani.

Tosin hakukoneen ”paikka” vaihtoehto on siitä hankala, että verkossa oleva paikkkäsitys on niin suhteellinen. Sanaa ”piirrustus” näyttää esiintyvän eniten Jyväskylässä (201), sitten Iissä (80) ja Helsingissä (63).

Sitten varsinaisiin paljastuksiin eli ketkä kirjoittavat sanan piirustus kahdella ärrällä?

Kotimaan hakutuloksia oli 1499. Hakukone kysyi aivan oikein, haluanko oikaista hakusanan. Mainitsen tässä valikoiman laajemmalle lukijakunnalle suunnattuja tekstejä. Kukin voi itse tehdä johtopäätökset äidinkieltä osaamattomien yritysten ja palveluiden tasosta.

• Mitta- ja tuotekehityspalveluita tarjoava yritys tarjoaa myös ”2D-piirrustusta”.
• Huonekalutehdas julkaisee tuotteistaan ”piirrustuksen”.
• ”… jumankauta sehän oli kuin kolmivuotiaan piirrustus kun mä latasin siihen” vaahtoaa urheilusivusto Jatkoaika haastattelussa.
• Kuivurin kattoja valmistava yritys pyytää asikkailtaan: ”Lähetä meille valmis piirrustus…”
• Gamlakarleby Idrottsförening myy suunnistuskarttoja, joiden luettelossa mainitaan kuka on tehnyt ”piirrustuksen”.
• Kauppakeskus Itäväylä mainitsee ”LASTENPÄIVÄN PIIRRUSTUSKILPAILUN VOITTAJIA”
• Rakkausrunot.fi: ssä kirjoittaa joku: ”piirrustuksia/piirrustus tuskasta/piirrustus surusta/pirrustus rakkaudesta/piirrustus kiittoksena/kaikki kuvin kerrottuna”
• Arkkitehtiosastoille pyrkiviä kouluttava Valmennustiimi, kirjoittaa, että ”Ennakkotehtävät hyväksytysti suorittaneet on kutsuttu arkkitehtimatematiikan valintakokeeseen, josta hyväksytysti suoritutuneet ovat päässeet neljä päivää kestäviin piirrustus- ja suunnittelukokeisiin.”
• Oulun seudun ammattiopisto toteutti Sähköalan virtuaalikouluhankkeessa kurssin ”Tekninen piirrustus”.
• EVTEK ammattikorkeakoulu mainitsee ”Piirrustus 2: mittapiirrustus ja interiööripiirrustus Piirrustus 2: mittapiirrustus ja interiööripiirrustus Piirrustus 2: mittapiirrustus ja interiööripiirrustus”. Tosin hakukoneen linkki on kuollut.
• Leikkaussalien valaisimia markkinoiva yritys linkittää sívullaan valaisimien ”piirrustukset”.
• Ammattikoulun kaavapiirtäjäksi opiskellut ja taidekursseja käynyt itseoppinut taiteilija mainitsee työtavoikseen: ”metalligrafiikka, piirrustus, maalaus”.
• Forssan Kuninkuusraveissa on lapsille ” piirrustus- ja muovailupiste”.
• Maalämpölaitteita kauppaava yritys tarjoaa asiakkailleen ”mahdollisuuden säilyttää talokohtaisia piirrustus- ja muita materiaaleja tietopankissamme.-- Tietopankin avulla voi helposti jakaa piirrustukset…”
• Harmonikkataiteilija,- säveltäjä,- musiikkineuvos Lasse Pihlajamaan verkkosivulla ”Vieressä on piirrustus eräästä lassen hanuriaiheisista koomisista keksinnöistä.” (huomaa myös Lasse pienellä!)
• Panoraamakuvia tarjoava yritys sanoo, että heidän kuvillaan ”ankea tekninen piirrustus saadaan elämään”.
• Kellariteatterin Timo Raidan ”erityistaidot/harrastukset: Jalkapallo, piirrustus”.
• Lego-show Helsingin ”viikkokilpailut (rakennus/runous/piirrustus) odottavat juuri sinun panostasi”.
• Suomalaista elokuvaa Finnfilms.net esittelevä sivusto julkaisee kuvatekstin ”Piirrustus: Collapsing Brain.”

"Jackson broke the ice"

The New York Timesin kriitikko Carol Vogel raportoi torstain lehdessä, että Jackson Pollockin maalauksesta No. 5, 1948 olisi maksettu 140 miljoonaa US dollaria eli yli 109,6 miljoonaa euroa. Jos hinta pitää paikkansa, kauppasummasta tulisi jälleen kerran kaikkien aikojen korkein taidemaalauksesta maksettu hinta. Se ylittäisi viime kesäkuussa Gustav Klimtin maalauksesta maksetun 135 miljoonaa US$.

New Yorkin ja Lontoon taidekritikkojen toimenkuvaan näyttää kuuluvan myös taidekaupan seuraaminen. Olipa taiteesta kaupankäynnin kohteena mitä mieltä tahansa, sen kanssa on elettävä.

Voi laskea, että lastulevyn, jolle suurikokoinen teos on maalattu, jokaiselle neliösentille tulisi hintaa 400 000 euroa. The Guardianin Ed Pilkington kommentoi hieman happamasti: “Mutta se olikin peitetty mutkikkailla punaisten, keltaisten ja harmaiden viivojen verkostolla, joita roiskutti mies, jonka nimi on Jackson Pollock.”
Vuonna 1948 valmistunut suurikokoinen maalaus oli ensimmäisiä, joka aloitti Jackson Pollockin roiskemaalauksiksi nimitettyjen teosten kauden.

Ainakin yksi Pollockin suurista teoksista on ollut esillä Suomessa. Maalaus nimeltä No. 6, 1952, joka on uudelleennimetty myös Convergenceksi, oli esillä Helsingin Taidehallissa tammikuussa 1954. Eräs suomalainen kriitikko kuvasi tuolloin Pollockin maalauksia sanoin "hermotautiset viivoittelut". Toinen kriitikko kirjoitti: "Omasta puolestamme kieltäydymme ehdottomasti pitämästä tällaista taiteena..."

Jackson Pollock, No. 5, 1948.

Jack the Dripperiksi kutsutun Pollockin teokset tulivat yhä tummemmiksi 1950-luvun alussa. Hänen maalauksensa alkoivat myydä hyvin, mutta alkoholisoitunut taiteilija kuoli elokuussa 1956 auto-onnettomuudessa.

Pollockin asema on merkittävä amerikkalaisena taiteilijana siksi, että hän mursi eurooppalaisten taiteilijoiden ylivallan ja heidän taiteellisten malliensa jäljittelyt toisen maailmansodan jälkeen. Abstrakti ekspressionismi oli ensimmäinen itsenäinen amerikkalaisen taiteen suuntaus. Willem de Kooningin sanonta Pollockista luonnehti osuvasti tilannetta 1950-luvulla: "Jackson broke the ice." (Jackson mursi jään)

Kauppahintaa ei ole vahvistettu, koska tällaiset kaupat ovat tavallisesti myyjän ja ostajan välisiä salaisuuksia. Tuntemattomina pysytelleet taidemaailman asiantuntijat väittävät tunnistaneensa ostajan meksikolaiseksi finanssimies David Martineziksi, joka kerää yksityiskokoelmaansa modernia ja nykytaidetta.

Oltiinpa Jackson Pollockin taiteesta tai taidekaupasta ylipäätään mitä mieltä tahansa, yli sadan miljoonan euron hintalappu taideteokselle on paljon. Se on suurempi summa rahaa kuin valtionbudjetin vuosittaiset menot sellaisissa köyhissä maissa kuin Itä-Timor, Gambia tai Liberia.

Valtionyhtiö Fortumin johtaja Mikael Lilius saisi tehdä töitä 25 vuotta pystyäkseen ostamaan tämän taulun ja Rafaela Seppälän pitäisi upottaa siihen yli puolet verotettavasta varallisuudestaan.

Amerikkalaista taidekriitikkoa Robert Hughesia lainaten, eikö maailma, jossa kulutetaan yli sata miljoonaa euroa yhden taideteoksen hankkimiseen, ole sairas?

Valkoisesta kuutiosta värisirkukseen

Lueskelin vastikään 1950-luvulla kirjoitettuja taidekritiikkejä. Kriitikoilla oli tapana silloin kirjoittaa, kuin taidenäyttelyissä ei esityskontekstia olisi olemassakaan. Ei mainintoja ripustuksesta, gallerian tai museon näyttelylinjasta. Teosvalinnoista ja näyttelyiden yleisilmapiiristäkään tuskin saatiin puolta lausetta enemmän kirjoitettua. Kaikki huomio kiinnitettiin itse teoksiin.

Toisin on tänään. Innokkaimmat taidekriitikot eivät juuri muusta kirjoitakaan, kuin taiteen konteksteista. Pöhöttynyt kontekstihakuisuus kiinnittää usein yleisön huomiota pois varsinaisesta asiasta, vaikka itse taiteesta ja teoksistahan pitäisi olla kysymys.

Taidemuseot ja galleriat ovat perinteisesti olleet valkoisia saleja, joiden tehtävänä on helpottaa ja maksimoida katsojan huomion kiinnittyminen taiteeseen.

Jokainen näyttelyssäkävijä on huomannut, että tästä taiteen esitysfoorumeiden niin sanotusta valkoisesta kuutiosta on pyritty pääsemään irti.

Miksi taidenäyttelyiden esillepanoista on tullut horror vacuin eli tyhjän tilan kammon ilmaisuareenoita? Taidemuseoiden kiristynyt kilpailu johtaa näyttelyn laatijat tekemään yhä perusteellisempia esillepanoja. Esimerkiksi Helsingin Tennispalatsissa olevassa loisteliaassa ikoninäyttelyssä on kokonaisia rakennusten lavasteita luomassa tunnelmaa. Tavallisesti tämä perusteellisuus tuo näyttelyssäkävijälle ylimääräistä lisänautintoa.

Frankfurter Allgemeine Zeitungin Thomas Wagner raportoi lauantain numerossaan Münchenin Lenbachhausin Der Blaue Reiter-ryhmän 1900 luvun alun ekspressionismia esittelevästä näyttelystä, jossa valkoisen kuution steriiliys on sekoitettu kerrassaan.

Franz Marcin teoksia Münchenin Lenbachhausin Der Baue Reiter näyttelystä.

”Kilpailu on suuri, ja jokainen museonjohtaja tietää, että hyvä, ehkä sinällään erinomainen kokoelma ei houkuttele yksinään yhtään museokävijää taloon”, kirjoittaa Thomas Wagner.

”Telekapitalismissa ratkaisee median läsnäolo. Ja vain se sallii sen osoittamisen, milloin vanha ja koettu kaupataan yhä uudestaan kaikkein uusimpana. Siitä seuraa kuitenkin, että erityisesti vanhat modernin taiteen klassikkomestarit ja sankarit tulevat enemmän harkinnan keskiöön. Sitä mukaa kun aikaisemmin esitetty tulee yhä tunnetummaksi, sitä originellimmaksi tulevat tämän rajankäynnin lavastukset.”

FAZin raportin mukaan Franz Marcin maalaukset saavat ympäristön, jota kirjoittaja kuvaa sanalla ”Paukenschlag” (paukkulaukaus eli yhdellä iskulla tunnetuksi), Alexei von Jawlenskin värikkäiden maalausten mukana katsoja kulkee tähtisumun meressä ja August Macken maalaukset saavat flirttailevan nahanluonnin. Kutakuinkin rauhaan on jätetty kaikkein pyhin, Wassily Kandinsky, jonka teosten esitysympäristöä kirjoittaja luonnehtii: sametinpehmeä kalkinvalkoinen.

Kriitikon bottom line on kuitenkin suosiollinen tälle ekspressionismin esillepanolle:

"Nykyinen näkymä vangitsee katsojan huomion, kun vajaa sata vuotta sitten Kandinskin ja Marcin kuvia esitettiin hämärissä, laudoilla paneloiduissa tiloissa ensimmäisessä Blaue Reiter –näyttelyssä. Hämmästyy ja varmistuu siitä, että klassikot ovat löytäneet tiensä virkistyneinä ja uudelleenlöydettyinä uudelle vuosisadalle."

Taidekirjallisuutta katsastamassa

Helsingin kirjamessuilla katsastin taidekirjoja. Lopputulos on se, että Suomessa julkaistaan niitä melkoisesti. Jos lasketaan taidemuseoiden ja näyttelynjärjestäjien katalogit tai muut vastaavat, niitä on useita kymmeniä vuodessa.

Kirjamessujen ilmapiiri on moniarvoisuus eli pluralismi. Se on voimassa myös taidekirjallisuudessa. Niinpä taidetta koskevia julkaisujakin on kaikenlaisia, teoriaa, kuvakirjaa, elämänkertaa, tutkimusta. Poimin muutamia julkaisuja omaan listaani.

Kustannusmaailmassa tapahtuu. Like on noussut merkittäväksi myös taidekirjakustantamisessa ison julkaisumääränsä takia. Yhtiöllä on nyt paitsi Kiasman, myös Ateneumin kirjakauppa.

Suomen museoliitto oli mukana messuilla. Se, tai oikeammin sen jäseninä olevat taidemuseot tuottavat runsaasti taidekirjallisuutta. Kirjat ovat usein kytköksissä joko suoraan tai välillisesti näyttelyihin, mutta hyvät katalogintekijät osaavat tehdä ne sellaisiksi, joista nauttii näyttelyn päätyttyäkin.

Uusi silmiini osunut kiinnostava osasto oli Valokuvakustannus luova fi otsikon alla. Runsaasti taidekirjallisuutta valokuvauksen alalta. Kaksi tänä syksynä julkaistua I.K.Inha-kirjaa lienevät taidekirjallisuutemme helmiä.

Toinen taidekirjallisuuden osalohko on arkkitehtuurikirjallisuus. Useita kauniita uusia julkaisuja alalta on, mutta en löytänyt mitään intohimojani nostattavaa.

Uusi taidekirjallisuutta julkaiseva kustantamo on Maahenki. Se julkaisee useita kirjoja muun muassa Ite-taiteesta. Ite-taiteen esiintulohan suomalaisessa taidemaailmassa johtuu siitä, että taideilmasto, kuten kustannusilmastokin on nyt mahdollisimman pluralistinen ja salliva. Outsidertaiteilijoiden human interest -näkökulmien esilletuonti on nykyisin mediaseksikästä ja ne myös paikkaavat nykyajan taiteilijaprofessionaalien nuivia ja kuivia taustoja. Ohi ovat jyrkät ajat ja hyvä näin.

Voi siis puhua taidekirjallisuudesta, jolla tarkoitan lähinnä eri kuvataiteen, valokuvauksen ja arkkitehtuurin aloja koskevia tai niitä sivuavia kirjoja. Tässä joitakin kirjoja, jotka sattuivat silmään. Hinnat sellaisina, kuin ne Helsingin kirjamessuilta poimin, siis usein esimerkiksi messutarjouksia.

• Pinx, Maalaustaiteen mestareita 6 osaa. Weilin+Göös, 490 €. Kallista lystiä, jossain maininta, että painos loppuu. Samalla hinnalla saisi melkoisen nivaskan esimerkiksi saksalaisen Taschenin kustantamia taidekirjoja, jotka ovat teknisesti tasokkaita.
• Tulenkantajien näytenumero vuonna 1928 näköispainoksena. Kirja kerrallaan 7 €. H. Ahtelan taidekatsaus. Tulenkantajien kuuluisa tunnus 1928 oli “Ikkunat auki Eurooppaan”. Tänään vastaavan voi lukea Kulttuurinavigaattorin edellisen blogin otsikosta: “Ulos ja irti Euroopasta”.
• Philip Ball, Kirkas maa, Miten värit syntyivät, Terra Cognita 50€. Philip Ballin mainio Bright Earth julkaistiin muutama vuosi sitten ja melkein heti perään suomeksi. Toinen hyvä väreistä kertova kirja on Victoria Findlayn Colour.
• Anne Sloan Sisustajan käsikirja Karisto 20 €. Vaikka kirjassa annetaan liikaa valmiita värikaavoja, se on käyttökelpoinen.
• Otso Kantokorpi, Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa, Like 19 €. Monen Tallinnan matkaajan reissu rajoittuu turistille varattuun kapeaan sektoriin Tallinnan vanhankaupungin ja aitoamerikkalaisen Downtown-liikekeskustan tienoville. Kantokorpi kertoo, että Tallinna on muuallakin. Kirjasta on toinen painos, mikä tarkoittanee sitä, että monella suomalaismatkalilijalla on halu nähdä tuo toinen Tallinna. Otso Kantokorvelta on myös Neuvostotallinnaa käsittelevä kirja.
• Oiva Kuisma, toim., Suomalainen estetiikka 1900-luvulla SKS 5 €.
• Peter von Bagh, Peili jolla oli muisti SKS 5 €.
• Maunu Häyrynen, Kuvitettu maa, Suomen kansallisen maisemakuvaston rakentuminen SKS 39 €.
• Donald Sassoon, Mona Lisa, Ajatus 20 €.
• Arja Elovirta ja Ville Lukkarinen, Katseen rajat, Taidehistorian metodologiaa, Yliopistopaino.
• Marita Liulia ja Tiina Porthan, Tarot, Teos 25 €.
• Harri Laakso, Valokuvan tapahtuma Tutkijaliitto 25€.
• Anna Perälä, Suomen typografinen atlas osat 1 ja 2 Helsingin yliopiston kirjasto 100 € (messutarjous). Voi, kun olisi ollut se satanen mukana, niin olisi saanut mukaansa ihanan kaksiosaisen julkaisun.
• Levanto, Naukkarinen, Vihma toim., Taiteistuminen, Taideteollinen korkeakoulu 30 €.

Raportti Tukholmasta: Ulos ja irti Euroopasta!

Yksityiskohta Peter Johanssonin näyttelyn teoksesta Tukholman Kulturhusetissa.

Tukholman Kulturhusetin ylimmässä kerroksessa liehuvat topakat verhot ja Ruotsin liput, tosin sähkötuulettimien nostattamina. Olen aina pitänyt Kulturhusetia kaikkine kamaluuksineenkin eräänlaisena ruotsalaisuuden sydämenä ja nautin tässä ympäristössä pienestä Peter Johanssonin näyttelystä, joka irvailee monarkiaa ja ruotsalaisnationalismia otsikolla Kunglig Majestät Pluralis (The Royal We).

Tukholman keskustan tavaratalot valmistautuivat hyperkaupallisen kelttiläisamerikkalaisen halloweenin viettoon, mutta varsinainen taidepläjäys on Moderna museetin afrikkalainen sekoitus eli Africa Remix.

Afrikkalainen uudelleensekoitus on kiertänyt Düsselforfissa, Lontoossa, Pariisissa ja Tokiossa. Noin sadan taiteilijan alkuperä on 25 Afrikan maassa, mutta kuten tavallista, monet asuvat kuitenkin Euroopassa tai Yhdysvalloissa.

Merkillepantavaa on, että näyttelyn esittelyteksteissä mainitaan valittujen taiteilijoiden edustavan omaa taiteellista työskentelyään, ei maitaan. Ongelmanahan on ollut se, että nationalismista tuli kehitysmaiden nykytaiteen riippakivi niiden itsenäistyttyä. Kulttuurinavigaattori asusteli kymmenkunta vuotta sitten New Yorkissa ja yritti tarkkailla niin sanottujen kehitysmaiden tai kolmannen maailman maiden taidetta, mutta keskeiseksi ongelmaksi muodostui juuri tuo nationalismi.

Mutta ajat muuttuvat. Tukholman Africa Remixissä on uheilukilpailumaisesta kansallisedustamisesta päästy eroon. Tuloksena on riemastuttavan reipas ja avoin kokonaisuus. Afrikan nykytaiteen kekseliäisyyden ja esteettisten latausten joukossa ei unohdeta myöskään mantereen keskeisiä ristiriitoja, siirtomaavallan traumoja, köyhyyden ja puutteen ongelmia.

Africa Remix näyttelystä Tukholman Moderna museetissa.

Africa Remix on eräs merkittävä läpimurto, eräänlainen riuhtaisu ulos ja irti eurooppakeskeisen modernismin ja nykytaiteen traditiosta. Kiinalaiset ja aasialaiset taitelijat ovat tosin ehtineet valloittaa nykytaiteen maailmankarttaa jo useita vuosia varsin hyvällä menestyksellä, mutta nykytaiteen kansainvälistymiseen – nimenomaan todelliseen kansainväliseen vaihtoon – on vielä matkaa.

Toinen riuhtaisu ulos Euroopasta on Östasiatiska museetissa esillä oleva japanilaisen nykytaiteen näyttely. Näyttelyn yleistunnelma on hieman liian teknokeskeinen ja ylihiottu, mutta muutamia katsomisen arvoisia yksityiskohtia siitäkin löytyy.

Mutta vielä Svea-mammamaisiin Tukholman tunnelmiin palatakseni. Suuren, Suomeenkin pyrkivän ruotsalaisen kustannusyhtiön Bonniersin taidehalli avattiin syksyllä. Se sijaitsee Tukholman Centralista muutaman pysäkin metromatkan tai vaihtoehtoisesti Centralista noin viidentoista minuutin kävelymatkan päässä.

Taidehalli sijaitsee lasisen siipirakennuksen alakerrassa, joka puolestaan höystää Bonniersin tylsää tornitaloa erinomaisesti. Periatteessa antimodernistinen Kuttuurinavigaattorikin suorastaan huudahti tässä kohtaa Tukholmanmatkaansa: eläköön, lasi, teräs ja betoni! Onneksi lasitalon alakerrassa on myös rauhallinen kahvila.

Eläköön lasi, teräs ja betoni!

Uuden taidehallin avajaisnäyttelyssä esillä ovat 20 vuotisjuhliaan viettävän Bonniersin taidesäätiön vuosittain palkitsemat taiteilijat. Ruotsalainen nykytaidehan on esittäytynyt maailmalla varsin värikkäänä, joskus kummallisuuksia suosivana, mutta aina uskollisesti pluralismin lippua heiluttavana sekahedelmäsoppana.

Bonniersin taidehallin avajaisnäyttelystä.

Tulevaisuus näyttää, miten Tukholman taide-elämä sulattaa uuden taidehallin ja mitä siellä esitetään. Syksyisen harmaana keskiviikko-iltapäivänä Bonniersin taidehallissa paikalla oli väkeä melkein kuin meressä mutaa. Liljevalchsin taidehallikin näyttää terästäneen esilletuloaan.

Kirjeeni presidentti Putinille: Kukapa kritiikkiä arvostaisi?

Presidentti Putin, mielestäni olette selityksen velkaa. Tiedän että tämä vaatimukseni saattaa teitä hymyilyttää, koska tiedän, että suurin osa työstänne, samalla tavalla kuin kaikkien poliitikkojen työ, ei ole mitään muuta kuin selittämistä selittämisen perään.

Demokratiaan kuuluu asioiden selittäminen ja selvittäminen, siksi se on joidenkin mielestä niin tylsää.

Autoritäärinen järjestelmä ei selitä. Se saattaa aiheuttaa ihmisissä pelkoja, jotka saattavat kehittyä jopa vainoharhaisiksi. Joihinkin taas tällainen ”suorasukaisuus” saattaa vedota.

Kirjoitin Kulttuurinavigaattorissa heinäkuussa 2005 raportin otsikolla Hänen nimensä on Putin, Vladimir Putin saksalaisessa Frankfurter Allgemeine –lehdessä julkaistusta artikkelista, jossa analysoitiin julkisuuskuvaanne Venäjällä. Jutussa luonnehdittiin Venäjää maaksi, jossa vallitsee ”valtavertikaali”.

Käsittääkseni tuo valtavertikaali ei ole tasoittunut Venäjällä, vaan se on entisestään jyrkentynyt. Tšetšeniassa ihmisten kiduttaminen ja tappaminen on jatkunut. Nationalismi ja äärioikeistolaisuus ovat lisääntyneet. Maiden välisiä suhteita ohjaillaan sanelemalla ehtoja kauppapolitiikalle. Asioiden hoitamisesta ihmisiä tappamalla niin liike-elämässä kuin viestinnässäkin on tullut hirvittävä maan tapa Venäjällä.

On toivottu, että tällaiset asiat eivät leviäisi Venäjältä Suomeen. Mutta kun Venäjän ja Suomen raja ei ole ilmatiivis, vastaavanlaisia ongelmia on meilläkin alkanut ilmetä. Erään juristin raaka tappo on kuohuttanut lehdistöämme.

Nationalismiin vedottiin elokuussa, kun eräs suomalainen poliitikko esitti aloitteen niin sanotuista kulttuurikaanoneista, joissa määriteltäisiin luetteloita suomalaiskansallisen kulttuurin merkittävimmistä teoksista. Idea on lainattu Tanskasta, jossa sellaiset listat otettiin käyttöön alkuvuodesta. Alkuvuodesta tanskalainen nationalismi ja islamilainen kiihkoilu aiheuttivat levottomuuksia niin sanotussa suuressa pilakuvakohussa.

Eikö ole kummallista, että ihmisen suurin ongelma näyttää olevan toisen ihmisen pelko? Muukalaisia pelätään Suomessakin – ei vähiten venäläisiä.

Sanoitte Saksan matkallanne viime viikolla, että murhatun toimittaja Anna Politkovskajan kritiikki vaikutti minimaalisesti Venäjän politiikkaan. Tämä on mielestäni paljastavaa.

Toki Suomessakin kritiikki on vähentynyt. Valtajournalismi on pönäköitynyt, sillä on yhä vähemmän kilpailijoita ja se moniäänisyys, mikä lehdistössämme näkyi selvästi aikaisemmin on vaimentunut. Jotkut sanovat, että kritiikki on kuoleva laji.

Olen ollut huolissani myös siitä, että Venäjällä ei ole käyty laajaa, avointa kansalaiskeskustelua sosialismin virheistä ja epäonnistumisista. Tällainen keskustelu tullaan kyllä käymään, jos maanne aikoo joskus tulla kansalaisyhteiskunnaksi. Meillä keskustellaan ainakin jossain määrin maamme historiasta ja siihen liittyvistä ongelmista ja tuo keskustelu on alkanut olla jopa melko suosittua. Silloin tällöin tutkijat löytävät uusia näkökulmia ja tarkastelutapoja maan menneisyyteen.

Niin, kukapa kritiikkiä arvostaisi. Mutta eikö kritiikin väheksyminen ole kuitenkin autoritäärisen asenteen perusta? Tämän omantunnonkysymyksen haluan esittää jokaiselle lukijalleni ja tähän asiaan haluaisin saada presidentin selvityksen.

Tuotannosta loppukäyttäjään

Taiteilijat kutsuvat itseään joskus ehkä vähän itseironisesti kulttuurin raaka- tai perustuottajiksi. Käsite on ollut kuitenkin mielestäni aina ollut sopiva ja sitä voisi jalostaa laajemminkin kulttuurin kenttään.

Ajatellanpa, että taiteilijat ovat kulttuurin perustuottajia ja taide on kulttuurin perustuote. Hyvä. Seuraava kysymys kuuluu, mikä on näiden perustuotteiden jalostamista? Taidekoulut, galleriat, taidemuseot, konsertit, teatterit, kirjankustantamot ja muut foorumit ovat jalostuksen välineitä.

Kulttuurin tuotantoa ei voi automatisoida, joten jalostamiseen tarvitaan myös ihmisiä: kuraattoreita, museonjohtajia, taidekriitikoita, opettajia, orkesterinjohtajia, kääntäjiä, konservaattoreita ja muita asiantuntijoita.

Kutkuttavimmat ajatukset herättää kuitenkin IT-maailmasta otettu sana taiteen loppukäyttäjä. Minua kiehtoo se ajatus, että taideteos on valmis silloin, kun se on vastaanottajansa, siis loppukäyttäjänsä päässä. Jos saisin perustaa taidemuseon, uhraisin aikaa paljonkin tuon käsitteen parissa: mitä on vuorovaikutus, miten taide välittyy, miten se omaksutaan ja miksi taide kiinnostaa ihmisiä? Taiteen psykologiasta ja tarkemmin sanottuna kognitiivisesta psykologiasta tykkään kuin hullu puurosta.

Kulttuurin kehittäminen vaatii kaikkien osapuolten toimintaa. Tavallisia ovat myös rajanylitykset. On varsin yleistä, että kulttuurin tuottamisen jalostuspäässä toimivat alkavat kuvitella olevansa perustuottajia, tekijöitä. Niinpä kulttuuriministeristä tulee näyttelijä, kulttuuribyrokraatista runoilija ja tutkijasta taidemaalari. Näin syntyy tavallisesti vain huonoa taidetta ja perustuottajan, jalostajan ja byrokraatin pitäisi malttaa pysyä lestissään.

Samalla tavalla kuin viisas peluri tai vähittäiskauppias, voi sanoa kulttuurinkin kehittämisestä, että tärkeintä on kuitenkin vaihto. Matkustaminen, kansainvälisyys, tuonti ja vienti ovat välttämättömiä. Miksi sosialistinen realismi ei saanut mitään merkittävää aikaiseksi? Yhteiskunnassa oli liikaa paikallaan pysyvää, sameaa vettä. Suunta oli aina ylhäältä alaspäin, teoriasta käytäntöön, politiikasta kansalaiseen, jalostamisesta perustuotantoon.

Minua huolestuttaa kulttuurin alueellinen kehitys. Oulun seutu näyttää tipahtavan kulttuurin perustuotantoalueeksi. Taiteiden tekijöitä seudulla on, mutta kulttuurin kehittämiseen asti ei ole tarpeeksi pyrkyä. Päivän uutinen Kalevassa kertoo, että Oulun keväällä alkaneet kirjamessut muutetaan jokatoisvuotisiksi. Suomen kulttuurirahaston järjestämä tärkeä muotokuvamaalauskurssi pidetään Rovaniemellä.

Kulttuurin tuotantoa ei voi Kiinaan siirtää, mutta maansisäinen kiinailmiö tässä on tapahtumassa. Teollisin termein sanottuna, jalostusastetta pitäisi Oulussa nostaa.

Bonniersin ja Emman verkkosivut vertailussa: Löytyykö Emma?

Espoon Modernin taiteen museo Emma avataan lokakuussa ja pari viikkoa sitten avattiin Tukholmassa Bonniersin taidehalli. Kulttuurinavigaattori katsasti, miten nämä kaksi uutta taiteen foorumia kertovat itsestään verkkosivuillaan.


Torvet soivat ja liput liehuvat, kun uusi taidemuseo avataan. Myös verkkosivuilla käytössä on, kuten toisella kotimaisella sanotaan ”all the bells and whistles” eli kaikki pillit ja kellot. Sekä Bonniersin taidehalli että Emma ovat selvästi satsanneet verkkoviestintään. Bonniersin sivut ovat yksinkertaisemmat ja vaatimattomammat kuin Emman kuvia automaattisesti syöttävät ja vaihtavat sivut.

Mutta yksinkertaisuuden etuna on loogisuus ja rauhallisuus. Bonniersin tahallisen robusteilta sivuilta courier-leipäteksteineen verkkosivujen käyttäjä löytää, mitä haluaa. Vaikka Keith Haringin viehättävää maalausta vuodelta 1985 käytetään Bonniersin sivujen teemakuvana ja itse rakennus on kuvattu sivuilla selkeästi, Tukholman uuden taidehallin verkkosivut ovat visuaalisesti masentavan luterilaisen kuvakielteiset. Jos taide on taidehallin pääbisnes, niin toki taidetta pitäisi näkyä myös verkkosivuilla.


Vaikka Emman sivut ovat hieman rauhattomat, iskevyys ja ajankohtaisuus on vakuuttavaa. Sivut ovat hieman sekavat käyttää, mutta tietoa löytyy päävalikkojen alta niin esitettävän taiteen kuin museonkin taustoista.

Käyttöä hankaloittaa se, että pääotsikon ”Näyttelyt ja tapahtumat” klikkaaminen laukaisee niin sanotun intron, jota käyttäjä ei voi ohittaa (tällaiset ratkaistaan vaihtoehdolla ”skip intro”). Osa typografiasta on liian pienikokoista ainakin Kulttuurinavigaattorin pääkonttorissa käyttämään viisitoistatuumaiseen näyttöön.

Emman sivuilla on muutamia erittäin hyvin suunniteltuja kohtia. Mieleeni jäi esimerkiksi Saastamoisen taidesäätiön teosten esittely vahvana esteettisenä kokemuksena. Emma näyttää kirjoittavan avajaisnäyttelynsä tähden Kazimir Malevitshin nimen anglistisesti. Suomeksikin sen voisi kirjoittaa, translitteroimalla näin: Kasimir Malevitš.

Emman verkkosivulta löytyi yksi aukko. Kun länsimetrokaan ei ole vielä ihan valmis, sivujen käyttäjä ei oikein saa vastausta siihen, missä Emma sijaitsee ja miten sinne pääsee. Yhteystiedot käyntiosoitteineen ja linkkeineen Espoon YTV-kartalle eivät vielä riitä.

Vertailun vuoksi tässä kuva (linkki Hitta-sivulle) siitä, miten seikkaperäisesti Bonniersin taidehalli ilmoittaa sijainnistaan, vaikka lasitalo sijaitsee käytännällisesti katsoen Tukholman ydinkeskustassa.

Nykytaiteen nurkkaikoni

Kasimir Malevitš, Musta neliö, 1915.

Espoon Tapiola saa 13.10. yleisölle avattavan uuden taidemuseon myötä ehkä merkittävimmän yksittäisen taide-esineen vierailun maassamme kautta aikojen. Kasimir Malevitšin (1878 - 1935) Musta neliö saapuu paikkakunnalle Venäläisen taiteen museosta Pietarista.

Itse teos on kiistatta lähes tyhjänpäiväinen. Itse asiassa kaikki, mikä Mustaa neliötä ympäröi – sen tekijä, teoksen syntyaika ja sitä seurannut Venäjän ja Neuvostoliiton historia – ovat paljon kiehtovampia kuin tuo äkkiä nähty pienehkö tumma maalaus.

Kyse on käsittääkseni erään työskentelyvaiheen dokumentista, osa taiteilijan tuotantoprosessia. En luule että se oli minkään alku tai loppu, ei edes huipentuma, kuten tavallisesti Mustan neliön ympärille kertynyt selityskuorrutus antaa ymmärtää. Musta neliö aloitti loputtoman sarjan maalaustaiteen lopun ajan pasuunaan puhaltavia toitotuksia. Ne eivät ole toteutuneet.

Voisi toivoa, että Kasimir Malevitšin tavoin jokainen kävisi elämänsä aikana läpi ainakin kerran jonkin perusteellisen pelkistämisprosessin. Työstää tekstiä, muotoa, ääntä, liikesarjaa tai mitä tahansa materiaalia niin pitkälle, että vain olennaisin tulee esille. Sellaisen prosessin läpikäynti voisi olla varsin terapeuttista ja siitä voisi oppia jotain. Muun muassa minimalistit, muotoilijat, säveltäjät, näyttelijät, kirjoittajat ja urheilijat ovat tehneet vastaavanlaisia pelkistämisiä.

Tällaisen prosessin läpikäyneille ja sen tulosten esittäjille on aina riittänyt naurajia. Myös Mustasta neliöstä voi sanoa kuin konservatiivikriitikko Hilton Kramer: ”Mitä minimaalisempaa taide on, sitä maksimaalisempia ovat selitykset.”

Tai sanonta Less is more (Vähemmän on enemmän), josta funktionalistit saivat elämännuoransa, josta Tom Wolfe väänsi inhokkilauseen kirjassaan From Bauhaus to Our House:

Less is bore (vähemmän on yksitoikkoista).

Mustasta neliöstä on tullut lähes satavuotisen olemassaolonsa aikana nykytaiteen nurkkaikoni ja modernismin ehkä parhaiten myyvä merkkituote. Se on yhä kiinteä osa modernismiin liittyvä kulttia tai fetissiä. Me menemme sen luokse samalla tavalla kuin lähestymme Milon Venusta osana Antiikin Kreikkaa tai Mona Lisaa osana renessanssia tai Monetin maalauksia osana impressionismia. Selittämisen vimmassa "Neliöstä" on yritetty veistää tarinoita jotka ovat vaihdelleet geometriasta mystiikkaan.

Malevitšin näyttelystä vuonna 1915.

Teoksella on ollut myös vihaajia. Riittänee kun mainitsee niistä kaksi. Bolsevikkijohtajat V.I.Lenin ja Josef Stalin vihasivat sitä, kuten he varsin poroporvarillisen taidekäsityksen omaksuneina inhosivat koko Venäjän avantgarden taiteilijasakkia. Jo tähän liittyy monta ristiriitaa. Sosialismi, joka kiistatta oli eräs modernisuuden suurimpia suunnitelmia ja lupauksia, kielsi modernismin taiteessa. Kaksoisvallankumous -- taiteen ja yhteiskunnan -- ei kulkenut käsi kädessä. Puhe avantgardesta loppui 1930-luvulle tultaessa.

Kommunistit halusivat samanlaista kansanomaisuutta taiteeseensa kuin samaan aikaan nousevan Saksan natsijohtajat. Kasimir Malevitš vastasi kuitenkin ajan haasteeseen ja maalasi muutamia realistisia kuvia 1930-luvun alussa, kuin osoituksena maalaustaidostaan. Olivatko ne kompromissitarjouksia stalinistiselle taiteelle? Eivät ne ainakaan mitään halpaa kansanomaisuutta ole.

Omakuva vuodelta 1933.

Kasimir Malevitšin taide merkitsi Donald Juddille ja minimalisteille samaa kuin mitä Marcel Duchamp merkitsi Bruce Naumannille ja käsitetaiteilijoille. Minimalismin taidetta tai suomalaista muotoilua ei voi juontaa suoraan Kasimir Malevitšin taiteesta, mutta ei voi kiistää, että samojen ideoiden kehittäjiä ne kaikki ovat.

Entä Mustan neliön viesti tälle päivälle? Modernismista puhutaan yhä enemmän yksiköllisenä käsitteenä, ikäänkuin kyseessä olisi ollut sunnuntai-iltapäivä lähiseudun puistossa. Postmodernistit ovat esittäneet kritiikkiä, mutta he asettivat itsensä lopullisiksi ja viimeisiksi sanansaattajiksi, varsin modernistinen teko sinänsä.

Kunnioittaaksemme Mustaa neliötä meidän ei tarvitse uskoa siihen suureen utopiaan, johon se liittyy -- "tulevaisuuteen, joka oli" (Robert Hughes). Sille ei tarvitse myöskään kumartaa kuin ikonille.

Ainakin tapamme suhtautua tuohon teokseen ja koko modernismin suureen projektiin on tullut nostalgiseksi. Toivottavasti Mustan neliön vierailu maassamme tuo uusia näkökulmia yhä kapeammaksi käyvään käsitykseen modernismin suurimmista saavutuksista.

Hypeä ja hypokrisiaa puolin jos toisinkin

"Taide on syyte, ilmaisu, intohimo.”

Günter Grass

Kulttuurin alalta nousevat tai nostatetut kohut ovat useimmiten turhauttavia, koska niissä on tavallisesti kyse kaikesta muusta kuin taiteesta ja kulttuurista. Kulttuurihype ällöttää, koska se on yleensä niin läpikotaisen moralistista.

Hypokrisia eli teeskentely, tekopyhyys ja teennäinen kriittisyys on seurannut saksalaisen kirjailijan ja kuvataiteilijan Günter Grassin paljastusta siitä, että kirjailija toimi nuoruudessaan – ei vapaaehtoisiin ilmatorjuntajoukkoihin vaan, vaan Heinrich Himmlerin Waffen SS –panssarijoukkoihin ilmoittautuneena. Kyseessä on tyypillinen kulttuurihype.

Sen välittäjä oli FAZ eli Frankfurter Allgemeine Zeitung, joka näyttää keränneen aiheesta kokonaisen juttusarjan. Amerikkalainen lehdistö tarttui aiheeseen kesäpiikin tavoin ja juttuja aiheesta julkaisi jopa keskieurooppalaista kulttuurikenttää varsin laiskasti seuraava kotimainen lehdistö.

Usein unohdetaan, että Peltirummun, Kissan ja hiiren, Kampelan ja monen muun kirjoittaja on koulutukseltaan kuvataiteilija ja tekee vieläkin siedettävää grafiikkaa ja veistoksia, joista esimerkkejä näkyi eräässä helsinkiläisgalleriassa viime syksynä. Graafikkona ja piirtäjänä kirjailija Grass on kuitenkin keskinkertaisuus, joka varmaan varsin hyvin tietää roolinsa kirjailijana ja kuvataiteilijana. Mutta eivät hänen voimakkaasti kertovat kuvalliset tarinanasa ja veistokset huonoja ole.

Günter Grassin litografia: Kuvitusta H.C. Andersenin satuihin.

Grass on ollut myös poliittinen aktivisti. Hänestä tuli 1970-luvulla eurooppalaisen vasemmiston runsasta julkisuutta nauttiva hahmo, joka toimi mm. sosiaalidemokraatti Willy Brandtin haamukirjoittajana. Debatti Grassin maineesta ja syytteet omasta menneisyydestään valehtelemisesta jakautuu poliittisesti hyvin korrektina. Oikeisto syyttää ja vasemmisto vähättelee.

Lech Walesa – jonka vahvimpiin puoliin kuulemma kirjallisuus ei ole koskaan kuulunut – innostui vaatimaan kirjailijan nuoruuden kaupungin, puolalaisen Gdanskin kunniakansalaisuuden peruuttamista. Myös Grassin Nobel –palkintoa on hurskastelun puuskutuksessa vaadittu palautettavaksi.

Toisaalta Günter Grassin oma hypokrisia on silmiinpistävää. Hän on saanut kirjallisuuteensa vaikutteita kaivamalla saksalaista historiaa. Vastaanottaessaan 1999 Nobel-palkintoa hän kertoi Ruotsin akatemialle kaivaneensa:

“vuorikaupalla raunioita ja ruumiita, hedelmiä Saksan historian kohdusta. Mitä enemmän lapioin, sitä suuremmaksi se kasvoi. Sitä ei yksinkertaisesti voinut jättää huomiotta.”
Lapioidessaan Günter Grass kuoppasi samalla myös osan omaa menneisyyttään. Hän keksi tarinan ilmatorjuntajoukoista, koska ne olivat vapaaehtoisia joukkoja ja Waffen SS – joka oli myös vapaaehtoinen valinta – oli natsipuolueen ikioma armeija, paljon pahempi vaihtoehto.

Günter Grass, Der Butt, 1977.

Kirjailijan lausunto kysymykseen siitä, miksi hän paljasti salaisuutensa kuudenkymmenen vuoden jälkeen on paljastava: ”Se painoi minua“, sanoi Günter Grass. ”Vaikenemiseni näinä vuosina on eräs syy miksi kirjoitin kirjani.” Kyseessä on omaelämänkerrallinen ”Beim Häuten der Zwiebel“ (Sipulia kuorimassa) joka on kohun saattelemana saanut tietysti myyntimenestyksen.

Ainakaan moraalittomasta vaikenemisesta saksalaisia ei voi syyttää oman natsiajan menneisyytensä kanssa. Saksan natsimenneisyys antaa vain kalpean aavistuksen siitä, minkälainen keskustelu syntyy niin sanotusta proletariaatin diktatuurista, sitten kun se ottaa syntyäkseen. Putinin vallassoloaikana se tuskin alkaa, eikä itänaapuriamme voi ainakaan avoimesta keskustelusta kiittää.

Vitriolicasta Blogizra

Viime kesänä kehuin seuraamaani blogia Vitriolica Webb’s Ite. Nyt Vitriolica on lopettanut ja jatkaa otsikolla Blogzira. Lucy on siis englantilainen kahden tytön äiti, joka asuu Portugalissa.

Hänen piirustuksensa portugalilaisista, turisteista ja törmäämistään hassuista tilanteista eivät varmaankaan ole aina virallisen Portugali-kuvan mukaisia, mutta oivallisen sarkastisia ja osuvia ne ovat. Lucy on kuvittaja, jonka kädessä on melkoisesti sitä niin sanottua penmanshipiä… anteeksi penwomanshipiä. Kirjoittaminenkin käyttää ja valokuvaus. Suosittelen tutustumista tähän elämältä maistuvaan blogiin.

Kulttuurin kansallis- vai kansalaiskaanoni?

Hesarin päivän kulttuurijuttu käsittelee sitä, että kokoomuspoliitikko, eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Kaarina Dromberg haluaa virallisen kulttuurikaanonin Suomeen. Siis listat siitä, mikä on tosisuomalaista kulttuuria. Hesarin jutussa mainitaan taiteenaloiksi kirjallisuus, musiikki, arkkitehtuuri ja muut taiteenalat.

Malli on Tanskasta, jossa konservatiivisen kulttuuriministerin listat julkaistiin vuoden alussa. Drombergin mukaan kulttuurikaanoneiden laatiminen voisi olla ajankohtaista, kun monikulttuurisuus ja kansainvälisyys lisääntyvät.

Dromberg sanoo, että: ”Tehtävänä olisi suomalaisen kulttuurin ylläpitäminen ja vahvistaminen muita kulttuureita vastaan, jotta me pystyisimme säilyttämään oman identiteettimme.”

Miksi, kysyy Kulttuurinavigaattori? Ei vastausta tarvitse kauan hakea. Kun kansallisvaltiosta on käytännössä jäljellä vain savuavat rauniot, kuuluu hätähuuto tietysti oikeaoppisen kansallisen kulttuurin suuntaan. Listahankkeet vaikuttavat myös jonkinlaisilta nostalgisilta yrityksiltä palata takaisin yhtenäiskulttuurin aikoihin auvoisiin.

Auttasivatko kulttuurilistat maahanmuuttajia sopeutumaan valtakulttuuriin? Päinvastoin, ne loisivat niitä sterotyyppisiä mielikuvia suomalaisuudesta, joihin ollaan varmaankin kurkkua myöten kyllästytty.

Arkadianmäeltä katsotaan arkadiaan, onnen maahan, jota ei enää ole.

Miksi haikailla kansallisvaltion perään, joka on auttamattomasti ohitettu vaihe? Tilalle esitetty kansalaisvaltion idea on paljon parempi ja nokkelampi kuin paluu taaksepäin. Keksittäköön kilvan keinoja kansalaisuuden ja identiteetin, keskustelun ja kulttuurien vuorovaikutuksen lisäämiseksi.

Kulttuurinavigaattori ryhtyi heti toimeen ja julkaisee top ten -listan Suomen taiteen kansalaiskaanoniksi.

Eija-Liisa Ahtilan video

Harro Koskisen Sikamessias

Karjalanpiirakka.
Akseli Gallen-Kallelan maalaus.

Esko Männikön valokuva.

Kalervo Palsan maalaus.


Einari Junttilan Lapinmaalaus.

Huittisten hirvenpää.

Nokia Communicator 9500.

Paanajärven maisema. Ei ole tosin enää Suomessa, mutta eihän Nokian kännyköitäkään tehdä aina Suomessa.

Jokaiselle oma Jacksoninsa

Kulttuurinavigaattori on ihaillut nuoresta pojasta asti Jackson Pollockin taidetta. Pollockia kutsuttiin joskus Jack the Dripperiksi, siis tiputus- tai valutus- Jaakoksi. Tavallisestihan kiistat Amerikan suuresta maalarista pelkistyvät siihen kuumaan perunaan, että pystyisinkö minä tekemään tuon vaikko enkö?

No, nyt senkin voi jokainen kokeilla tässä osoitteessa. Vaatimattomasti liitän oheen oman teokseni. Yritin ensin saada aikaan vähän Lavendel Mistiä, sitten ripauksen Ocean Greynesiä ja lopulta vähän Blue Polesia. Jotenkin liian kulmikas siitä tuli, mutta se prosessi ja ote on aivan kuin action paintingia. Kokeilkaapas!

Natsitaiteen perintökiista

Leena Becker raportoi Berliinistä tämän päivän Hesarissa saksalaisen kuvanveistäjän Arno Brekerin (1900-1991) retrospektiivisesta näyttelystä, joka pitäisi avautua pohjoissaksalaisessa Schwerinin kaupungissa yleisölle lauantaina. Arvostelijoiden mukaan näyttely nostaa turhaan Brekerin julkista arvostusta.

Arno Breker oli toinen kahdesta Adolf Hitlerin lempikuvanveistäjistä. Itävaltalaissyntyisen Josef Thorakin (1889-1952) ohella Breker oli Kolmannen valtakunnan ylistettyjä kuvanveistäjäsankareita.

Muistattehan nuo arjalaiskalloiset miehet ja ritirintaiset naiset, ikuisuuteen katsovat ja tuhatvuotisen valtakunnan ikuistamista puhkuvat hahmot?

Arno Brekerin reliefi Vartija, 1942.

Kolmannen valtakunnan, siis vuosien 1933-1945 välisen virallisen Saksan taide ei ole ollut esillä toisen maailmansodan jälkeen taidemusoiden pysyvissä kokoelmissa. Tuon häpeällisen ajan teoksia on pidetty varastoissa ja teoksia on otettu esiin erikoisnäyttelyitä varten, mutta vain väliaikaisesti. Kun 1950-luvulla ensimmäisiä natsitaiteen näyttelyitä järjestettiin, pelättiin teosten herättävän revanssihenkeä.

Natsi-ajan taidetta esitetään nykyisin muun muassa erilaisilla ”saksalais” eli natsihenkisillä verkkosivuilla, joissa fraktuura kukkii. (Fraktuurasta katso Fraktuuran tarina
Kulttuurinavigaattorissa)

Arno Breker, Adolf Hitler, 1939.

Breker siis nousi maineeseen natsitaiteellaan. Natsien ja bolsevikkijohtajien taidemaun yhtenevyydestä kertoo seuraava yksityiskohta. Kun Arno Brekerin veistokset olivat olleet esillä Pariisin maailmannnäyttelyssä Saksan paviljongissa 1937, Josif Stalin lähetti agenttinsa Brekerin luokse pyytäen häntä tekemään töitä Neuvostoliitossa. Breker kieltäytyi. Kun Stalin pyysi toistamiseen hävinneen maan luultavasti vaikeissa sodanjälkeisissä olosuhteissa työskennellyttä kuvanveistäjää Neuvostoliittoon vuonna 1946, Breker kieltäytyi jälleen ja sanoi ”yksi diktatuuri riittää minulle”.

Sodan jälkeen osoittautui, että Brekerin taide vetosi myös muihin ”vahvoihin” johtajiin. Hänen sotasaaliiksi joutuneita teoksiaan esitettiin innokkaasti Neuvostoliitossa ja DDR:ssä, tosin vastoin kuvanveistäjän omaa tahtoa, sillä Breker pystyi poliittisesti konservatiivisena ja oli vastahakoinen tukemaan kommunistihallintoja.

Breker onnistui sodan jälkeen peittämään aktiivisen osallistumisensa Kolmannen valtakunnan kulttuurihallintoon (hän oli Valtakunnan kuvataidekamarin varapuheenjohtaja ja kulttuurisenaattori) ja kiistatta myötäili natsijohtajia (hän teki patsaat kaikista huomattavista valtakunnanjohtajista). Hän sai yhä enemmän tilauksia 1950-luvulla suuryrityksiltä ja veisti muun muassa Ernst Jüngerin ja Kondrad Adenauerin, sekä ystävänsä Jean Cocteaun rintakuvat.

Arno Breker (oikealla) Albert Speerin ja Adolf Hitlerin kanssa Pariisissa kesäkuussa 1940.

Brekerin taiteesta tuli konservatiivisen saksalaisen oikeiston ihanne ja vasemmistoradikaalien inhokki 1980-luvulla. Hänen näyttelyidensä yhteydessä pidettiin mielenosoituksia ja saksalainen taiteen suurkeräilijä, suklaamiljonääri Peter Ludwig yritti jopa Brekerin taiteen rehabilitaatiota eli maineen puhdistusta.

Pitäisikö natsitaidetta sitten esittää vai ei? Ehkä kirjailija ja kuvataiteilija Günter Grass on oikeassa. Hän puolustaa Brekerin näyttelyä sillä edellytyksellä, että sen yhteydessä kerrotaan natsitaiteesta tarpeeksi taustatietoa.

Toivottavasti tieto voittaa tunteet natsitaiteen perinnössä, jossa kovaksikeitetty fasistinen propaganda ja siekailematon henkilöpalvonta saa helposti kauniit, nostalgian kultaamat kasvot.

Manifesti kertoo taiteen tarkoituksista

Manifesti tunnetaan myös poliittisista yhteyksistään, mutta futuristinen tai surrealistinen manifesti ovat osa taiteellisen avantgarden toimintastrategiaa. Manifestihan on tavallisesti sarja julkilausumia, jossa ilmaistaan taiteellinen suunta, ideaa tai ideoita, mitä vastustetaan ja mitä kannatetaan.

Manifesti voi olla yhden taiteilijan tai taiteilijaryhmän aikaansaannos. Modernismin ideaan kuului myös manifestien julkaiseminen kärjistetyin äänenpainoin ja mahdollisimman suuren kohun ympäröimänä.

Kun manifesteissa ilmaistaan taiteellisia aikomuksia, ne ovat tietysti oiva tutkimuksen kohde ja niitä on tutkittukin melkoisesti. Taiteellisia manifesteja on ollut itse asiassa satoja. Tässä englanninkielisen Wikipedian artikkelissa on pientä tuntumaa manifesteihin.

Luettelosta käy ilmi, että manifestit eivät suinkaan olleet pelkästään vain modernismin suuntauksia ja ohimennyt ilmiö. Vaikka Suomessa manifesteja ei kauhean innokkaasti viljellä, muualla maailmassa manifestit ovat itse asiassa lisääntyneet internet-kulttuurin myötä. Ne ovat keskustelevan kulttuurin puheenvuoroja.

Stuckistit on taiteilijaryhmä, joka otti manifestit käyttöön rytinällä. Ensimmäinen stuckistinen manifesti julkaistiin Englannissa 1999, mutta sittemmin liike on levinnyt useisiin kymmeniin maihin. Stuckistit vastustavat käsitetaidetta ja pömpöösiä postmodernismia sekä omahyväisyyteensä tikahtuvaa Brit Artia eli Englannin virallista taide-establishmentia. Ryhmä on julkaissut myös kiinnostavan remodernismin manifestin.

Manifesti on siis kirjoitettu taiteellisten aikomusten eli intentioiden julkilausuma. Entä jos manifestin käsitettä laajentaisi sellaiseksi, että se ei olekaan välttämättä kirjoitettu eikä edes julkilausuttu asia?

Silloin jokaisella taiteilijalla on manifesti. Ja se, jolla manifestia ei ole, ei kai taiteilija ole ollenkaan.

Provinssin ruusuja ja regionalismin rentukoita

Pari vuotta sitten polkaistiin pystyyn Oulussa Merikoski-seura, jota johtaa Kalevan kulttuuritoimituksen ex-päällikkö Kaisu Mikkola.

Merikoski-seura on Merikoski-seura numero kaksi. Se ykkönen oli sotien jälkeisen jälleenrakennuksen kulttuuri-innostuksessa pystytetty voimakas alueellinen kulttuurijärjestö, jossa oli eri taiteenalat jaostottain. Seuran näkyvin aikaansaannos oli Oulun taidepäivät. Seuran merkitys väheni 1950-luvun lopulla, kun muita uusia kulttuuriseuroja alkoi ilmestyä. Myöhemmin kulttuurihallinto teki tällaiset paikalliset kulttuuriorganisaatiot tarpeettomiksi – vai tekikö?

Ainakin Merikoski-seura kakkonen on saanut aikaan keskustelutilaisuuksia ajankohtaisista, oululaisia koskettavista kulttuuriaiheista.

"Paska kaupunni" on kuuluisa oululainen seinägrafiittikirjoitus, joka on alkanut elää omaa elämäänsä.

Merikoski-seuran pystyynpolkaisu Oulussa on kiinnostava hanke, koska se liittyy paikalliseen kulttuuriin. Voisi noin ylipäätään sanoa, että koko kansallisvaltion jälkeisen ajan Suomen kulttuuri on kehittynyt kahteen suuntaan, kansainväliseen ja alueelliseen.

Kansainvälisyys on epäilemättä ollut Liittovaltio-Suomen kulttuurille eduksi. Huolestuttavan monokulttuurinen, kulttuurisesti eristäytynyt ja valtiovetoinen Suomi on kiistatta avautunut viimeisen viidentoista vuoden aikana. Taiteilijat ja kulttuurin organisoijat ovat alkaneet jo hieman oppia, miten kansainvälinen taidemaailma toimii ja miten siinä toimitaan. Oululainen Esko Männikkö on eräs uuden, kansainvälistyneen Suomen taiteen ensimmäisiä nimiä, mutta monia muitakin voisi luetella – myös Oulusta.

Entä paikallisuus? Sitä maalattiin aikaisemmin halventavilla sävyillä, eivätkä sellaiset sanat kuin regionalismi tai provinsiaalisuus ole vieläkään vapaita negatiivisista painotuksista. Kyse oli käsittääkseni modernisuudesta. Modernin valtion täytyi keskittää kulttuuriset voimavaransa ja alueellisuus koettiin epätyylikkäänä. Taide toimi paljolti valtiollisten edustustarpeiden tyydyttäjänä ja valtaosin taidemaku noudatti tätä kansallisvaltiollista näkökulmaa.

Modernismi oli kuitenkin usein kytköksissä paikallisuuteen. Otetaanpa esimerkki vähän kauempaa, rapakon takaa. Jackson Pollock nostettiin kylmän sodan aikana amerikkalaisen taiteen ja amerikkalaisuuden huipulle. Abstraktin ekspressionismin taidemaalari oli kuitenkin Thomas Hart Bentonin oppilas ja maalasi amerikkalaisen regionalismin mukaan 1930-luvulla. Tavallisesti Pollockin varhaiskauden regionalistinen tuotanto unohdetaan kun häntä esitellään hi-modern -ajan taiteilijana.

Jackson Pollock, Going West, 1935.

Thomas Hart Benton, Martha´s Vineyard, 1925.

Kun Suomen EU liittyminen syntyi, oli kiinnostavaa seurata, millä tavalla Liittovaltiosuomi järjestäisi kulttuuriasiat. Aluksi näytti siltä, kuin usein toistettua iskusanaa ”alueiden Eurooppa” alettaisiin soveltaa Suomessakin. Kulttuurielämämme traditio on kuitenkin ollut niin vahvasti ammattiliitto- ja valtiojohtoista, että valtio otti taas ohjakset käsiinsä melko napakasti. Ilmeisesti on myös käynyt niin, että kun kulttuuriministerit ovat olleet lähes poikkeuksetta huonoja, kulttuurihallinnon käytännön hoitaminen on jäänyt edes jossain määrin asiantuntijoille eli virkamiehille.

Alueellista kulttuurihallintoa on sosialidemokraattisen sentralismin doktriinin mukaisesti pidetty heikkona ja läänien taidetoimikunnista on tullut pitkälti paperitoimistoja. Kunnallinen kulttuuri on melko laitostunutta ja innotonta, yhteistyötä ei osata tai haluta.

Ehkä tässä kehityksessä onkin avaimia vahvaan aluekulttuuriin. Merikoski-seuroja siis tarvitaan, muuallakin kuin Oulussa.

Uusregionalismia?
Sanna Koiviston veistos Ajan kulku vuodelta 2005 on Oulun kaupungintalon takana.

Mutta alueellinen sovinismi on sietämätöntä, niin Oulussa kuin kaikkialla muuallakin — myös Kulttuurinavigaattorin asuinkaupungissa Helsingissä. Kun kiistelty kulttuurihenkilö Kari Kontio vastikään kuoli, Kalevan toimittaja kirjoitti jutun hänestä aloittaen ikuisen regionalistisen paapatuksen siitä, miten Mr. Kontio oli oululainen. Ja miten toimittaja saikaan kaikki haastateltavansakin vannomaan Kari Kontion oululaisuutta. Kerran oululainen, aina oululainen. Huh!

Kun taide ei vastaa odotuksiin

Tampereen Tuomiokirkon Hugo Simbergin teokset olivat 1900-luvun alussa jotain ennennäkemätöntä. Sensaatioita olivat varmaan myös vuonna 1929 Hämeensillalle pystytetyt Wäinö Aaltosen patsaat Suomen neito, Veronkantaja, Eränkävijä ja Kauppias. Nyt ne ovat molemmat parasta mitä kaupungista silmä saattaa löytää.

Mutta Manse on menettämässä maineensa. Kuvanveistäjä Martti Aihan suunnittelema Pieta –aiheinen teos Tampereen Messukylän hautausmaalle tuli seurakuntaneuvoston torjumaksi. Uusimpien uutisten mukaan seurakuntaneuvoston päätöksestä on valitettu ja asia otetaan uudelleenkäsittelyyn.

Hautausmaat ovat eräänlaisia veistospuistoja ja niissä on monenlaisia teoksia. Pekka Pitkänen teki aikoinaan Kalervo Palsan haudalle Kittilän hautausmaalle komean Liekki-nimisen pronssiveistoksen, joka sopii erinomaisesti ympäristöönsä. Ennakkoluulot olivat Kalervo Palsan kohtalona aina hänen hautapatsastaan myöten.

Tampereella vastustajina on Tampereen seurakuntaneuvoston porvarillinen ryhmä, jonka puheenjohtaja Matti Heinivaho sanoo, että teos ei sovi ympäristöönsä, joka on Messukylän hautausmaan yhteyteen rakennettu parin hehtaarin uurnahautausmaa.

Kokenut taiteilija Martti Aiha kommentoi, että kyseessä on seurakuntavaaleja edeltävä poliittinen peli, kun poliitikot eivät muutakaan keksi.

Vaikka sanomalehdet ovat julkaiseet useita juttuja asiasta, itse ehdotusta ei ole tiedotusvälineissä julkaistu. Luterilainen kuvakielteisyys vallitsee lehdistössä, vaikka ehdotus on Kulttuurinavigaattorin käsityksen mukaan julkinen, jos se on edennyt seurakuntaneuvoston kokoukseen.

Itse asiaan on siis mahdotonta ottaa kantaa. Mutta kokeneena patsaskiistojen tarkkailijana Kulttuurinavigaattori arvelee, että juuri Aihan mainitsemasta kirkollispolitiikasta on kyse. Tullessaan seurakuntaneuvostoon teoksen luonnokset olivat käyneet läpi asiantuntijaraadin seulan. Kyseessä oli kutsukilpailun voitto, jossa oli mukana myös kuvanveistäjät Radoslaw Gryta, Mauno Kivioja ja Reijo Paavilainen.

Ja taiteilijassakaan ei pitäisi suurta vikaa olla. Martti Aiha on taiteilijamestari, jonka asemasta kertoo jo se, että hänen tekemänsä Helsingin Hietalahden Rumba (1992) oli kahdeksas asiantuntijaraadin ehdokas Aamulehden viimekesäisessä äänestyksessä Suomen parhaaksi taideteokseksi. Ja mitä tulee Hugo Simbergin Kuoleman puutarhaan, Aamulehden lukijat osoittivat ennakkoluuluttomuutensa äänestämällä sen samassa äänestyksessä kaikkien aikojen parhaaksi taideteokseksi.

Tässä se taas nähdään. Taide ja politiikka ovat pahimmat mahdolliset viholliset. Ehkä Tampereen kiistaan ja moneen muuhunkin taidekeskusteluun sopii se vanha ajatus, että taiteen tehtävänä ei ole vastata odotuksiin, vaan muuttaa niitä.

Dubuffet: Ainoa, tunnetuin ja vallankumouksellisin?

Kulttuurinavigaattori on touhunnut viime aikoina arkistorottana. Kun tarjoutui mahdollisuus, tuli tarkistettua ranskalaisen Jean Dubuffetin teosten esiintymiset Suomessa.

Nimittäin huomasin, että Retretin kesänäyttely mainitsee tiedotteessaan seuraavaa:

“Suomessa hänen teoksiaan on ollut esillä kerran aikaisemmin; vuonna 1988 Amos Andersonin taidemuseossa.”

Ja kuin kaikuna toistaa lehdistö sama asian, uskollisesti.

No, Amoksella oli Dubuffetin näyttely 1988, totta, totta. Mutta teoksiaan on hänellä ollut esillä Suomessa tiettävästi ensimmäisen kerran vuonna 1958 Ateneumin taidemuseossa ranskalaisessa taidenäyttelyssä. Esillä oli kaksi litografiaa, joiden nimet olivat Leikkiä ja työtä sekä Sananjalka hatussa.

Seuraavan kerran Jean Dubuffetin teoksia nähtiin Suomessa Ars 1961 Helsinki –näyttelyssä. Mukana olivat maalaukset Koira pöydällä ja ja Filosofinen maisema.

Dubuffet oli esillä Amos Andersonin taidemuseossa myös vuonna 1966 ja hänen teoksiaan on Sara Hildenin taidemuseon kokoelmassa, joita on esitetty useaan kertaan eri paikoissa.

Retretin tiedotteessa ammutaan myös kursailematta yli:

“Dubuffet on 1900-luvun jälkipuolella vaikuttaneista ranskalaisista taiteilijoista tunnetuin ja vallankumouksellisin.”

No, tunnettuja ranskalaisia taiteilijoita oli toki muitakin ja vallankumouksellisuudestakin voi olla eri mieltä. Mullistava taiteilija Dubuffet toki oli myös, tuo outsidereiden ja ITE taiteilijoiden art brut –mestari.

Vielä yksi yksityiskohta Retretin tiedotteesta

“1960-luvun alkupuolella hän innostui huopakynäpiirrustuksesta ja sen jälkeen kuvanveistosta.”

Vanhan piirtäjän silmään särähtää aina tuo piirustuksen kirjoittaminen kahdella ärrällä.

Taidenäyttelyiden markkinointi pyrkii sensationalisoimaan ja on tapana panna liput liehumaan ja torvet soimaan. Mikäs siinä, mutta totuuden kaidalla polullakin pitäisi malttaa pysyä, tarkkuuden lisäksi.