Vuoden kuvat täynnä tapahtumia

Ainoa, joka tämän vuoden lopussa jaksaa vielä hymyillä on Damien Hirstin timanteilla kuorrutettu pääkallo. Vuonna 2007 tehtyyn Memento Moriin, kuolevaisuuden muistutukseen käytettiin 8 601 timanttia, joiden arvo on 15 miljoonaa puntaa. Platinasta tehdyssä pääkallossa vain hammasrivistö on oikean ihmisen peruja. Hirstin apulaisten tekemän teoksen nimi viittaa hänelle tyypillisesti uskonnollisuuteen: For the Love of God eli Jumalan rakkauden tähden.

Uskonnollisia sävyjä oli myös Hirstin Kultaisessa vasikassa eli formaliiniin säilötyssä nautaeläimessä, joka myytiin Damien Hirstin teosten huutokaupassa syyskuun alussa Lontoossa. Se oli vuoden taide-elämän dramaattisin tapahtuma, koska se merkitsi noin viisi vuotta jatkuneen kansainvälisen taidemarkkinan buumiajan hidasta, mutta varmaa loppua. Suomessa se myynti näytti vilkastuvan, vaikka mistään 20 vuoden takaisen ilmiön kaltaisesta ei voi puhua.

Talouslama alkoi näkyä syksyn aikana voimakkaasti suomalaisissa tiedotusvälineissä. Aihetta käännettiin ja väännettiin, kunnes Helsingin Sanomien kulttuuriosaston otsikko ”Kirjallisuus voi selvitä taantumasta” (18.12.2008) lupasi jotain lohduttavaakin ankeisiin aikoihin.

Katutaiteesta tuli virallinen osa taideinstituutiota. Banksy piti New Yorkissa eläinkauppa-näyttelynsä ja hänestä on tullut sankaritaiteilija. Helsingissä graffitien nollalinjalle vannoutunut virallinen taho alkoi olla valmis myöntämään virallisia laillistettuja maalauspaikkoja. Toiset maalaa, toiset putsaa. Tämä kummallinen urbaanin nykyelämän kissa ja hiiri leikki jatkaa lähes rituaalinomaista olemassaoloaan.

Juuri, kun lakattiin puhumasta moittivasti sankariarkkitehdeista, uusi yhä suurempien ja mahtavampien sankariarkkitehtien kaarti astui esiin. Tästä globaaleilla rakennusmarkkinoilla liikkuvasta muutaman kymmenen superstaran käsialasta saatiin näyttöä, kun Helsingin kaupungin virkamiehet sanoivat Waterfront-hotellin suunnitelmalle WAU. Muut eivät arkkitehtuurista Katajanokalle innostuneet.

Kotimaisista arkkitehtuuritapahtumista ikimuistoinen oli Reima ja Raili Pietilöiden näyttely Rakennustaiteen museolla keväällä. Eräs aikamme kulttiarkkitehdeisa Zaha Hahid voitti Vilnan taidemuseosuunnitelman, jossa Eremitaasi ja Guggenheim panisivat hynttyynsä yhteen.

Tammikuussa Nan Goldin käveli ulos tiedotustilaisuudestaan Kiasmassa ja totesi myöhemmin keväällä Guardianin haastattelussa inhoavansa digikameroita, mutta suostui kuitenkin kuvattavaksi, kun lehden kuvaaja kaivoi esille Hasselbladin.

Alkuvuodesta nähtiin Ylessä kahdeksanosainen Taiteen voima-sarja, jossa kovasti arvostamani Simon Schama kertoi. Ylen tyly suhde kuvataiteeseen sai taas esimerkin, kun se ilmoitti myyvänsä omistuksessaan olevan Yrjö Ollilan maalauksen vuodelta 1886. Politrukkijohtaja Olli-Pekka Heinonen (kok) sanoi, että taiteen omistaminen ei kuulu yhtiön toimenkuvaan.

Englannissa julkistettiin tammikuussa ensimmäinen Pohjoinen taidepalkinto, brittiläistä aluepolitiikkaa, jota suosittelin sovellettavaksi Suomessakin. Syksyllä sain puhelun Oulusta, jossa soittaja sanoi ajavansa asiaa. Hienoa ja onnea Pohjois-Suomen taidepalkinnolle!

Toinenkin ehdotukseni toteutui, kun tammikuussa kirjoitin New York Timesin uutisoinnista elokuvateattereissa esitettävistä oopperoista. Kirjoitin, että tässä olisi varmaan ainesta uusiutumiseen Kansallisoopperassakin, jonka pitäisi olla valtakunnallinen oopperatalo. Milloin esimerkiksi Rovaniemen elokuvateatterissa nähdään kansallisoopperaa? Jo kesällä Kansallisoopperan esitys nähtiin Rovaniemellä!

Lontoon taidetapahtumista merkittävä oli Venäjän taidetta käsittelevän näyttelyn saaminen erinäisten kiemuroiden jälkeen sittenkin esille. Englantilaiset poliitikot olivat valmiita muuttamaan maansa lakeja ja asetuksia näyttelyn saamiseksi. Syksyllä Mark Rothkon näyttely Lontoossa puhutti brittejä. Lontoossa ratkaistiin myös neljännen veistosjalustan kilpailu, tai oikeastaan aikoinaan tyhjäksi jäänyt jalusta sai kokonaisen taideohjelman, jonka voitti Antony Gormley yhteisötaideteoksella, joka tulee koostumaan jalustalla esiintyvistä ihmisistä. Gormley raotti syksyllä myös Suomeen suunnittelemansa yhteisöteoksen salaisuutta. Gormleyhän on taiteilijatähti ensi keväänä pidettävillä Ihme-päivillä, jonka järjestää Pro Arte Säätiö.

Säätiöt jatkavat vaikutusvaltansa kasvua, kun perustettiin Kiasman tukisäätiö. Avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä säätiöiden kohdalla ei tavallisesti puhuta, mutta säätiöiden toivottu vaikutushan onkin torjua usein julkisen vallan harjoittama tarpeeton politikointi ja lyhytjännitteisyys.

Syyskuussa kuultiin suuri uutinen kun Guggenheim säätiön hallitukseen valittiin suomalainen sijoittaja Carl Gustaf Ehrnrooth. Ehrnrooth on Nykytaiteen museo Kiasman Tukisäätiön perustaja ja säätiön hallituksen varapuheenjohtaja. Hän on Ekoport Oy:n hallituksen puheenjohtaja sekä partneri Galerie Anhavassa. Hänen oma taidekokoelmansa koostuu yli 500 teoksesta, pääasiassa suomalaisesta, ruotsalaisesta, norjalaisesta, tanskalaisesta ja islantilaisesta taiteesta, johon hän on alkanut lisätä eurooppalaista ja yhdysvaltalaista nykytaidetta. Osa Ehrnroothin suomalaisista teoksista oli esillä Pro Artibus taidemuseossa Tammisaaressa syyskuussa 2008.

Kumu oli vuoden 2008 eurooppalainen taidemuseo. Esko Männikön Deutsche Börse palkinto pohditutti.

Toukokuussa avattiin New Yorkin PS 1 museossa Arktinen hysteria-näyttely. Lehdistön nationalistinen eetos heräsi kuin maaottelussa, mutta myös asiantuntijat, kuten syksylläHelsingissä vieraillut Kim Levin kehui sitä kovasti.

Kiasma täytti 10 v. ja esitti moniselitteisellä otsikolla varustetun Notkea katu-näyttelyn. Kesäkuun alussa avattiin Kritiikkiportti.

Moskovassa kukoisti taantumus ja taide-elämä. Pietarissa kotimainen taantumus heräsi, kun Pietarin Suomen konsuli Olli Perheentupa aikoi jättää Sofi Oksasen pois kutsuttujen listalta suomalaisten runoilijoiden tapaamisessa. Poisjääminen onnistuikin, mutta ei konsulin toimesta.
Katariina Lillqvistin ohjaama nukkeanimaatio Uralin Perhonen herätti keskustelua vanhan sotaratsun ja hänen jalon villinsä eli sotilaspalvelijansa oletetusta, mielikuvituksellisesta homoseksuaalisesta suhteesta.

Tampere näytti taas taiteellisen edelläkävijän merkit esittämällä taidemuseossa afrikkalaisen taiteen näyttelyn. Teko on rohkea merkittävä ja sillä on vaikutukset tulevaisuuteen.

Tulevaisuuden taidemuseo

André Malraux esitti jo 1950-luvulla idean siitä, miten reproduktio eli taide-esineiden jäljentäminen tulee muodostamaan tulevaisuudessa oman ilmiön taidemuseoiden rinnalle. (Kaksiosainen kirja Le musée imaginaire de la sculpture mondiale, 1952). Hän oivalsi, että tulevaisuudessa taiteen reproduktio tulee muodostamaan oman julkaisumaailman, ”seinättömän taidemuseon”.

Malrauxin kuvitteellinen taidemuseo on toteutunut. Museoiden tai muiden kustannusyhtiöiden julkaisemia julisteita, postikortteja, kalentereja, kirjoja ja mitä erilaisimpia tuotteita myydään valtavasti, usein taidemuseoiden omissa kirjakaupoissa. Uusi tekniikka, videot, cd-levyt ja internet ovat tulleet osaksi seinätöntä, virtuaalista taidemuseota.

Seinättömien taidemuseoiden vaikutusta on myös liioiteltu. Reproduktiot ja verkkosivuthan eivät ole varsinaisia taidemuseoita, vaan niiden tehtävä on tukea museoiden tiedotusta ja markkinointia. Museokauppojen aineistossa on myös rihkamaa, sivistyneen ihmisen kitschiä. Onhan fiksumpaa ostaa kitschiä taidemuseosta kuin halpakaupasta.

Ateneumin taidemuseossa on pieni näyttely tulevaisuuden taidemuseo-aiheesta. Kaksi taideopiskelijaa ideoi mielikuvituksen ja huumorin mielekkyydellä tulevaisuuden museon ajatusta valokuvakollaaseissaan. Jaakko Karhusen ja Pilvari Pirtolan manifesti saa mottonsa Ovidiukselta: ”…et ignotas animum dimittit in artes naturamque nouat.” Eli jotenkin tähän tapaan: ”...ja hän suuntaa mielensä tuntemattomiin taiteisiin ja luonnonlakien muutoksiin.”

”Taidetta ei saa rajoittaa.” he manifestoivat. ”Kauneuden pitää tulla yleisön luokse, ei yleisöä kauneuden luokse. Sen mikä on kaunista pitää olla kaikkialla!” he julistavat. ”Tulevaisuuden taidemuseo on koko maailma!”

Utopiassahan on tavallisesti kysymys nykyhetkestä ja nämä ovatkin varsin ajankohtaisia huomiota. Onhan taidetta haluttu viime aikoina taas rajoittaa enemmän kuin aikaisemmin.

Taide tänään on myös museoitua. Esimerkiksi Kiasman Full House-näyttelyssä minimalismi esitellään museopakettina, niin erinomainen näyttely kuin se onkin. Kaipaan Kiasman museominimalismiin enemmän epookkia, vaikkapa minihameita, Morris Mini-autoja, Hemingwayn romaaneja, Steve Reichin musiikkia tai Nokia Designia. Minimalismi ja ekspressionismi ovat toistensa täydellisiä vastakohtia, mutta molemmille on ominaista rajojen ylitys, holistisuus.

Jaakko Karhusen ja Pilvari Pirtolan hulppeassa utopiassa tulevaisuuden taidemuseo nähdään paljolti hauskoja asioita ja jännittäviä kokemuksia välittävänä ilmiönä. Kauneuden kokeminen on heidän tulevaisuuden taidemuseossaan etusijalla, ohittamaton asia.

Kauneus ei näyttelyn ajatuksessa ole – kuten päinvastainen näkemys taiteesta asian näkee – taiteeseen piilotettu mysteeri, josta ihmiset yrittävät päästä selville. Kamppailua kauneudesta on myös pidetty sivistyksellisenä pyrkimyksenä. Eikä museon tarvitse tulla jokapaikkaan, onhan muutakin kuin sohvaperunakulttuuria.

Museota on myös pidetty myös ihmiskunnan muistina ja tässä mielessä museoilla on valtava haaste edessään. Vähemmän korkealentoisesti ajateltuna esimerkiksi ilmastonmuutoksen mukana museoiden varastointi tulee ongelmaksi.

Tulevaisuuden taidemuseon kellari tulee olemaan märkä paikka.

Taiteilijakaanoneita

Bruce Nauman on sitä mieltä, että tositaiteilija auttaa maailmaa paljastamalla mystiset totuudet.

Seija Sartti ei pääse puusta pitemmälle tämän sunnuntain Hesarin artikkelissaan siinä, mitä on taiteilija. Hän on haastatellut eri ihmisiä, jotka kertovat käsityksistään taiteilijoista. Nämä ”kerro-kaikki-ennakkoluulosi-ja-paljasta-tyhmyytesi” tyyppiset jutut ovat vähän niin kuin siellä täällä näkyvät viitat, jotka sojottavat eri suuntiin ja kertovat matkan Pariisiin New Yorkiin, Moskovaan, Tokioon. Tällaiset suuntamerkithän kertovat sen, kuinka kaukana kaikesta ollaan.

Kun taiteilija voi laveasti tulkiten tehdä mitä tahansa, mitä taiteilija siis tekee?, kysyy Sartti haukionkalamaisesti. Ehkä kokeneille toimittajille, jotka koko ajan hakevat normia ja joutuvat pohtiman ja määrittelemään niin sanottua tavallista ihmistä on jonkinlainen pettymys, kun joutuu huomaamaan että tavallista ihmistä ei ole olemassakaan, tavallisesta taiteilijasta puhumattakaan. Eikö ole kyseenalaista yrittää pakottaa maailmaa ja taiteilijoita tavallisuuden kaanoniin?

Tietysti sekä muu maailma että taidemaailma viettää melkoisen lohkon joskus huonosti palkattua työaikaansa, ja varsinkin vapaa-aikaansa sen pohtimiseen, miten taiteilijat, ja ylipäätään toiset ihmiset käyttäytyvät. Tämä behavioristinen innostus näyttää jatkuvan.

Artikkelin loppuhuipennus tulee Patentti- ja rekisterihallituksen pääjohtajan ennakkoluuloista, jossa hän harjoittaa ”name-droppingia” (nimien latelemista) niistä, jotka ovat hänen mielestään taiteilijaprototyyppejä. Jutun paras lause on sen viimeinen, jossa toimittaja on kaivanut esiin prototyypin määritelmän:
”Siis sellaiset koekappaleet, joita vasta ryhdytään kehittelemään lopullisiksi tuotteiksi.”

Jutun lähtökohtana piti olla Marika Mäkelän näyttelynsä avajaisissa pohdiskelema taiteilijamyytin klisee, jota hän on joutunut pohtimaan. Sanoi Marika: ”Klisee ei toimi enää. Kuva muuttui sen jälkeen, kun me naistaiteilijat breikattiin läpi. Siinä tapahtui jonkinlainen yhteiskuntaan sopeuttaminen. Oli iso murros, että taiteilija voi olla yhtä hyvin mies kuin nainen.”

Niin, olihan se, mutta minä kysyn, että toimivatko kliseet koskaan? Ja murretaanko vai vahvistetaanko niitä latomalla kliseitä kliseen päälle, kuten tässä jutussa. Yäk!

Miksi Yle vihaa kuvataidetta, osa II?

Aukusti Uotila, Nuotanvetoa Korsikan rannikolla, 1886.

Potkittuaan pois viimeisenkin kuvataiteesta jotain tietävän toimittajan, josta kerroin aikaisemmin, Yleisradio ilmoittaa myyvänsä taidekokoelmissaan olevan Aukusti Uotilan maalauksen Nuotanvetoa Korsikan rannikolla vuodelta 1886. Teos on myytävänä Hagelstamin huutokaupassa joulukuussa.

Teoksen lähtöhinta on 80 000 euroa. Radion kulttuuriuutisten mukaan Yle käyttää myyntirahat kulttuuriin. Asia- ja kulttuuriohjelmistoalueen johtaja Olli-Pekka Heinosen (kok) mukaan YLE luopuu maalauksesta, koska kuvataiteen omistaminen ei kuulu yhtiön perustehtäviin. Heinonen perustelee myyntiä myös sillä, että Yleisradiossa ei ole paikkaa, jossa saisi taideteoksen ja yleisön kohtaamaan toisensa. Heinosen mielestä teos on melko iso ja vaatii ympäristön, jossa se taideteoksena toimii.

Toivottavasti yhtiö käyttää rahat kymmenien ja taas kymmenien musiikkitoimittajiensa palkkaamiseen. Uusi musiikkitalo ja Radion sinfoniaorkesteri tarvitsevat varmasti pientä vetoapua maalaustaiteelta. Niiden omistaminenhan kuuluu yhtiön perustehtäviin ja niille kyllä löytyy paikka yhtiössä.

Yleisradiolain mukaan sen tehtävänä on tuoda ”täyden palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto” ja julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee muun muassa tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä.

Eräs 40-vuotismuisto: Kokoonpainuminen

”Tällä hetkellä eletään transistoreiden ja virtaavien ainesten aikaa. Ainoa kulttuurimme on hiilivetykulttuuria - se on kulttuurimolekyylien jatkuvaa hienostumista ja murskaantumista, niiden rikkoutumista. Se merkitsee myös kulttuurimolekyylien kombinoitumista uudelleen synteettisiksi tuotteiksi. ...Tähän seikkaan liittyy ulkokuoren todellinen kauneus ja sisätilojen tuhoutuminen. ’Kulttuurin tuottamisen’ ideologia on joka tapauksessa antiteettisessa suhteessa itse kulttuuriin samalla tavalla kuin näkyvyys ja monitarkoituksellisuus ovat siihen antiteettisessa suhteessa. Mielestäni kulttuuri on salaperäisyyden, viettelemisen ja vihkiytymisen sekä symbolisen vaihdon pitkälle ritualisoitunutta ja rajoittunutta aluetta.”
Näin saarnasi Jean Baudrillard (1929-2007). Hän puhui imploosiosta, kokoonpainumisesta, jonka voisi kai kääntää myös sanalla inflaatio, merkityksen tyhjeneminen. Filosofin tarkastelun kohteena oli silloin uusi Pariisin Beauborg-kulttuurikeskus, mutta artikkelia lukiessani tunsin kiusausta korvata Pompidu-keskuksenakin tunnetun rakennuksen sanoilla Kiasma, Kampin ostoshelvetti, Musiikkitalo (vasta rakenteilla), Sanomatalo, Eduskunnan lisärakennus...you name it! Nämä tekstit ovat Taide-lehdessä vuonna 1983 julkaistusta artikkelista Beauborg-efekti. (Taide 3/1983, käännös Hannu Sivenius)

Sitten Baudrillard tarttui vuoteen 1968, tosin turvallisen etäisyyden takaa noin kymmenen vuotta myöhemmin. Hänen mukaansa vuoden 1968:
”Seuraus oli vallan kokoonpainuminen lyhyen ajallisen viiveen kuluttua, mutta liikkeelle lähdettyään se on jatkunut koko ajan. Sama prosessi jatkuu maanalaisena: sosiaalinen struktuuri, instituutiot ja valta painuvat kasaan. Mikään vallankumouksellinen hieno dynamiikka ei toteudu, vaan itse vallankumouksellinen idea on painunut kasaan ja tällä on merkittävämpiä seurauksia kuin itse vallankumouksella.”

”Varmaa on, että vuodesta 1968 lähtien ja vuoden 1968 ansiosta sosiaalisen alue laajenee autiomaan tavoin - osallistuminen, hallinto ja laajennettu itsehallinto yleistyvät - mutta samalla se uhkaa painua kasaan yhä useammasta kohdasta ja kääntyä itseään vastaan. Historiallisen järjen valossa hitaasti lähestyvä maanjäristys käy ymmärrettäväksi.”

Arjen arkkitehtuuri ja kuvia verkkoon

Aamun ajattelun aihetta antoi Guardianissa kuvallinen raportti Leedsin kaupungista Englannissa otsikolla ”How to be a happy architect”. Irena Bauman, otsikon mukaisen kirjan kirjoittaja esittää kuvasarjan Leedsistä.

Esimerkiksi Leedsin, kuten muidenkin kaupunkien markkinointiin liittyvät kuvat ovat kaupungin virallisen julkaisuaineiston enemmistö. Niiden välittämä kuva on tavallisesti epärealistinen ja ne esittävät vain murto-osan kaupungin elämän todellisuudesta.
Keskikaupungin liikkeiden palveluiden moninaisuus ja kaupungin varautumattomuus ilmastonmuutokseen eli tulviin kiinnittää Irena Baumanin huomion. Hän kertoo myös julkisen taiteen merkityksettömyydestä ja heikosta tasosta. Positiivisena Bauman näkee asukasyhteisöjen toiminnan.

The Guardianin julkaisema kuvasarja tässä.

Lisään tähän vielä linkin The New York Timesin arkkitehtuurikriitikko Nicolai Ourousoffin kritiikkiin Renzo Pianon suunnittelemasta Los Angelesin Broad nykytaiteen museosta otsikolla A Clash of Aesthetic Styles. Itse museo avattiin helmikuussa, mutta NYT uutisoikin miljonääri ja hyväntekijä Eli Broadin uuden museon rakentamisesta. Uutista voi luonnehtia dramaattiseksi, koska talouslaman edetessä kaikki museot ja instituutiot ovat alkaneet valitella rahoitusongelmistaan. Esimerkiksi Mr. Broad kertoi aikaisemmin, että hänen säätiöidensä arvo on laskenut 18 prosenttia markkinasotkuissa.

Lifen kuvat verkkoon
Aamun Guardian uutisoi myös Life-aikakauslehden kuvien siirtämisestä verkkoon. Eilen siirrettiin verkkoon jokaisen nähtäväksi eräs maailman suurimmista valokuvakokoelmista, joka ulottuu 1880-luvulta 1900-luvun tärkeimpiin hetkiin.
Eilen verkkoon meni noin 20 prosenttia kokoelmasta, jonka määrä tule olemaan noin 10 miljoonaa kuvaa. 97 prosenttia kuvista on aikaisemmin julkaisemattomia. Life perustettiin vuonna 1883, mutta sen kuva-arkistoissa on kuvia 1750-luvulta alkaen.

Lifehän on jo kuollut lehti, jonka kuva-arkistoa välittää Google.

Guardianin asiaa koskeva uutinen.

Sisuskalut uusiksi

Louise Hellmanin näkemys uudesta presidentin toimistosta.

Uuden yritysjohtajan vaihdoksen huomaa tavallisesti siitä, että yhtiön logo muuttuu, kun muutosta pitää saada yritykseen vaikka kirveellä veistämällä.

Barack Obama on ilmoittanut erääksi ensimmäisistä toimenpiteistään Valkoisen talon ovaalinmuotoisen presidentin toimiston uudelleen sisustamisen. Hyvä idea, onhan huone varsinainen maailmanpolitiikan hot spot.

The Guardian ehti edelle ja pyysi arkkitehteja ja suunnittelijoita käymään hommaan käsiksi. Tulokset ovat asiallisia ja hauskojakin.

Tässä kuvasarja suunnitelmista.

Ja aihetta koskeva artikkeli.

Obama ja Hope voittivat

Laura Barton kertoo The Guardianissa julisteesta, jossa Barack Obama esiintyy sanan ”HOPE” yläpuolella. Sen teki katutaiteilijaksi tittelöity Shepard Fairey ja vaikka juliste ei ollutkaan Obaman vaalimainoskampanjan oma komissio, siitä tuli menestys. Kuva on ollut esillä ympäri Amerikkaa ja keskiviikkona 5.11.2008 se oli esillä Obaman Chicagon voitontilaisuudessa.

Kuvan originaaleja myytiin viime viikolla tuhansilla dollareilla ja siitä on tehty ties minkälaisia väännöksiä. Bartonin mukaan kuvan vahvuus on sen yksinkertaisuudessa ja sille veikataan samanlaista menestystä kuin Che Guevaran kuvalle T-paidoissa, kahvikupeissa ja opiskelijaboksien julisteissa.
Julisteen tekijää, tavallisesti vain sukunimeään käyttävää Fairey’ta pidetään eräänä vaikutusvaltaisimmista katutaiteilijoista. Kuvittamista Rhode Island School of Designissa opiskelleen taiteilijan yhtiö ei tuota vain poliittisia taideteoksia, vaan myös levynkansia, elokuvajulisteita ja tekstiilejä.
Kaikkialle maailmaan levinneen kuvan tekijä sanoo CBC Newsin haastattelussa että ei osannut ennustaa että kuva lähtisi liikkelle niin vahvasti. Mutta ”…jos haluaa muuttaa sen, mitä ympärillä tapahtuu, pitää haluta osallistua.”

Obaman voiton euforisen humalan haihtuessa voi Guardianin sivulta katsella myös muutamia niistä väännöksistä, joihin ”Hope” on innostanut.

Jees, maailman dialektiikka *)

Veli-Pekka Mikkosen maalaus Aamu (1976) Helsingin kaupungin taidemuseon näyttelyssä Tennispalatsissa 16.11. 2008 asti.

Marxilais-leniniläisen filosofian mukaan yhteiskunnan ”ylärakenne” on suhteellisen itsenäinen ”perusrakenteesta”. Ylärakenne ja perusrakenne ovat ”dialektisessa” suhteessa keskenään.

Näin kerrottiin vihkoissa ja kirjoissa, joita luettiin innokkaasti 1970-luvulla ja vielä innokkaammin asiasta keskusteltiin opintopiireissä. Doktriinin mukaan yhteiskunnan ”perusrakennetta”, joka oli tuotantovälineitä, talouselämää, kapitalisteja, tehtaita, koneita ja lasipulloistaan maitoa juovia duunareita pidettiin vähän erillään kulttuurista ja taiteesta, maininnousutakkisista taideopiskelijoista, loden-takkisista puoluevirkailijoista ja nahkalakkisista tutkijoista. Heille oli varattu tuo siunattu paikka ”ylärakenteessa”. Ylärakenteen kansalaiset olivat köyhiä duunareihin verrattuna, koska perusrakenne oli kuitenkin se tärkeä, oleellinen, ja ratkaiseva asia maailmassa. Perusrakenne oli leipää, ylärakenne persiljaa.

Entä dialektiikka? Se tarkoitti, että asiat olivat epäsuorassa, suhteellisessa tai ylipäätään vain epäselvässä, ratkaisemattomassa suhteessa keskenään. Nuorina taideopiskelijoina naureskelimme joskus ”dialektiikalle”, jota siroteltiin keskustelujen lomaan. Dialektiikka oli melkein mitä vaan. Nykyiset opiskelijat varmaankin naureskelevat samalla tavalla sanalle ”diskurssi”. Jotkut sanat tulevat ja menevät, syynä on tavallisesti se, että ne kokevat inflaation, ne haihtuvat ilmaan sanojen markkinapaikalta.

Tällaisella ajattelun arsenaalilla koulutettiin 1970-luvun taideopiskelijoita. Se ei ollut mitään muuta kuin länsimaista, eurooppalaista ja nykyisin muodissa olevaa arvorelativismia ja pluralismia. Kun taiteeseen liittyvien arvojen suhteellisuus ja kulttuurin moninaisuus olivat porvarillisen ja vastustettavan katsomusmaailman ilmiö, sama asia piti selittää ajan omalla koodikielellä.

Arvorelativismi ja moninaisuus olivat tuttuja asioita, kun niitä myöhemmin alettiin toitottamaan toitottamasta päästyäänkin. Olimme kyllästyneitä 1970-luvulla muodissa olleeseen kansallisromantiikkaan ja valtiomonopolistiseen konstruktivismiin. Kokoomuslaisuus oli 1970-luvulla korkeaa, aitoa konservatiivisuutta, jossa kommunisteja vihattiin niska punaisena. Myös nykyisin yleistynyt vasemmistokonservatiivisuus syntyi 1970-luvulla.

Aloin inhota realismia, koska käsitteellä on niin paljon merkityksiä, että myöhemmin jossain vaiheessa hylkäsin koko sanan liian moniselitteisenä. Huomasin, kuinka johtavat poliitikot, ajattelijat ja toimittajat käyttivät realismi-sanaa taitavan manipulaation välineenä. Sosialistinen realismi oli vähän niin kuin myöhemmin postmodernismi, se sai aikaan paljon puhetta, mutta ei juuri mitään taidetta.Innokkaimmatkin taistolaisopiskelijat 1970-luvun lopulla alkoivat kuiskia Suomen taiteen vuosinäyttelyn jälkeen, että miksi aina tätä samaa realismia? Toiset olivat käyneet aupaireina, toiset interreilaajina Euroopassa. 

Tiesimme, että taide saattoi olla jotain muutakin kuin kehystettyjä tauluja, akvarelleja ja etsauksia. Neuvostoliiton matkoilla tuli vaihdetuksi muutakin kuin akvarellipapereja, laadukkaita akvarellipaletteja ja englantilaisia siveltimiä. Vastoin kaikkia matkustussääntöjä vietimme leningradilaisessa opiskelija-asunnossa yön taideopiskelijoiden kanssa. Kumpikaan osapuoli ei puhunut toistensa kieliä, mutta kiihkeä keskustelu jatkui aamuun asti. Mukana oli nuori taideopiskelija, jolla oli hassu nimi, Afrika. 

He kertoivat vitsejä taiteilijoista, jotka toimivat talojen pannuhuoneissa lämmittäjinä. Me nauroimme, mutta emme ymmärtäneet, mistä siinä oli kysymys. Olimme suomalaisia, joilla oli hyvin, hyvin siniset silmät.Tervehdimme ilolla punkkareita, PeteQ-teatteria, Koijärvi-liikettä ja uusekspressionismia. Jäykän, operationaalisen ja rakenteita painottavan estetiikan sijasta muotiin tuli ilmaisun välittömyys, spontaanisuus ja fyysisyyttä. Jukka Mäkelän maalaukset ja Jouko Turkan teatteri-ilmaisu ovat saman ajan lapsia. Kulttuuritoimintalaki oli kamalan tärkeää, mutta sori vaan, John Maynard Keynes oli out, Milton Friedman in. Valtion kyky hoitaa kulttuurin asioita koettiin rajalliseksi, sponsorointi oli sana, joka oli kaikkien huulilla. Sitten kaikki perustivat yrityksiä - puheissaan. Tähän tilanteeseen Ars 83 oli mannaa taivaalta.

*) Harry Forsblomin runokirjan otsikko, 1973.

Filosofian pilvi tiivistyy kielen pisaraan

Ki-Pong Rhee, Poikamies - kaksoiskeho, 2003.

Korealainen Ki-Bong Rhee istui kylpyammeessa lukemassa vaikeaselkoista kirjaa. Sattui niin, että kirja putosi veteen ja hän hämmästyi tilanteesta. Hän kertoi: “En turhautunut, vaan ravistin kättäni ja nauroin tilanteelle.”

Taiteilijan teos Poikamies – kaksoiskeho on osa Kiasman aasialaista nykytaidetta esittelevässä katsauksessa otsikolla Pilviin piirretty. Mukana on teoksia taiteilijoilta Kiinasta, Etelä-Koreasta ja Japanista.
 
Entä mitä vedessä leijuu? Kirja, jossa tulkitaan Ludwig Wittgensteinin kielifilosofiaa ja logiikkaa. Wittgenstein pohti: “Kokonainen filosofian pilvi tiivistyy kieliopin pisaraan.”

Caravaggio tuoksuu tuoreelta maalilta

Caravaggio, Pyhä Matteus ja enkeli, 1602. Tuhoutuneesta maalauksesta on säilynyt vain mustavalkoisia valokuvia.

Jokaisen kannattaisi joskus tutustua yhteen taideteokseen perusteellisesti. Antero Kahila ainakin on tutustunut. Hän teki Caravaggion tuhoutuneen maalauksen rekonstruktion.

Kahilan mukaan matkassa oli monta pulmaa, mutta vaikeimmaksi osoittautui värien mahdollisimman tarkka jäljittäminen. Ratkaisu löytyi 1900-luvun alussa tehdystä berliiniläisen taidemuseon katalogista, jossa teos oli kuvattu tarkkaan sanoin. Tällaisia taideteoksia sanallisesti kuvailevia katalogeja tehtiin ennen värikuvien yleistymistä.
 
Lähtökohtana oli suurelle lasinegatiiville tallennettu mustavalkoinen kuva alkuperäistä maalauksesta. Caravaggio on tutkittu taiteilija, joten oheistietoa oli saatavilla. Kahila teki Rooman taidemuseoissa maalaustutkielmia myös Caravaggion muista teoksista. Hän rakensi työtään varten myös kansainvälisen asiantuntijaverkoston.

Sinnikkään ja perusteellisen työn tuloksena on alkuperäisen maalauksen kokoinen ja varmasti sitä lähellä oleva elävä maalaus. Sinebrychoffin taidemuseon kellarissa kiinnittää huomiota yksi kummallinen asia: vasta valmistunut maalaus tuoksuu tuoreelle öljyvärille. Vain pellavaöljyn tuoksu erottaa Caravaggion ja Kahilan maalaukset.

Kehottaisin käymään katsomassa ja nuuhkaisemassa maalausta ennen 28. joulukuuta, niin kauan kuin se vielä Suomessa nähtävillä on. Arvelisin, että sitä odottaa kansainvälinen kiertue ja menestys maailman taidemuseoissa. Näyttelyssä on mahdollisuus tutustua tähän teokseen ja sen taustatyöhön, kuten myös Caravaggion tuotantoon perusteellisesti.

Ai niin, yksi ongelma tässä teoksessa on. Tekijänoikeuslain mukaan kyseessä ei ole teos, koska sillä ei ole alkuperäisyyttä. Se ei ylitä teoskynnystä, kuten on tapana sanoa. Tekijänoikeuslaki määrittelee teoksen, mutta ei toisaalta ja onneksi sitä, onko kyseessä taideteos vai ei.

Sanoipa laki mitä hyvänsä, kaikesta päätellen Kahilan maalaus on taideteos ja sen tekijä on taiteilija, molemmat parhaasta päästä.

• Sinebrychoffin taidemuseon sivu näyttelystä
• Ylen haastattelu
• Antero Kahilan verkkosivu

Kuntavaalit: Pyöräily pääkaupunkiseudulla

Keskityn polkupyöräilyyn pääkaupunkiseudulla. Onhan pääkaupunkiseudun pyörätieverkosto kyllä aivan tiheä, mutta se tarvitsee kipeästi yhtä asiaa, jatkuvuutta.
 
Vanhimpia kaupunginosia lukuun ottamatta meillä on itse asiassa jo aivan liikaa kevyen liikenteen väyliä ja pyöräteitä. Suunnittelussa pyörätiet huomioidaan erinomaisesti, mutta vain paikallisina ja liian lyhyinä kokonaisuuksina. Tämän takia pääkaupunkiseudun pyörätiet eivät vielä ole tarpeeksi varteenotettava liikkumisen vaihtoehto autoilulle.

On rakennettava vähemmän pyöräteitä ja määriteltävä selvemmin, mitkä ovat niin sanottuja runkoreittejä tai pääväyliä, jotka kulkevat kaupunginosista ja kaupungeista toisiin. Polkupyörällä pitää pystyä siirtymään nopeasti, ilman turhia mutkia kaupunginosien ja kaupunkirajojen yli.

Pyöräilyn runkoverkkoa pitää kehittää koko pääkaupunkiseudun yhteistyönä. Suunnitteluun pitää löytyä sellainen auktoriteetti, joka määrää pääpyörätiet selvästi erottuviksi, mutkattomiksi runkoväyliksi. Pyöräteiden runkoverkolle on saatava myös paras pintojen laatu ja kunnossapito. Sivuteiden laadusta ja kunnosta voi tinkiä.

Pyöräilijät joutuvat aina toimimaan liikenteessä pääasiassa jalankulkijoiden ja autoilijoiden seassa. Liikennesuunnittelussa yritykset eristää pyöräliikenne täysin autoista tai jalankulkijoista ovat osoittautuneet utopistisiksi ja epäonnistuneet. Näkisin ratkaisuna pyöräliikenteen pääteiden eristämisen, mutta sivuväylien integroimisen muun liikenteen kanssa.

Polkupyörä on liikenneväline siinä missä autokin ja sellaisilla kaduilla, joilla pyöräteitä ei ole, pyöräilijöiden pitää ajaa rohkeasti kaduilla autojen joukossa. Pyöräilijöiden pitää kunnioittaa muuta liikennettä, jalankulkijoita ja autoja, mutta myös autoilijoiden on opittava ajamaan liikenteen seassa ajavien pyöräilijöiden kanssa. Pyöräily on liikennemuoto, jossa liikennesääntöjä pitää osata noudattaa joustavasti. Sokea sääntöjen noudattaminen tuottaa usein vaaratilanteita.

En kannata kypäräpakkoa, koska polkupyöräilyn on oltava mahdollisimman helppoa. Rauhalliseen ja turvalliseen pyöräilyyn tulee kasvattaa lapsesta asti. Jos pyöräilee lapsena, pärjää paremmin aikuisena muussakin liikenteessä.

Valtio voisi tukea pyöräilyä siten, että vakituisesti pyöräilevä saisi verohelpotuksia polkupyörän ja siihen liittyvien varusteiden ja vaatteiden hankinnasta, kuten Englannissa.
 
Mannerheimintien pään, Bulevardin ja Espan pyörätiet ovat ahtaan ja pienen Helsingin keskusta-alueen henkireikiä pyöräilijälle. Keskustan pyöräteitä pitää rakentaa lisää ja myös ylläpitää. Katutyöt ja muu rakentaminen häiritsevät usein pyörällä liikkumista, joten myös rakentamisen suunnittelussa pitää pyörätiet huomioida.

On ollut mukavaa nähdä pyöräilijöiden lisääntyminen viime vuosina myös pääkaupunkiseudulla. Positiivista on ollut se, että myös työmatka- ja kaupunginosien välinen pyöräily näyttää lisääntyvän, ei vain sunnuntai- ja harrastuspyöräily. Myös talvipyöräily näyttää lisääntyneen. Pyörä on alle kymmenen kilometrin matkoilla paras kulkuväline, kun vaan kaupunki saisi aikaan enemmän jatkuvuutta Helsingin seudun pyöräilyyn.

Kim Levin: Reittejä ja merkintöjä

Nuoret kriitikot: "Katso, katso uudestaan ja katso koko ajan"

”On vain yksi ohje: katso, katso uudestaan ja katso koko ajan. Ja jos et tykkää katsomisesta, älä kirjoita taiteesta.” Taidekriitikko Adrian Searle antoi tämän ohjeen kesällä The Guardianin ”Nuoret kriitikot” kilpailun osallistujille.

Televisiokriitikko Nancy Banks-Smithin ohje oli: ”Jokainen osaa kirjoittaa TV-kritiikkiä kuukauden ajan. Sen jälkeen tarvitaan kestävyyttä.”

Olen silloin tällöin antanut ilmaisia vinkkejä ja vihjeitä Kulttuurinavigaattorissa. Oli mukava lukea Kansallisoopperan esityksen lähetyksestä Rovaniemelle, joka toteutettiin juuri niin kuin toivoin blogissani Oopperan mediashow. Esitin myös Pohjoisen taidepalkintoa , mutta kukaan ei ole vielä tarttunut haasteeseen, ainakaan en ole sellaisesta kuullut.

Tarjoan nyt käytettäväksi idean kilpailuaiheesta "Nuoret kriitikot". Tai oikeastaan välitän sen Guardianin tämänpäiväisestä Melissa Denesin jutusta , jossa palkintojen saajat julkistetaan. Kilpailussa on kahdeksan kategoriaa: televisio, teatteri, elokuva, kuvataide, pop, klassinen, arkkitehtuuri ja tanssi. Kilpailu on tarkoitettu alle 18-vuotiaille ja jokainen kategoria jaetaan alle 14-vuotiaiden ja 14-18-vuotiaiden sarjoihin.Jonkun uuden tai vastikään (poikkeuksena arkkitehtuuri) julkaistun teoksen arvostelusta, jossa on korkeintaan 350 sanaa, saavat voittajat palkinnoksi 25 punnan arvoisen lahjashekin The Guardianin kirjakauppaan. Ällistyin palkintojen pienuudesta, kunnes hoksasin, että oikeatkin kriitikotkin ällistelevät vastaavaa, palkkioidensa pienuuksia.

Kehottaisin vapaasti käyttämään idean "Nuoret kriitikot"-kilpailusta. Sanomalehdet voisivat olla aktiivisia asiassa, tai Suomen sanomalehtien liitto, Suomen arvostelijain liitto SARV voisi olla aloitteellinen tässä, vai toimittaisiinko yhdessä opettajien ja koulujen kanssa? Pyydetään Johanna Korhosta projektin johtajaksi, ellei Kaleva ehdi napata häntä päätoimittajakseen ennen sitä.

Mieskuva: Kukapa ei dandya tunnistaisi?

Vilho Lampi, Omakuva, 1932.

Tämän aamun Hesarissa on mainio Marja-Terttu Kivirinnan essee Vilho Lammesta. Kaiken nähnyt kulttuuritoimittaja herkistyi tämän kuvan edessä, mutta ei herkisty enää. (Marja-Terttu Kivirinta, Alussa oli Vilho Lampi, Helsingin Sanomat, kulttuuri 11.10.2008) Kirjoittaja pohtii, kuinka maalaus on puhutellut häntä joskus, elämän murrosvaiheissa. "Enää en voi eläytyä miehen rehvakkaan uhmaan, mutta yhä olen vaikuttunut Omakuvan henkevyydestä ja voimasta."

Vilho Lampi esiintyy kuvassa luultavasti Pariisista ostamassaan huivissa. Katsoja jää miettimään, miksi Ville kietaisi sen omaan kaulaansa, mutta ei sen kaulaan, jolle pariisilaishuivit tavallisesti ostettiin.

Kuva on mieskuva tyyliin ”uomo mondiale” eli maailman mies, maailman nähnyt ja kokenut. ”Pitäisi joko olla taideteos tai pitää yllään taideteosta”, sanoi Oscar Wilde.

Ryhtymättä luennoimaan dandyn historiasta, totean idean syntyneen 1700-luvun lopulla Ranskan vallankumouksen seurauksena. Dandyismi syntyi, kun "kultainen nuoriso" halusi poliittisena lausuntonaan pukeutua artistokraattiseen tyyliin erottuakseen "sans-culotteista".

Pariisilaidandyja 1830-luvulla.

Joachim Muratin muotokuva Napolin kuninkaasta, jota kutsuttiin "dandykuninkaaksi" moitteettoman pukeutumisensa takia.

Charles Baudelaire: "Dandyn on pyrittävä jatkuvasti ylevään; hänen täytyy elää ja nukkua peilin edessä."

Oscar Wilde

Thomas Hart Benton ja Jackson Pollock omina dandykausinaan. (Kuva kirjasta Steven Naifeh and Gregory White Smith, Jackson Pollock, An American Saga, Barrie & Jenkins, London 1989.)

Ole Kandelin, Omakuva, 1937.

Entä dandy tänään? Dandystä on tullut populaarikulttuurin tavallinen mieskuva.
 

David Bowie 1987.

Miehen on oltava tarkka kuvastaan. Dandy yhdistetään usein homoseksualismiin, jolla on, tai jolla tavallisesti arvellaan olevan tarkka pukeutumis- ja käyttäytymiskoodi. Metroseksuaali lienee aikamme synonyymi Baudelairen peilin edessä elävälle ja nukkuvalle dandylle.

Liminkalainen metroseksuaali Vilho Lampi oli rohkea, mutta tänään minun olisi mietittävä kaksi kertaa, voisinko kietaista pariisilaishuivin kaulalleni.

Tai ehkä Vilho Lammen Omakuvan (1932) hahmo oli peräisin ranskalaisen Jean Grémillonin elokuvasta Maldone (1928), jonka hän saattoi nähdä Pariisissa. Tässä tanssiaiskohtaus ja still-kuva elokuvasta. Silloin Vilho Lampi olisi ollut kai retroseksuaali tai jotain sellaista.

Walt Disney: Kuva syntyy kuvasta

Henri Rousseau, Trooppinen metsä ja apinoita, 1910.

Elokuussa tuli Ylen Teema-kanavalta erinomainen ohjelma nimeltään "Olipa kerran…. Walt Disney". Ranskalaisen Samuel Douxin vuonna 2006 valmistunut dokumentti kertoo hauskasti ja innostuneesti, mistä Walt Disneyn sarjakuvien ja animaatioelokuvien hahmot, miljööt ja ideat ovat peräisin.

Vastaus kuuluu: Euroopasta.

Taidehistoria kiehtoi Disneytä, joka hankki kokonaisen kirjastollisen taidekirjoja animaatiostudioidensa käyttöön Euroopan matkoillaan. Näin tulivat C.D. Friedrich, Gustave Doré, Honoré Daumier, Grandville, Moritz von Schwind, Wilhelm Busch ja monet muut Disneyn romanttiseen maailmaan.

Brita Sachs kertoo Frankfurter Allgemeine Zeitungissa Pariisin Grand Palaisin laatimasta näyttelystä, joka kertoo samasta aiheesta. Montrealissa esitetty näyttely on Saksassa muunnellussa muodossa, jossa painottuu tietysti saksalaisen romantiikan vaikutukset Disneyn tuotantoon. Muun muassa Caspar David Friedrichin nostalginen maailma ja dramaattiset maisemat tarjosivat Disneyn kuvalaboratoriossa ihastusten maailmojen ja ihmemaiden lähteitä.

Näyttely nimeltä "Walt Disneyn ihmeellinen maailma ja sen juuret eurooppalaisessa taiteessa" nähdään Münchenin Hypo-Kunsthallessa 25. tammikuuta 2009 asti. Se avataan 25. helmikuuta Helsingin kaupungin taidemuseossa. Näyttelyn katalogi maksaa Saksan näyttelyssä 25 €.

FAZ-netin kuvasarja näyttelystä

Hypo-taidehallin sivut näyttelystä

Caspar David Friedrich, Mies ja nainen katsovat kuuta, 1830-35.

Rothkomaniaa vai laatujournalismia?

New Yorkin Seagram-rakennukseen tarkoitettu seinämaalaus, 1959.

Mark Rothko syntyi 1903 Väinänlinnassa, joksi Latvian itäosissa olevaa Daugavpilsia suomeksi kutsutaan. Joidenkin lähdetietojen mukaan Rothko syntyi venäjänjuutalaiseen perheeseen ja se johtuu siitä, että kaupunki oli hänen syntymäaikanaan osa Venäjää nimeltään Dvinsk.

Simon Schama, joka itse on koillispuolalaista juutalaista sukua, toteaa kirjassaan Power of Art Rothkon lapsuudesta, että Dvinskin seudulla ei tunnettu pogromeja hänen syntymänsä aikoihin, vaikka kaupungin asukasluvusta oli puolet juutalaisia. Kymmenvuotiaaana Yhdysvaltoihin emigroitunut Marcus Rothkowitz oli kyllä tarpeeksi vanha tietääkseen, mitä sana tarkoittaa, arvelee Schama. Tuleva taiteilija kasvoi ortodoksijuutalaisuuteen, josta Schama toteaa, että sillä ei ollut osuutta hänen tulevassa taiteessaan, paitsi että suoritettuaan juutalaisuuden perusteita opettavan koulun chederin, "se ei koskaan poistu, vaikka kuinka sitä yrittäisi karkoittaa mielestään".
 
Kävin Daugavpilsissä vuosikymmenen alussa. Seutua on uudelleenitsenäisyyden jälkeen vaivannut työttömyys ja köyhyys. Lapset tulivat kerjäämään ravintolaan, jossa söimme. Vuonna 2003 näin Riikassa myös Rothkon muistonäyttelyn, jossa ei tosin hänen parhaimpien teostensa tunnelmiin päässyt. Satavuotissyntymäpäivän kunniaksi Latvian suuren taiteilijan muistoksi oli järjestetty monenlaisia amerikkalaislatvialaisia yhteistyöprojekteja.
 
Rothko saavutti kuuluisuutta abstraktin taiteen tekijänä. Mark Rothko löydettiin vuonna 1970 makaamassa kuolleena ateljeensa lattialla. Valtimonsa leikanneesta taidemaalarista vuotanut verilammikko oli kooltaan noin 2,5 x 1,8 metriä. Jonathan Jones kirjoitti makaaberisti: 

"Se oli hänen maalaustensa mittasuhteissa, ajan taidekritiikin kieltä lainatakseni, värikenttä."

 
Tate Modernissa Lontoossa juuri avattu suuri Rothkon näyttely on syyskauden tapaus. Otan näyttelyn esimerkiksi havainnollistaakseni samalla, mitä on nykyaikainen kulttuurin laatujournalismi. Keräsin The Guardianin aiheesta julkaisemien juttujen linkit syyskuusta 2008 alkaen. Kyseessä on suuren eurooppalaisen laatulehden julkaisemat jutut yhden ainoan taidenäyttelyn ja taiteilijan tiimoilta. Vajaan kuukauden aikana lehti julkaisi yhteensä yhdeksän erilaista juttua aiheesta. Ja mitä vielä näyttelyn kuluessa seuraakaan?

Esimerkiksi kuvataiteen suhteen varsin anorektinen Helsingin Sanomat voisi kokeilla vastaavaa vaikkapa Tennispalatsin Jarmo Mäkilän komeasta näyttelystä. Lehti ei ole kirjoittanut näyttelystä mitään ja tilanne on kuin Neuvostoliitossa: näyttely on epävirallista kulttuuria, josta establishment vaikenee. Ikävää. 
Luin kaikki Rohko-jutut ja katsoin videon ja diasarjan. Minkälainen vaikutelma siitä jäi? Ei ainakaan tyhjentävä, mikä lieneekin tällaisen journalismin eräs tarkoitus, vaan mielessäni kasvoi yhä suurempi kiinnostus taiteilijaa ja taidetta kohtaan. Artikkelit ja teoskuvat voivat välittää vain pienen osan taiteesta. Jos olisi mahdollisuus, tilaisin heti lentolipun Lontooseen.

Mustaa maruunalle, 1958.

Seuraavassa linkitettynä The Guardianin jutut aihesta 1.9. 2008 alkaen. Päivitän linkkejä sitä mukaa, kun lehti julkaisee uusia juttuja aiheesta:

28.9.2008 Laura Cummimg: Welcome to his dark side... tarkastelee Rothkon loppuajan tuotantoa 1950-luvulta.
26.9.2008 Do you get Rothko, eli meneekö perille? Äänestys siitä, onko Rothko ”majestettinen kyky” vai ”keisarin uudet vaatteet”? Majesteettinen kyky voitti (67.7%) keisarin uudet vaatteet (32.3%).26.9.2008 Video aiheesta, jossa kuraattorin ja taiteilijan pojan haastattelu.24.9.2008 Kuvasarja näyttelystä ja muutamia dokumenttivalokuvia.

24.9.2008 Kriitikko Adrian Searlen juttu näyttelystä.23.9.2008 Jonathan Jonesin blogiartikkeli, jossa hän pohtii Rothkon näkemyksiä taiteesta vuonna 1969.20.9.2008 Preview eli ennakkokatsaus, jonka jokainen suuri lehti julkaisee suurimmista näyttelyistä.14.9.2008 My Rothko Moment, jossa taiteilijan ihailijat John Banville, Simon Schama, Katie Mitchell, Ben de Lisi ja Howard Hodgkin puhuvat kokemuksistaan.14.9.2008 Taiteilijan tyttären haastattelu, jossa kerrotaan mm. pesänjakokiistoista.1.9. 2008 Jonathan Jones kävi Teksasissa katsastamassa kuuluisan Rothko-kappelin.

*

Lisäksi vielä näyttelystä kiinnostuneelle linkki Taten näyttelyä koskevalle sivulle.

Veistosvideo IV: William Dennisuk, Concepts of Time and Space

Tässä vielä yksi veistosvideo. William Dennisukin klassisen arkkitehtuurin muotoja tapaileva sarja on eräs suosikkejani.

Teosryhmän sijainti:


Näytä suurempi kartta

Veistosvideo III: Veikko Hirvimäki, Kuningasajatus

Veikko Hirvimäen Kuningasajatus aiheutti karmean kalabaliikin vuonna 1985. Erilaisia taidekiistoja käytiin useita 1980-luvulla: Ars 83, Pekka Kauhasen UKK patsas Kajaanissa ja Seppo Similä olivat kiivaiden keskustelujen kohteina. Perinteisten muistomerkkien aika oli ohi ja taide oli yhtä uutta, outoa, vierasta ja vaikeasti ymmärrettävää kuin aina aikaisemminkin.

Ateneumin suuri Mika Waltari -näyttely osoittaa, että kirjailija eli kiivaasti mukana aikansa modernissa nykytaiteessa ja olisi luultavasti ollut iloinen Hirvimäen teoksesta omana muistomerkkinään. Tänään teos tuntui makaavan tyynenä ja arvokkaana Elite-ravintolan edessä.

Veistosvideo II: Martti Aiha, Rumba

Veistosvideo: Eila Hiltusen Sibelius-monumentti

Kokeilin kuvausta ja editointia. Eila Hiltusen kuuluisalla monumentilla oli niin paljon turisteja, että kokokuvan saamista piti odotella.

Kylläpä Hirstiä nyt kehutaan

”Sorry, Bob, mutta olet lopultakin stuckisti.” Näin päätti kommenttinsa The Guardianissa Germaine Greer, joka arvioi sunnuntaina esitettyä Robert Hughesin televisioesseetä Britannian Channel 4:lla. Lause vaatii vähän selvitystä.
Stuckistit ovat brittiläislähtöinen taiteilijaryhmä, jonka nimi tulee sanasta ”stuck” (ks. Kulttuurinavigaattori: Stuckistit). Ja Robert Hughesin televisioessee, josta oli Guardianissa ennakkojuttu jo hyvissä ajoin ennen kohuhuutokauppaa, asettui voimakkaasti Damien Hirstiä, hänen taidettaan ja ylikierroksilla pyörivää taidekauppaa vastaan (ks. Kulttuurinavigaattori: Robert Hughes: Mona Lisan kirous).

Greerin mielestä Hughes ei ymmärrä, että kyse ei ole Damien Hirstin taiteesta sinänsä, vaan koko huutokauppa oli hänen taideteoksensa. Germaine Greer palauttaa mieleen kriitikon muut inhokit, Georg Baselitzin, Jean-Michel Basquiatin ja Julian Schnabelin. Greer piikittää: ”Hughesin leima on tehty taitavasti ja tarttumaan sitkeästi uhriinsa.”

Damien Hirstiä Greer puolustaa sanomalla, että hänen kiistämätön neroutensa on se, että hän saa ihmiset ostamaan teoksiaan. ”Damien Hirst on brändi, koska 21 vuosisadan taidemuoto on markkinointi. Näin vahvan brändin kehittäminen niin huomiota herättävän kuluneeseen perusteluun on valtavan luovaa – jopa vallankumouksellista."

Samaa mieltä tuntuu olevan The New York Timesin Roberta Smith, joka lausui painavan sanansa asiaan otsikolla, jonka voisi kääntää ”Joukkomylvinnän jälkeen: huutokaupan jälkeinen ruumiinavaus.”Smith kysyy aluksi, muuttiko Hirst paradigmaa vai saiko hän aikaan vain paljon melua, rahaa ja uutisia? Hänen myyntipottinsa oli siis noin 150 miljoonaa euroa, josta osa menee huutokauppakamarille ja osa taiteilijalle. Jakoa ei ole julkaistu, mutta Smith puolustaa Hirstin huutokauppaa ohi gallerioiden toteamalla, että häntä edustavat galleriat Lontoossa ja New Yorkissa olisivat vieneet provisioina 50 prosenttia teosten myyntihinnasta.
Eräs suomalainen taiteilija totesi viime viikolla samaa sanomalla, että jos syntyisi tilanne jossa galleriat veisivät kohtuuttoman osan teosten myyntihinnasta, suomalaiset taiteilijat perustaisivat oman gallerian.

Roberta Smith toteaa, että nousseet kiistat ja häly eivät merkitse paljoakaan spektaakkelin lisäksi, joita ovat Hirstin taide, elämä ja ura. Huutokaupan menestys ei edes kerro paljoakaan taidemarkkinan ei-Hirstin osuudesta, vaikka jokainen siihen osallistunut on iloinen siitä, että myynti ei epäonnistunut.

Pirstaloituva markkina

Kriitikko toteaa hämmästyneensä, kun niin monien mielestä aivan viime aikoihin asti taide ja raha ovat olleet aina vastakkaisilla puolilla, ikään kuin ne eivät olisi olleet aina läheisesti yhdessä. Smithin mielestä taiteilijoiden täytyy selviytyä, ja he tekevät taidetta myytäväksi, se on eräs myönteinen reaktio, jota he töilleen haluavat.
”Taidemarkkina on Mr. Hirstille sitä, mitä populaarikulttuuri on Jeff Koonsille: hänen pääasiallinen sisältönsä. Hirst rellestää paljastamalla sen koneiston ja saamalla sen hyppäämään vanteidensa läpi. Tässä mielessä hän on saanut eniten irti 1980-luvun lopun kulutustavaroihin mieltyneestä taktiikasta, joka tunnetaan Neo-Geona kiiltävine pintoineen, kalliine materiaaleineen ja todellisuuden kappaleiden hämmästyttävine uudelleenasetteluineen. ”

Roberta Smith arvioi, että Hirstin huutokauppa todistaa kiinnostavasti, ei niinkään kasvavasta, ”demokratisoituneesta” taitemarkkinasta, vaan globalismin mukana tulevasta sirpaloitumisesta. Taidemaailma voi laajentua vain tiettyyn rajaan asti ennen pirstaloitumistaan ja tuo hajoaminen on alkanut. Olipa kyseessä Kiina, Moskova, Christien tai Damienin maailma, taiteen eri kuningaskunnat ovat lisääntymässä hieman limittäisiin, enemmän tai vähemmän alueellisiin piireihin, josta on ehkä aina aikaisemminkin ollut kyse.

Syksyn talo

Viikin kirkko

Näin päivällä Viikin kirkon, jonka suunnitteli arkkitehti Samuli Miettinen ja se valmistui 2005. Päreitä, puuta, betonia ja kiviä.

Kabakovit ja CCC Moskovassa

New Yorkissa asuvien Emilia ja Ilya Kabakovin suuri retro avattiin tiistaina Moskovassa. Näyttely on kolmessa paikassa: Pushkinin museossa, M&J Guelmanin taidegalleriassa ja nyt avatussa uudessa taidekeskuksessa nimeltä CCC Moscow.

Kevään ajan Moskovasta kuului tietoja uudesta galleriasta tai taidekeskuksesta, jonka polkaisi pystyyn Daria Zhukova miesystävänsä miljonääri Roman Abramovichin tuella.

Kabakovien näyttelyn lisäksi itse rakennus on eräs neuvostoavantgarden helmiä. Se on arkkitehti Konstantin Melnikovin ja insinööri Vladimir Shukhovin suunnittelema linja-autojen Bakhmetevskyn korjaushalli. Konstruktio valmistui vuonna 1927, siis aikana jolloin nevostoavantgarden sallittiin vielä elää. Vaikka rakennus on ollut arkkitehtuurin merkittävioen suojeltavien rakennusten luettelossa vuodesta 1990, sen uudempi historia on myös monivaiheinen. Perusteellinen restauraatio alkoi vuonna 2002.

Tarkempia tietoja näyttelystä odotellessa, tässä pari kuvaa rakennuksesta Alla muutama linkki aiheeseen.

Konstantin Melnikovin vuonna 1927 valmistuneen linja-autojen korjaushalliin kunnostettu CCC taidekeskus.

CCC näyttelykeskuksen sisätiloja viime kesäkuussa kuvattuna. Rakennuksen kattokonstruktion suunnitteli kuuluisa insinööri Vladimir Shukhov.

Tietoja Bakhmetevskyn lina-autohallista englanninkielisessä Wikipediassa

Ja näyttelystä sekä CCC Moscow taidekeskuksesta:
The Guardianin raportti.

Ja äänipodcast englanniksi

NYTin lyhyt raportti

Hirstin hiukkaskiihdytin, Koonsin kamat ja muita kohujuttuja maailmalta

Viikon kuuma juttu oli, että kerrotaan uudesta Hirstin hiukkaskiihdyttimestä, joka käynnistetään pian. Kone on suunniteltu tuottamaan ennenkuulumaton määrä sanahelinää brittiläisestä nykytaiteesta, kertoo Jonathan Jones The Guardianissa. Tiedemiehet toivovat löytävänsä näin taidemaailman syviä salaisuuksia, kun koe huipentuu Sothebyn taidehuutokaupassa Lontoossa ensi maanantaina – vai räjähtääkö Hirstin kvantti ylikuumentuneena? Hirstologi Robert Hughes väittää jopa, että kaikki nykytaide joutuu imetyksi taidemarkkinoiden mustaan aukkoon. Näin veistelee siis The Guardianin kriitikko Jonathan Jones.

Damien Hirst ja Kultainen vasikka. Hintalappu: 10-15 miljoonaa euroa.

Englantilaiset kuuhkaavat nyt kuumina Kultaisen vasikan ympärillä. Tuo Damien Hirstin formaliinissa uiva kellertävä, potra härkäpoika on eräs niistä yli kahdesta sadasta Lontoon Sothebyllä maanantaina huutokaupattavasta Britannian ykkösnykytaiteilijan teoksesta.

Hirst sai mahdollisuuden vastata Guardianissa Robert Hughesin haukkuihin (ks. edellinen blogiartikkeli). Taiteilija sanoi, että ei hän odottanut Hughesilta mitään vähempääkään. Hän kertoo lukeneensa jo Hughesin Goya-kirjasta, että Hirst ei ole kunnon taiteilija. ”Veikaanpa, että hän ajelee hevosilla ja kärryillä ja nyyhkytteli, kun kuningatar Victoria kuoli. Minusta se näyttää vähän luddiitilta.”

Alussa mainitussa jutussa Guardianin kriitikko Jonathan Jones kertoo käyneensä katsastamassa Hirstin huutokaupan myyntituotteet todeten maireasti bottom linessaan:

"Damien Hirst on kiinnostavampi kuin mikään toinen hänen (minun) sukupolvensa taiteilija. Hänen heikot kohtansa ovat osa hänen eriskummallista ihmisyyttään taiteilijana. Katoaako tuo kaikki, jos tämä huutokauppa epäonnistuu? No, ei. Onko taiteilijoilla oikeus myydä omia teoksiaan? No, on. Joten näyttää siltä, että tämä ei ole maailman loppu sittenkään."

Frankfurter Allgemeine Zeitungin Rose-Maria Gropp kirjoitti lehdessä analyyttisen ja perusteellisen jutun Hirstin huutokaupasta ja hänen markkinointitaidoistaan. Toimittaja otsikoi juttunsa Hughesin tykitystä ironisoiden ja kuin rauhoittaen brittien hypetystä: ”Antakaa taiteilijalle mikä taiteilijalle kuuluu”.

Ranskassa taiteellista kuohuntaa sai aikaan Jeff Koons, jonka teoksia on esillä Versaillesin linnassa The Guardianin toimittajan mukaan ensin Ranskan oikeistokonservatiivit valittivat maan kulttuuriministerille, että näyttely halventaa Versaillesin ”pyhää” paikkaa. Sitten ranskalainen media kysyi, hyödyttääkö Ranskan vallankumouksen symbolina pidetyn palatsin näyttely erästä ranskalaista taiteenkeräilijäbiljonääriä.

New York Timesin kuvasarja näyttelystä paljastaa kuitenkin, että ei amerikkalaistaiteilijan invaasio Versaillesiin ole ihan kamala. Toki vaan Aurinkokuninkaan palatsin barokkinen maailma kitshin kuninkaalle Jeff Koonsille sopii. Hänen metalliveistoksensa Ludvig XIV:stä vuodelta 1986 oli esillä Helsingissä keväällä 1990 esitetyssä silloisen nuoren polven amerikkalaistaiteen näyttelyssä. Koons osaa laittaa torttua tortun päälle.

Jeff Koons, Louis XIV, 1986.

New Yorkissa nimitettiin alkukuusta MoMa:n maalaus- ja kuvanveisto-osaston johtajaksi talon oma nainen Ann Temkin. Seuraavaksi kuultiin maailman merkittävimmäksi taidemuseoksi mainitun METin eli Metropolitan Musem of Artin johtajan vaihdosta. Luovuttava johtaja Philippe de Montebello tunnetaan alaistensa kuratoimista räväköistä, mutta asiantuntija otteella laadituista näyttelyistään 1970-luvulta asti. Useista METin näyttelyistä tuli sellaisia, joita voi pitää blockbustereina, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan taiteellisten ansioidensa takia, ei hypen eli ylimainonnan vuoksi.

Uusi johtaja on brittiläissyntyinen Thomas P. Campbell, 46 vuotias METin gobeliiniosaston museokuraattori. Asiasta keskustelevat taidetoimittajat Lee Rosenbaum ja Roberta Smith WNYC radioaseman ohjelmassa.

Ja tässä vielä lisäys edelliseen. Tuleva museonjohtaja esittelee METin viimevuotisesta Barokin gobeliinit-näyttelystä, miten gobeliinit tehtiin. Tämä ilmeisen pikaisesti, mutta asiantuntevasti tehdyssä NYTin kuvitetussa podcastissa. Milloin suomalainen journalismi pääsee tällaisiin saavutuksiin, museotoiminnasta puhumattakaan?