Lontoon polkuja 11: Vastaanoton rajoilla

Leonardon näyttelyyn jonottamassa.

Ajattelin olevani ovela ja poljin paikalle maanantai-aamuna hyvissä ajoin ennen kymmentä. Mutta muutama tuhat muutakin ihmistä oli ajatellut olevansa myös ovela.

Menin jonon päähän, joka ulottui jo kiemurrellen pitkälle Lontoon National Galleryn eteen. Se alkoi museon läntisestä Sainsbury siivestä, jonka suunnittelivat postmodernistit arkkitehdit Robert Venturi ja Denise Scott Brown (1991). Väkeä saapui koko ajan niin, että pian jono jatkui Trafalgarin aukiolle.

Kaksi keltaiseen turvaliiviin sonnustautunutta naisopasta tuli selostamaan ystävällisesti, että teidän mahdollisuutenne varata lippuja seuraavaksi päiväksi saattaisi olla mahdollista aikaisintaan puoli viideltä iltapäivällä. He sanoivat, että ensimmäiset jonottajat tulivat paikalle tänä aamuna puoli kahdeksalta. Kyse oli siis maanantaista ja kello oli 10.00 aamulla.

Olen ammatiltani toimittaja, joten kysyin, että pääseekö sisään pressikortilla. Olen kansainvälisen kuvataidearvostelijain liiton AICA:n jäsen. Nainen viittasi sivuovelle ja sanoi, että olkaa hyvä, tuota tietä.

*     *

Leonardon näyttelyn – johon siis pääsin melkein jonottamatta ja täysin ilmaiseksi pressikortilla – lippu maksaa 16 puntaa. Näyttelyn lipusta pyydettiin kuitenkin viime viikolla 400 puntaa eBayssa.

Järjestäjän, National Galleryn mukaan lippujen jälleenmyynti on kuitenkin kiellettyä. Jos jälleenmyydystä lipusta kärähtää, tällainen pääsylippu takavarikoidaan ilman korvausta ja lipun haltijalta kielletään pääsy koko näyttelyyn. BBC kertoo, että museo on ottanut yhteyttä luvattomiin välittäjiin mustan pörssin kaupan lopettamiseksi.

Tällä suuren suosion saavuttavalla taidenäyttelyllä, blockbusterilla on muitakin ongelmia. Näyttelynvalvojien ammattiliiton lakko uhkasi näyttelyn turvallisuutta. Lakon takia valvojien määrää vähennettiin vain yhdeksi vartijaksi kahta huonetta kohti. Tämä oli melkoinen riski, sillä vaikka teosten valvontaa tehdään varsin monenlaisilla teknisillä keinoilla, elävät vartijat ovat korvaamattomia.

Jotta Leonardon teoksia – näyttely kattaa siis yhdeksän Leonardon maalausta, lukuisia luonnoksia ja aikalaistaidetta – voisi katsoa miellyttävästi ja turvallisesti, ensi vuoden helmikuun alkuun asti avoinna olevaan näyttelyyn voidaan päästää korkeintaan 180 henkeä puolessa tunnissa. Jonkin laskelman mukaan tämä tarkoittaa, että sulkemiseen asti vain 200 tuhatta katsojaa pystyy näkemään näyttelyn.

Tämän takia pääsyliput ovat synnyttäneet ja tulevat synnyttämään mustan pörssin markkinoita. Sellaista säännöstely aina aiheuttaa.

Jos yleisön lukumäärä pitää paikkansa, 200 000 on melko pieni yleisömäärä blockbuster-taidenäyttelylle Lontoon kokoisessa kaupungissa. Kun tällaisen näyttelyn aikaansaanti on suurten ammatillisten, taloudellisten, diplomaattisten ja poliittisten uhrausten ja sopimusten tulos, voi kysyä kannattaako moinen ylipäätään?

*     *  

Klassisten taiteiden esittämisen ja välittämisen ongelma on se, että niiden välittämisen mekanismi ei voi palvella yhtä suuria ihmisjoukkoja kuin massamedia, sanomalehdet, radio, televisio ja internet.

Kärjistetysti sanottuna taiteen suosio voi olla niin valtava, että sen esittäminen niille, jotka sitä haluaisivat nähdä, on joskus mahdotonta.

Esimerkiksi Lontoon Tate Moderniin, vanhan voimalaitoksen luolamaiseen rakennukseen marssii yli viisi miljoonaa kävijää vuodessa.

Tate Modernin tuleva lisärakennus, taustalla entisen voimalaitoksen seinä.

Kun Tate Modern avattiin vuonna 2000, varauduttiin kahteen miljoonaan kävijään. Nyt museon voimalaitosrakennuksen taakse rakennetaan kovalla kiireellä sveitsiläisten arkkitehtien Herzog & Meuronin suunnittelemaa 11-kerroksista rakennusta. Kun lisärakennus päätettiin rakentaa lamasta huolimatta vuonna 2010, Tate Modernissa oli käynyt 45 miljoonaa vierailijaa.

Museon johtaja Nicholas Serrota kommentoi haastattelussaan, että tavallaan Tate Modern on oman menestyksensä uhri. Näyttelysalit ovat ylikansoitettuja, eikä museo tarvitse ainoastaan lisää tilaa, vaan useita erilaisia tiloja.

*     *

Kuvataiteen esittämiseen liittyvät ongelmat ovat kuitenkin pieniä verrattuna teatterin ja oopperan kohtaamiin. Joskus suosittu esitys ei voi saada koskaan niin paljon yleisöä, kuin sen haluisi nähdä ja kuulla.

Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että teatteri- ja oopperasaleissa on vain rajattu määrä istumapaikkoja ja esityksiä voi olla vain rajattu määrä. Eivätkä teatteri- ja oopperatalojen henkilökunnat halua toistaa vuositolkulla sama esitystä.

Sellaisia ovat suurten ongelmat.

*     *

Päätän tähän Lontoon polkuja juttusarjan, jonka tein 8.- 24.11.2011 Lontoossa ja osittain palattuani Suomeen. Matkustin Lontooseen Tukholman kautta, jossa näin Turnerin, Monetin ja Twomblyn näyttelyn Moderna Museetissa ja josta myös kerroin Kulttuurinavigaattorissa. Matkan toteutumisen mahdollisti Suomen Taideyhdistyksen myöntämä kuvataidearvostelijoille tarkoitettu Richter-apuraha, josta kovasti kiitän.

Lontoon polkuja 10: Leonardo da Vinci: Kaikista ei ole freelancereiksi

Leonardo da Vinci, taidemaalari Milanon hovissa, National Gallery,  Lontoo 5.2. 2012 asti.

Luonteeltaan perfektionisti ja helposti hermostuva kun oli, freelancerin työ sopi Leonardolle huonosti. Siksi hän pyrki Ludovico Sforzan, Milanon hallitsijan palvelukseen.

Monet muistavat Leonardon kuuluisan työpaikka-hakemuksen, joka on häikäilemätöntä itsekehua ja suorasukaista markkinointia. Kymmenen kohdan ohjelmassaan hän mainitsee kykynsä varsinkin sodankäyntiin liittyvien laitteiden ja välineiden suunnittelijana ja rauhan aikanakin hän kirjoittaa pystyvänsä suunnittelemaan rakennuksia ja vedensiirtoon liittyviä asioita.

Lopuksi Leonardo toteaa pystyvänsä tekemään veistoksia marmoriin, pronssiin ja saveen, ja osaavansa maalata siinä missä kuka muu tahansa.

Ylenpalttiseen vakuutteluun oli syynsä, sillä hän oli saanut koulutusta ainoastaan kuvataiteisiin. Leonardohan oli kaikilla muilla toimialoillaan itseoppinut.

Uransa alkuvaiheessa olevan itsebrändäys tuotti tulosta. Niin siirtyi Leonardo pätkätöissä tuskittelevasta ja prekariaattina sinnittelevästä frelancerista turvalliseen ja hyvin palkattuun, vakaaseen asemaan, Sforzan palkkaamaksi hovimaalariksi.

*     *

Lontoon National Galleryn näyttelyä, joka käsittelee Leonardon Milanon kautta, voisi luonnehtia sanonnalla ”once in a lifetime”.  Näin monen renessanssineron teoksen näkeminen samanaikaisesti ei ole mahdollista pitkään aikaan, tällaisen näyttelyn voi nähdä vain kerran ihmisen elämän pituisena aikana.

Milanon hovimaalarina toimiminen suunnilleen vuosina 1482-1499 oli Leonardon uran tuottoisinta aikaa. Se johtui siitä, että hänen työnantajansa Ludovico Sforza antoi Leonardolle aikaa ja resursseja varsin yksityiskohtaisen taiteelliseen ja tieteellisen tutkimustyönsä tekemiseen.

National Galleryn näyttely esittää yhdeksän Leonardon maalausta, joka kattaa lähes kaikki Leonardon Milanon kaudella aloittamat maalaukset. Lisäksi esillä on teosten luonnoksia ja Giovanni Pietro Rizzolin tekemä kopio (noin 1520) Leonardon Sforzalle tekemästä kaikkein kunnianhimoisimmasta taideprojektista, Pyhästä ehtoollisesta.

Ja mukana on myös aikalaistaidetta, kuten Giovanni Antonio Boltraffion muotokuvia.

*     *

Melkoisella varmuudella voidaan todeta, että Leonardo oli homoseksuaali, mutta hänen voimakkaimmat muotokuvansa esittävät naisia. Näyttelyn keskeinen tähti on Nainen ja kärppä (1489-90).

Eräs Facebook-kaverini kertoo nähneensä sen Los Angelesissa ja toinen tavanneensa ”Kärppänaisen” kotonaan, Krakovan vanhassa kaupungissa olevassa Czartoryski museossa. Minä lisään tavanneeni hänet Krakovan lisäksi Tukholmassa. Teos on Mona Lisan, jota ei ole näyttelyssä, ohella eräs maailmalla kiertäneimpiä Leonardon maalauksia. 

Toinen Leonardon maalaamista kuuluisista naisista La belle ferronnière (1493-4) on saapunut paikalle Pariisista. Ja Pietarista on tullut Madonna Litta (noin 1490).

Kuuluisaa väkeä ovat myös Nuoren miehen muotokuva (noin 1486-7),  keskeneräinen Pyhä Gerome (1488-90) ja Salvator Mundi (1499 alkaen).

Näyttelyn dramaattinen huipentuma ovat kuitenkin molemmat Luolamadonnat (1483-1485 ja 1491/2-9 sekä 1506-8), Louvressa ja Lontoossa sijaitsevat maalaukset. Ne on ripustettu vastakkain joten katsoja voi vertailla helposti molempien maalausten eroja ja yhtäläisyyksiä.

Leonardon maalauksista huokuu tunnetusti rauhallisuus ja määrätietoisuus. Voi kysyä, olisiko se saavutettu, jos taiteilija olisi jatkanut freelancerina, eikä olisi päässyt vakituiseen asemaansa hovitaiteilijana?

Lontoon polkuja 9: Polkupyörällä Lontoossa: Kun kuulin kellojen soivan

-->

Kuulin tuon tutun ja kuuluisan, iloisen Westminster Abbeyn kellojen soiton juuri, kun kurvasin Parlamenttitalon kohdalla St. Margaret kadulle. Se oli ikimuistettava ensikokemus polkupyörällä ajamastani hetkestä Lontoossa. Onnellisena jatkoin polkemista Thamesin suuntaan.

Toinen tunnelmani oli kummallinen. Ajellessani polkupyörällä Lontoon kaduilla rupesin muistelemaan omaa lapsuuttani ja nuoruuttani.

Kasvoin Oulun keskustan kaupunginosassa ja nuoruuteni kokemukseen kuuluivat voimakkaasti polkupyörät. Syy siihen, miksi Lontoossa aloin muistella noita aikoja on siinä, että nuoruuteni aikoihin Oulussa, kuten muuallakin Suomen kaupungeissa kevyttä liikennettä ja moottoriliikennettä ei oltu eriytetty. Opin pyöräilemään kaupungissa autojen seassa.

Suurin ero pyöräiltäessä Lontoossa, verrattuna Suomeen on se, että Lontoon polkupyöräliikennettä ei tavallisesti ole eriytetty muusta liikenteestä. Pyöräily näyttää hurjalta, mutta se perustuu muutamiin perussääntöihin, joista ehkä tärkein on se, että pyöräilijän pitää kunnioittaa autoilijaa ja autoilijan pyöräilijää.

Uudet liikennetutkimukset viittaavat siihen, että jos autoliikenne erotetaan jalankulkijoista ja pyöräilijöistä liian voimakkaasti, autoilijoille kehittyy niin sanottu tunneliefekti. He alkavat tarkkailla pääasiassa toisia autoja ja unohtavat muiden liikkujien tarkkailun.

Vuokrausjärjestelmä

  

Barclay-pankin sponsoroima polkupyörien lainausjärjestelmä on hieno sekoitus mekaanista teknologiaa ja hi-techiä. Polkupyörät ovat lujatekoisia ja helppokäyttöisiä. Niissä voi säätää kolmea asiaa, satulan korkeutta, kolmea vaihdetta ja vauhtia.

Järjestelmä toimii satunnaiselle käyttäjälle parhaiten joko Visa luottokortilla tai Visa-pankkikortilla. Vuokra-aikaa voi ostaa yhdestä päivästä eteenpäin ja pyörän palautettaessa saa halutessa tulosteen käyttöajasta, jonka mukaan laskutus tapahtuu.

Vuokraus on halpaa, sillä esimerkiksi viikon vuokran perusmaksu on 5 puntaa ja alle tunnin käyttö maksaa punnan ja 90 minuuttia neljä. Tunnissakin nimittäin ehtii pyöräillä jo melkoisesti. Alle puoli tuntia saa polkea ilmaiseksikin ja pisin yhtäjaksoinen vuokra-aika sille, joka jaksaa polkea 24 tuntia, maksaa 50 puntaa.

Vuokranmaksu peritään tililtäsi vuokra-ajan päätyttyä.

Jos polkupyörässä on jotain vikaa, punainen merkkivalo palaa kiinnitystelineessä. Voit myös merkitä pyörän huollettavaksi sen jättäessäsi, jos siinä on jotain vikaa. 

Ensimmäinen toimenpide on tietysti tarkistaa pyörän kunto. Satulan voi säätää sopivaan lähtökorkeuteen ennen vuokranmaksua. Joidenkin pyörien renkaissa on vähemmän ilmaa, jolloin polkeminen on vähän raskaampaa. 

Pyörän vuokraaja sopii vuokratessaan, että käyttää sitä kunnolla ja vastaa itse aiheuttamistaan rikkomuksista. Kun on kirjautunut vuokraajaksi, täytyy vain painaa ”Vuokraa pyörä” näyttötaulussa ja hyväksyä sopimus. Sen jälkeen laitetaan luotto/pankkikortti tunnistuslaitteeseen. Tunnistuksen jälkeen se poistetaan ja laite tulostaa liuskan, jossa on koodi pyörän poistamiseksi telineestä. Tunnuskoodin näppäily telineessä on hieman hankalaa, kun numeronäppäimet ovat joissakin telineissä kuluneet, mutta yleensä se onnistuu vähintään toisella yrityskerralla. Voit siis valita minkä tahansa telineessä olevan vapaan pyörän.

Varsinkin etupää pyörissä on vähän raskas, joten sen ulos vetämiseksi telineestä voi nostaa vähän takapäätä. Myös palautettaessa pyörää täytyy käyttää voimaa. Kun olet saanut pyörän telineestä, tarkista vielä jarrujen toimivuus ja satulan oikea korkeus.

Vuokraus- ja palautuspisteet on julkaistu netissä, kuten muutkin ohjeet, mutta kumma kyllä, painetussa muodossa niitä ei saa. Netissä on online-versio paikoista, jossa ilmoitetaan, paljonko asemapaikalla on vapaita pyöriä. Myös PDF-version kartasta voi tulostaa itselleen.

Liikenteessä

Polkupyörän satulassa polkijalle tilanne ei ole niin paha kuin sivulliselle näyttää. Muista ajaa vasemmalla ja varo varsinkin raskaan liikenteen vasemmalle kääntyjiä risteyksessä. Älä aja liian lähellä jalkakäytävän reunaa. Valitse myös oikea menokaista, älä kääntymiskaistaa. Älä mene sellaiseen rakoon joka on arviosi mukaan liian kapea, vaikka muut pyöräilijät siihen menevätkin. Aja rohkeasti ja määrätietoisesti, sinulle annetaan aina tietä. Katso oikealle varmistaaksesi takaasi tulevaa rinnakkaista liikennettä, kun lähestyt bussipysäkkiä, tai joudut ohittamaan seisovan bussin kadun puolelta.

Ahtaammilla kaduilla polkupyörällä pääsee ajamaan yhtä nopeasti kuin autolla, usein nopeamminkin. Älä ryntäile, vaikka jotkut pyöräilijät niin tekevätkin, mutta sinulla pitäisi olla kuitenkin voimaa jaloissasi sen verran, että voit kiihdyttää pyörän vauhtiin, jotta liikenne sujuisi joustavasti. Mitään polkupyörien formuloita lainapyörät eivät ole.

Pyöräily Lontoossa on suurin piirtein yhtä vaativaa kuin autoilu. Vuokrapyörissä ei ole lukkoja, joten älä jätä niitä koskaan näkyvistäsi. Joskus saattaa kestää pitkäänkin löytää palautuspaikka, vaikka niitä on kaupungin keskustan alueella runsaasti. Jos haluat säästää ja käyttää ajan tarkasti hyväksesi, katso jo etukäteen paikka mihin jätät pyörän. Käytä rannekelloa, josta katsot vuokrauksen aloitusajan, joten voit tarkkailla ajan kulua helposti ajaessasi.

Jos pimeä yllättää, ei hätää. Edessä vilkkuva valkoinen ja takana punaiset valot merkitsevät olemassaoloasi pimeässä riittävästi. Keltaista turvaliiviä ja pyöräilykypärää suositellaan yleisesti.

Lontoossa suunnistaminen voi olla joskus hankalaa. Kerran pyöräilin pimeän tuloon asti ja kyselin vihreää valoa odotellessa, tietäisikö eräs pyöräilevä nuori mies, missä on lähin lainapyörien ”telakka-asema”? Hän sanoi muistelevansa, että kyllä sellainen tuolla edessäpäin jossain on. Ajoin hänen perässään jonkin aikaa, mutta käännyin sitten poikkikadulle etsimään, jos palautuspaikka löytyisi sieltä. Kaveri ajoi minut kiinni ja sanoi, että kyllä se palautuspaikka tuolla edessäpäin on, ja että pyöräile vaan perässäni. Sellaista ystävällisyyttä täällä tapaa.

Polkupyöräilyn valtaväylät

Pyöräilyn valtaväylä CS8

Bicycle superhighways (virallisesti "Barclays Cycle Superhighways" tai epävirallisesti kaupungin pyöräilijäpormestarin mukaan "Boris´ Cycle Superhighways") on mannermaan pyöräilymaista, Kööpenhaminasta ja Hollannista Lontooseen tuotu idea. Kaupungin keskustasta eri suuntiin rakennetaan opastettuja ja merkittyjä pyöräkaistoja.

Mitään vauhtikaistoja nämä reitit eivät ole, sillä pyöräily tapahtuu niissäkin liikenteen seassa. Jakeluliikenne ja bussit hankaloittavat ja hidastavat kaistalla pyöräilyä ja joskus autoja on pysäköity siniseksi maalatulle pyörätielle, vaikka se lienee kiellettyä.

Huomattava parannus pyöräilyoloihin on kuitenkin kyseessä. Varsinkin matkailija, joka ei tunne kaupungin katuja, saa apua juuri reittien näkyvistä merkinnöistä. Reittien oheen voi sitten rakentaa muita pyöräretkien reittejä. Reiteistä on myös tarkkaa tietoa netissä ja niistä julkaistaan omia karttoja.

Vuoden 2011 loppuun mennessä neljä tietä oli valmiina, seuraavana vuonna valmistuu neljä ja suunnitteilla on vielä uusia. 

Superhighwaysit on suunniteltu nopeaan läpikulkupyöräilyyn kaupunginosien välillä, eivätkä ne ole juuri nähtävyyksiä, puistoja ja maisemia varten. Jos haluaa poiketa nähtävyysreiteille, suosittelisin esimerkiksi London Cyclist -blogarin laatimaa 35 reitin kartastoa (7,95 puntaa, linkki alla).  

Lontoossa on myös omat, siniset liikennemerkit ja -viitat pyöräreiteille. Ne ovat varsin käyttökelpoisia, koska varsinkin pilvisenä päivänä tai pimeän tullen suunnistaminen teiden sokkeloissa vaikeutuu. 

• Barclays Cycle Superhighways 
  
• Barclays Cycle Hire, jonka uusi nimi on Santander Cycles
• London Cyclist blogi
• Kehutun 35 Lontoon pyöräilyreittiä GPS-pisteineen voi tilata (7,95 puntaa) e-julkaisuna
• Lontoon 15 pyöräilykartoiista voi tilata kuusi UK-osoitteisiin tai hakea ilmaiseksi Travel Information Centres paikoista, jotka ovat Liverpool Streetin, Piccadilly Circuksen, ja KIng´s Crossin metroasemilla, Eustonin ja Victorian juna-asemilla sekä Heathrow Terminal 123:n metroasemalla.   

Lontoon polkuja 8: Gerhard Richter: Hulluna kuviin

Gerhard Richter, Panorama, Tate Modern, Lontoo 8.1. 2012 asti.

Lontoon Tate Modernin Gerhard Richterin näyttely etenee 1960-luvun alusta teemoittain hienosti jäsenneltynä uuteen John Gagelle omistettuun abstraktiin  maalausssarjaan.

Hän ei ole uusinta uutta nykytaiteessa, mutta vuonna 1932 Dresdenissä syntynyt Richter on ehkä aikamme taidemaalareista merkittävin. Hänestä on tullut paljolti niin sanottu taiteilijoiden taiteilija, koska hänen käyttämiään työskentelymenetelmiä ovat monet omaksuneet käyttöönsä.

Merkittäväksi Richterin tuotannon tekee myös se, että hän on omistautunut miettimään valokuvauksen ja maalaustaiteen suhdetta aikana, jolloin kuvataide ja valokuva ovat yhä enemmän yhteyksissä toisiinsa.

Richterin maalaukset eivät ole ihan tuntemattomia suomalaisellekaan yleisölle, nähtiinhän abstrakti Bach-sarja (1992) Ars 95:ssa, ja muutama vuosi sitten oli Tampereella ja Tallinnassa melko vaatimaton Richterin graafiseen tuotantoon liittyvä katsaus.

Omat vahvat kokemukseni Richterin taiteeseen liittyvät vuonna 1994 Tukholman Moderna Museetissa pidettyyn retrospektioon. Matkustin katsomaan näyttelyn, koska olin nähnyt kesällä 1989 Frankfurtin Portikus-näyttelytilassa hänen näyttelynsä 18. Oktober 1977, joka on maalaussarja kuvista, joita Richter keräsi Baader Meinhof-ryhmän terroristien kohtaloista yli kymmenen vuotta aikaisemmin.

Richter hämmästytti yleisöä maalaamalla mustavalkoisista valokuvista sarjan, koska hän halusi että saksalaiset kohtaisivat tapahtuneen ja pohtisivat sitä. Hän ei ihaillut terroristeja, mutta halusi että tapahtumasarjasta keskusteltaisiin.

Samanlainen tarkoitus oli Richterillä jo 1960-luvulla hänen tehdessään ja esittäessään näyttelyissään maalauksia muun muassa englantilaisista toisen maailmansodan hävittäjä- ja pommikoneista. Saksalaiset joutuivat pohtiman aihetta, josta oli ollut vaikea puhua toisen maailmansodan jälkeen, Liittoutuneiden Saksaan tekemiä pommituksia.

Richter käyttää paljon sanoma- ja aikakauslehdistä leikkaamiaan kuvia, sekä erilaisia valokuvia työskentelynsä lähdeaineistona. Välitön, ”suora” havainto ei merkitse hänelle lähtökohtana paljoakaan, vaan taustalla on monesti juuri kuva ja havainnointi sen pohjalta. Taiteilija on julkaissut Atlas-kokoelmaksi kutsumastaan kokoelmasta kirjan ja ainakin osa siitä on julkaistu netissä.

Menetelmä muistuttaa jonkin verran saksalaisen taidehistorioitsija Aby Warburgin keräämää Mnemosyne-Atlasta, joka oli hänelle yritys yhdistää filosofinen ja kuvahistoriallinen tarkastelutapa renessanssin antiikkiin liittyvistä kuva-aiheista. Tällaisia kuvankeräämisen ja vertailun menetelmiä kutsuttaisiin nykyisin kai visuaalisten klustereiden tutkimukseksi.

Toista Gerhard Richterin maalausten syntytapaa kutsutaan Lontoon näyttelyssä sattuvalla englanninkielisellä nimellä squeegee paintings tai squeegee abstract paintings. Sana tarkoittaa ikkunalastaa tai ikkunankuivainta. Richter käyttää luultavasti itse teettämiään suuria läpinäkyvästä pleksistä ja puuvarresta koostettuja lastoja maalausten tekemiseen. Hän vetää öljymaalia lastalla seinällä olevaan maalaukseen. Nämä usein suurikokoiset ja abstraktit työt syntyvät varsin hitaasti.

Näyttelyssä on esillä myös opiskeluaikana Dresdenissä DDR:ssä vuonna 1957 syntynyt Elbe-sarja, jossa Richter kokeili sattumanvaraisten ja tahallisten kuvioiden sekoittamista levittämällä maalia suoraan grafiikan telalta paperille.

Joskus kuvan tekemisen menetelmä saattaa olla täysin mekaaninen ja ennalta laskelmoitu, kuten värin taittamiseen liittyvissä maalauksissa tai monokromaattisissa abstraktioissa.

Richterin tuotantoon liittyy myös klassisia maisemamaalauksia, muotokuvia ja asetelmia, kuten kynttiläasetelmat, jotka tuntuvat syntyneen paljolti valokuvien pohjalta. Hänen suhteensa maisemamaalaukseen ja romantiikan maalaustaiteen traditioon ylipäätään on kuitenkin ristiriitainen. Richterin mielestä hänen maisemamaalauksensa ovat ”epäuskottavia”, koska ne ylistävät luontoa, kun luonto sitä vastoin on ”aina meitä vastaan”, eikä se ”tunne merkitystä, sääliä tai sympatiaa”.

Richter hämärryttää ja etäännyttää, tai maalaa optisen, terävän ja näkyvän maailman päälle. Mikään ei voi järkyttää hänen maailmansa eheyttä ja harmoniaa.

• Gerhard Richterin kotisivu.

Lontoon polkuja 7: Pipilotti Rist: Vihreitä mansikoita, projektioita ja kuvavirtaa

 Pipilotti Rist, Eyeball Massage Hayward Galleryssä Lontoossa 8.1. 2012 asti.

Massachusetts Chandelier, 2010.

Uudemman kansainvälisen nykytaiteen esittelyssä Suomi ja Helsinki eivät tunnetusti  ole kovinkaan merkittäviä. Siksi oli mukava havaita, että Lontoon Haywardissa esillä olevan Pipilotti Ristin näyttely oli pari vuotta sitten Kiasmassa.

Tosin Lontoon näyttely, joka on otsikoitu "Eyeball Massageksi" eli silmämunien hieronnaksi, on laajempi kuin Helsingin ja siinä on useita näyttelyä varten tehtyjä installaatioita, kuten ison huoneen kokoinen installaatio, jota taiteilija kutsuu ”valon metsäksi”. Tämän Administrating Eternity-teoksen intensiivisyys ei tosin ole samaa luokkaa kuin useimpien Ristin teosten.

Värittömästä pakkausmateriaalista tehty, suuren kaupunkimaisemaa esittävän pienoismallin ja reliefin tunnelma on elokuvallinen ja tyhjä. Rist ilmaisee havaitsemisen ja ajattelun ristiriidan kauniisti: ”on vaikea sovittaa yhteen avoimin silmin näkemistä ja katsomista suljetuin”. 

Lontoon näyttely tuo esiin myös vähemmän eskapistisen ja vähemmän imelän ja vähemmän porvarillisen Ristin tuotannon, jossa on myös anarkiaa, yhteisyyttä ja keskiluokkaa ruotivaa satiiria. Hän ei ole taiteilija, joka kerjää yleisöltään viattomuuden vakuutuksia.

Astrid Lindgrenin sankarilta taiteilijanimensä lainannut sveitsiläinen Pipilotti ”Peppilotta” Rist, oikealta nimeltään Elisabeth Charlotte Rist (s. 1962) on eräs vahvimpia videotaiteilijoita. Hänen unenomaiset, etäännytetyt ja kuvavirran jatkuvuutta ilmentävät videonsa ovat suggestiivisia lähes manipuloivaan suorasukaisuuteen asti.

Rist hallitsee katsojan huomion kiinnittämisen taidon. Pienet videoprojektiot ovat intensiivisiä kokemuksia katsojalle, kun taas suuret kokoseinäprojektiot ottavat suhdetta katsojan fyysiseen kehoon. Katsomistapahtuma vaihtelee intiimeistä miniatyyrimaailmoista panoraaman laajuuteen.

Rist opiskeli aluksi graafista suunnittelua Wienissä, mutta jatkoi sitten video-opiskelua Bernissä. Hänen varhaisin tunnettu videonsa I’m Not The Girl Who Misses Much (1986) on oppilastyö, jossa Rist laulaa The Beatlesin Happiness Is A Warm Gun iskelmän sävelen mukaan sovellettua fraasia. Äänen muokkaaminen muistuttaa hieman Laurie Andersonin äänisyntetisoituja kappaleita 1980-luvun lopussa.

Kuvan editointi on paljolti 1980-luvun videomiksereiden käytön tapaan voimakasta ilmaisua, kuten näyttelyssä olevat pari muutakin varhaisvaiheen videotkin. I’m Not The Girl… -video on asennettu kumollaan olevan pyramidinmuotoisen laatikon sisään, johon on tehty aukot katsojia varten.

Etäännytetyn kuvan ja äänen vaikutus on vahvasti mytologisoiva. Paljasrintainen Rist muistuttaa videossa antiikin Kreikan naisveistosta, koreeta.

Kuuluisin Ristin videoista lienee Ever Is Over All (1997). Kaksoisprojektion toisessa lohkossa euforinen ilme kasvoillaan oleva nuori nainen kävelee huolettomasti kadulla ja särkee eksoottisen kukan siitepölyhuiskaa muistuttavalla esineellä kadun varrella levien autojen ikkunoita. Rist puuttuu privaatin ytimeen, henkilöautoon, joka on ollut jopa graffititaiteilijoiden tabu.

Paljon siteeratun vertauksen mukaan Rist pitää videoinstallaatiota samanlaisena kuin käsilaukkua. Siinä on tilaa kaikelle, maalaukselle, teknologialle, kielelle, musiikille, liikkeelle, kuvien virralle, runoudelle, hälylle, kuoleman, seksin ja ystävällisyyden aavistuksille. Tässä ajatuksessa Rist kertoo samalla jotain koko postmodernismin jälkeisen ajan taiteen runsauden ja moninaisuuden sarvesta.

Ristin videot ovat surrealistisia. Niiden unenomainen tunnelma on tajunnanvirrallinen. Pieni, muutaman senttimetrin halkaisijaltaan oleva video on asennettu näyttelyhuoneen kokolattiamattoon. Katsoja seisoo matolla ja katsoo kuvaa alas, kuin kuiluun. Teoksessa, joka on nimeltään Selfless In The Bath Of Lava (1994) eli Pyyteetön laavakylvyssä, nainen huutaa kiehuvan, kehkuvan laavan keskeltä katsojalle saksaksi, ranskaksi, italiaksi ja englanniksi hädissään ja epätoivoisena:

”Olen mato, ja sinä, sinä olet kukka. Sinä olisit tehnyt kaiken paremmin. Auta minua. Anna minulle anteeksi.”  

Suburb Brain 1999, video ja The Innocent Collection 1985 alk. kollaasi.

Lontoon polkuja 6: Nuori brittitaide on niukkaa, mutta tarkkaa

-->

Bloomberg New Contemporaries 2011 15. 1. 2012 asti Lontoon ICA:ssa.

Marco Palmieri, Our time, Sir, is vile and anti-philosophical, 2010.

Bloomberg New Contemporaries on organisaatio, joka tuo yleisön nähtäväksi kiertonäyttelyn Britannian taidekouluista valmistuvien tai valmistuneiden nuorten teoksia.

Järjestelmä, joka on jatkunut vuodesta 1949 voi ylpeillä sillä, että siihen valituista tusinan verran on valittu aikaisemmin muun muassa arvostetun Turner-palkinnon ehdokkaaksi tai voittajaksi.

Eikä liene liioittelua sanoa, että tämä tiivis neljänkymmenen tulevan taiteilijan katsaus pystyy näyttämään myös tietä sille, mitä taiteessa lähivuosina tuleman pitää. Valinta on tapahtunut siis taiteilijajyryn kautta luultavasti tuhansista ehdokkaista.

Näyttely kiinnittää huomion niihin menetelmiin eli materiaaleihin ja prosesseihin, joita nykyajan nuoret taiteilijat käyttävät. Järjestäjien mukaan niitä ovat muun muassa appropriaatio, perinteinen ateljeetyöskentely, tilateokset, digitaalinen tuotanto, yhteistyö, sattuman käyttö ja löydetyt esineet.

Olen seurannut myös suomalaisten nuorten taidekoulusta valmistuneiden töitä ja voi sanoa, että periaatteessa työskentelyn keinot ovat suurin piirtein samanlaisia.

Keski-Euroopassa painottuu työmenetelmänä ehkä enemmän appropriaatio postmodernismin traditiona ja kuten edellisessä blogikirjoituksessani Lonton Saatchi gallerian saksalaisen nuoren taiteen näyttelystä kerron, esinekoosteet ovat enemmän esillä uudessa nykytaiteessa kuin meillä.

Tämä tuoreen brittitaiteen kooste on myös ilmeeltään pidättyvämpi, niukempi ja kuivempi kuin meikäläiset, usein rehevään representaatioon perustuvat lopputyönäyttelyt. Mutta kuten meillä, moninaisuus on valtavirta maalauksessa abstraktista minimalismista uusien muotojen etsintään.

Poppy Whatmore, saranoitu pöydänjalka, taustalla Anne Katharin Schuhmannin Gummibaum valokuvat.

Valokuvat pidättyvät usein esinekuvauksen kaltaiseen studiotyöskentelyyn, kuten jossa yhdistetään myös muotoiltuja esineitä, graafista suunnittelua ja esineinstallaatioita, kuten Marie Angeletti, jonka valokuvasarja yhdistää valokuvia installaatioiden tallenteisiin, muotoiluun ja graafiseen suunnitteluun.

Videoteoksissa korostuu kerronnallisuus, kuten Savinder Bualin kaksi sekuntia kestäväässä, looppaavassa videossa Train, jonka aihe on yksi mustavalkoinen valokuva.

Venäläissyntyisen Yelena Popovan video Unnamed kertoo ja pohtii hänen kotikaupunkiaan, Neuvostoliiton salassa pidettyä plutoniumin valmistamiseen tehtyä valmistuspaikkaa ja siihen liittyvää nimettömyyttä ja salaperäisyyttä.

Näyttelyssä korostuu praktinen ja mutkaton suhtautumistapa. Alussa olevan Marco Palmierin maalauksen nimeä lainaten voisi sanoa, että aikamme, Sir, on viheliäistä ja anti-filosofista. 

Hieman samanlaista ajan henkeä kuvaa tämä tuntemattoman pilapiirtäjän satiirinen näkemys Lontoon ICA:n näyttelyesitteestä. 

P.S. Lontoon ICA on aktiivinen ja monipuolinen nykytaiteen keskus, jossa on myös runsas elokuvaohjelma. Muun muassa joulukuussa järjestetään Teuvo Tulion unohdettujen mestariteosten sarja. 

Lontoon polkuja 5: Esineitä, koosteita ja kollaaseja

Gesamtkunstwerk. Saksalaista nykytaidetta Saatchi-galleriassa Lontoossa 30.4. 2012 asti.

Ilmeisesti Helsinki-Guggenheim-museon propagandakampanjan osana suomeksi juuri julkaistun Peggy Guggenheimin muistelmien sijaan olisi kannattanut kääntää tuoreempi, vuonna 2009 julkaistu toisen ”taideholistin” kirjoittama kirja: My name is Charles Saatchi and I am an artoholic.

Kirjan grandioosi alaotsikko kuuluu: ”kaikki, mitä sinun tarvitsee tietää taiteesta, mainoksista, elämästä, Jumalasta ja muista mysteereistä, etkä pelkää kysyä”.

Baghdadissa vuonna 1943 irakinjuutalaiseen perheeseen syntynyt Charles Saatchi lienee nykytaiteen merkittävin keräilijä. Mainostoimistotaustan omaava kokoelmiensa kartuttaja tunnetaan YBA-ryhmän, Damien Hirstin ja Tracey Eminin varhaisurien tukijana ja myös itsepäisenä keräilijänä ja erinomaisena näyttelykuraattorina.  

Vuonna 2008 avattu Lontoon Chelsean kolmikerroksinen Saatchi Gallery on museon kokoluokkaa oleva rakennus ja instituutio.

Gesamtkunswerk

Josephine Meckseper, Nimetön, 2005.

Näyttelyn otsikko pitää paikkansa ainakin siten, että nuoremman saksalaisen taiteen painopiste on esineasetelmissa, installaatioissa ja kollaaseissa. Mikään kokonaistaideteos näyttely ei kuitenkaan ole.

Saatchin valinnat ovat erinomaisia, mutta ne perustuvat ehkä hieman rajoitettuun ja vanhahtavaan taidenäkemykseen. Valokuvia ei katsauksessa ole juuri nimeksikään, ja monimedia rajoittuu materiaalien ja melko perinteisten tekniikoiden yhdistelyyn. Videotaidetta ei mukana ole myöskään.

Jos haluaisin olla ilkeä, sanoisin että katsaus noudattaa melko tarkasti Saatchin YBA:n kukoistuskauden taidenäkemystä, ”saksalaisia nuoria brittitaiteilijoita”.

Mutta mukana on erinomaista taidetta. Katsaus alkaa taidehistoriallisissa tunnelmissa, Markus Selgin veistoksilla ja maalauksilla, jotka seikkailevat Alppien pohjoispuolisen renessanssin, primitivismin, naivismin tunnelmissa.

Ilmeisesti ekspressionistisen maalauksen traditio on koettu raskaaksi, mutta sitäkin on mukana. Erilaisista kollaasitekniikoista koostuvat JuttaKoetherin abstraktit maalaukset, ja Corinne Wasmuhtin sekatekniikalla koostetut kollaasit. Sympatiaa herättävät myös Volker Huellerin etsaukset ja vesivärit, sekä romanialaissyntyisten kaksosten Gert & Uwe Tobiasin isot puupiirrosten ja kollaasien yhdistelmät. 

Vaikuttava maalauksen ja kahden veistoksen ”kokonaisteos” on mukana Thomas Helbigiltä. 

Alexandra Bircken, Unit 3, 2008

Selkeimmin katsauksessa tulevat esiin siis erilaiset esineasetelmat, installaatiot ja löydettyjen esineiden sommitelmat. Näyttelyn mieleenpainuvimmat teokset ovat Friedrich Kunathin esineasetelmat, installaatiot ja kollaasit, Alexardra Birckenin installaatiot, esineasetelmat ja Ida Ekbladin betoniin valetut esinesommitelmat.

Huikeita suorituksia ovat Isa Genzken esineellisyyttä korostavat installaatiot ja asetelmat. Genzke on Tate Modernissa retrospektiiviaan pitävän Gerhard Richterin toinen vaimo, pariskunta erosi vuonna 1992.

Isa Genzke, Mutter Mit Kind, 2004.

Usein kookkaita vitriiniasetelmia tekevät ja Zhivago Duncan pienoismaailmoissaan ja Max Frisinger kompakteissa asetelmissaan

Josephine Meckseper, The Complete History of Postcontemporary Art, 2005.

Edellisen yksityiskohta.

Näyttelyn mieleenpainuvia osuuksia ovat myös Josephine Meckseperin ja Kirstine Roepstorffin installaatiot.

Julian Rosefeldt on tutkinut television saippuasarjojen eleiden ja ilmeiden merkkikieltä analysoiden niitä kuvasarjoissaan. Teos on analyyttisyydessään hauska ja mukaansa tempaava. 

Julian Rosefeldt, Soap Sample VI, 2000-2001.

Lontoon polkuja 4: Huonoa makua ja hyväksikäyttöä

George Condo, The Stockbroker, 2002.

George Condo, MentalStates, Hayward Gallery, Lontoo 18.1. 2012 asti.

Paul McCarthy, TheKing, the Island, the Train, the House, the Ship, Hauser & Wirth,  Savile Row ja St Jamesin aukio, Lontoo 14.1. 2012 asti.

Edellisen postmodernismia koskevan kirjoitukseni jälkeen sopii pohtia George Condon maalauksia. Condo debytoi 1980-luvun alussa ja hän kuuluu tuon ajan ilmiöön, jossa pohdittiin paljon niin sanottua huonon maalauksen ideaa, bad paintingia, kehnomaalausta tai pahaa maalausta.

Condon aiheina ovat usein muotokuvat. Tunnelma näyttelyssä on kuin vuoristoradassa, välillä teoksia näkee toritaiteena, välillä taas kohtaa virtuoosimaista jälkeä ja loistavia oivalluksia. Ne voi nähdä surkeina räpellyksinä, tai niissä voi tavata merkkejä Goyasta Picassoon, sarjakuvahahmosta animaatioon.

Condon menetelmä on hyvä esimerkki postmodernismin appropriaatiosta eli omaksi ottamisen taiteesta. Läsnä ovat renessanssimuotokuvasta alkaen, manierismi, romantiikka ja abstrakti maalaus.

Näissä maalauksissa on epäilemättä kyse groteskista, jonka neuvostoliittolainen Mihail Bahtin totesi koostuvan karnevaalista, jonka hän määritteli yhteiskunnalliseksi instituutioksi ja kirjallisesta lajista, groteskista realismista. Condon kohdalla Bahtinin ajatusta voisi soveltaa niin, että hänen maalauksissaan muotokuvamaalauksen genre kohtaa yhteiskunnalliset roolit.

Condon groteskit kuvat ovat kuitenkin, kummallista kyllä, varsin vähän velkaa karikatyyrille, jonka on myös väitetty saaneen alkunsa groteskin käsitteestä. Maalauksissa ei juuri tapaa karikatyyrille ominaista kärjistystä ja kritiikkiä, vaan tunnelma on usein pikemminkin eräänlaista slapstick-komediaa tai viattomuuteen pyrkivää huumoria.

Gerorge Condo, sarjasta Nine Portraits of the Queen.

Yleisölle haastattelussaan Condo on tietysti tehnyt selväksi, että näyttelyssä oleva maalaussarja Kuningattaren unelmia ja painajaisia ei ole pahantahtoinen, vaan koominen esitys.

Provokaation sankari

Paul McCarthy, Train, Mechanical, 2003—2009.

Pahantahtoinen sen sijaan, mutta myös koominen on huonon taiteen ja provokaation sankarin ja veteraanin Paul McCarthyn teos, jossa kaksi Geoge W. Bushia nai sikaa liikkuvassa veistoksessa, joka on silikonikumia, mekaanisia servoja ja hydrauliikkaa.

Hänen suuri styrox-lauttojen päälle rakennettu jätemateriaaleista ja henkilöhahmoista koostuva installaationsa täyttää suuren galleriahuoneen ja koko näyttely Lontoon Saville Rown hienostokadun gallerian kaksi osastoa. St Jamesin aukiolla on lisäksi metalliin valettu musta laiva, joka on lastattu tuntemattomilla hahmoilla.

The Guardianin kriitikko Adrian Searle on sitä mieltä, että McCarthyn näyttely tuntuu venytetyltä ja pumpatulta rutiinilta. Searle kysyy, että mihin menee, jos on jo mennyt liian pitkälle?

Minun mielestäni näyttely oli kuitenkin nautittavaksi kelpaava. Totta kai on turvallista esittää entisen hallitsijan kuva halventavassa mielessä, tilanne olisi ollut toinen viisi vuotta sitten.

Mutta McCarthy osaa inhottamisen ja huonon maun esittämisen taidon. Ja jokaisen  on hyvä rassata makuaistejaan silloin tällöin. Tällaisissa näyttelyissä voi testata vanhaa ajatusta siitä, että huonon maun tunnistamiseksi pitää omata erittäin hyvä maku.

Paul McCarthy, Ship Adrift, Ship of Fools, 2010—2011.

Lontoon polkuja 3: Postmodernia subjektia etsimässä

Katselen Hammersmithin juna- ja bussiaseman (Minale Tattersfield, 1989) julkisivua, joka näyttää hieman kauhtuneelta, sen värillinen kuviointi ja levyt ovat kaupunki-ilman harmaannuttamia. Ylhäällä katonrajassa oleva kello on kaksi tuntia ajasta jäljessä, eikä alempana sijaitseva Coca-Cola merkkikään ole uutuudella pilattu.

Postmodernismin jälkijunassa valmistunut rakennus toimii hyvin käyttäjälleen, mutta sen katolla olevat korkeat avoparvekkeet tuntuvat tarpeettomilta, ne ammottavat tyhjinä ja arvoituksellisina.

Victoria & Albert museon näyttely Postmodernismi, tyyli ja kumous rajaa liikkeen vuosille 1970-1990. Postmodernismin ajoitusta pohtiessa muistelen Robert Hughesin ajatusta siitä, että kulttuuriaikakaudet eivät lopu rapsahtaen kuin lasinen tikku. Postmodernismiin voisi soveltaa samaa kuin Hughes renessanssiin. Se loppui kyllä jonain päivänä, mutta sen vaikutukset ovat näkyvissä vielä tänäänkin.

Postmodernismi, jonka V&A museon näyttelyssä todetaan olevan ehkä kaikista taiteen ja muotoilun suuntauksista ristiriitaisin, ei ollut suuri, eikä mahtava taiteen suuntaus. Varsinkin verrattuna modernismiin, jonka vaikutukset ovat niin merkittäviä ja suuria ja joka on vielä meitä niin lähellä, että sen ohimenevyydestäkään on vaikea sanoa mitään.

Mutta postmodernismi, jonka käytännön periaatteet luotiin Italiassa 1960-luvun lopulla, jätti kyllä jälkensä aikaamme. Postmodernismin tärkein merkitys oli siinä, että se toi mukanaan arvorelativismin, eli moninaisuuden ajatuksen, joka yleistyi Suomessakin ehkä arkkitehtuuria lukuun ottamatta kaikille taiteenaloille.

Martine Bedin, Super Lamp.

Postmodernismin jälkeisenä aikana – jos näin monimutkainen sanonta sallitaan – moninaisuus ja sallivuus ovat jatkuneet. Se näkyy tänään taideteosten aiheiden ja menetelmien kirjavuutena.

On myös päästy eroon eri taidesuuntausten ja liikkeiden, ”ismien” kilpailusta, jota vielä postmodernismin aikana kutsuttiin ”tyylisodiksi”. Tyyli on nykyisin enemmänkin tarkastelutapa ja tulkinnan väline kuin eritelty, trendikäs ja lanseerattu pyrkimys.

V&A museon näyttelyssä tulee esille arkkitehtuurin, sisustus-, muoti- ja graafisen suunnittelun, elokuvan ja taidekäsityön lisäksi 1980-luvulla yleistynyt ilmiö, postmodernin subjektin synty. Uusi esilläolon strategia muistutti muotoilussa omaksuttua. Esiintyjät, koreografit, drag queenit, pop-tähdet, juhlijat, poseeraajat ja yökerhoissa kävijät dekonstruoivat ja kokosivat itsensä uudelleen.

Näyttelyssä esiintyy Klaus Nomi  videossa Lightning Strikes (1982), jossa pastissin kieli yhdistyy musiikkiin ja liikkeeseen. Postmodernin esilläolon ja tyylin subjektiksi voi nostaa myös performanssitaiteilija Laurie Andersonin, joka koostaa ääntään albumissaan  Big Science (1982) äänikoodauksen avulla. Keinotekoisuus mahdollistaa Andersonin siirtymään joustavasti eri puhetapojen välillä. Käytetty kieli siirtyy jatkuvasti arkisesta mediapuheesta lapsen huomionkipeisiin vaatimuksiin ja fragmenteista koostuu vahva, yhtenäinen taiteellinen visio.

Olen elänyt voimakkaasti postmodernismin ajan. Muistan, kun Oulussa käytiin kiihkeitä keskusteluja 1980-luvun alussa postmodernismista seurassa, jonka nimi oli Kulttuurifilosofinen yhdistys. Silloin vaikutti myös Oulun arkkitehtuurin koulukunta, joka yritti tuoda moninaisuutta myös suomalaiseen arkkitehtuuriin, mutta ei siinä juuri onnistunut. 

Siksi on hieman haikeaa katsella noita esineitä ja kuvia historiallisena ilmiönä. Katselen New Orderin videota ja kuuntelen kappaletta Bizarre Love Triangle (1986), joka kysyy melankolisesti: Miksi emme voi olla enää omina itsenämme, kuten olimme eilen? (Why can’t we be ourselves like we were yesterday?).

Lontoon polkuja 2: Jäähyväiset jalkakäytäville

Kävin testaamassa Lontoon Exhibition Roadin, jonka uudistuksesta, kadusta ilman jalkakäytävää kirjoittaa The Guardianin muotoilukriitikko Justin McQuirk. Katu avataan virallisesti joulukuussa. 

Katuhan muodostuu tavallisesti väylästä, jossa ajoneuvoliikenne ja jalankulku on eriytetty. Eriyttäminen tapahtuu tavallisesti jalkakäytäviä korottamalla tai muilla rakenteilla.

Uutta katusuunnittelussa on kuitenkin kevyen- ja moottoriliikenteen teiden eron poistaminen. Tällaista kutsutaan ”jaetuksi tilaksi” joka tarkoittaa tilaa, jota jakavat autoilijat, polkupyöräilijät ja jalankulkijat. Idea Lontooseen saatiin Hollannista ja Pohjoismaista.

Näyttelyhullun kansan Lontoon Exhibition Road, eli näyttelytie on noin mailin mittainen pätkä – kyseessä on kyllä ihan oikea katu, vaikka sitä maantieksi kutsutaankin – joka ulottuu South Kensingtonin metroaseman ja Victoria & Albert museon risteyksestä Hyde Parkiin. Se on nyt kunnostettu ensi kesän olympialaisten seremonioita varten.

Jalankulkijoilla on melkoinen etuoikeus tällä kadunpätkällä. Diagonaalit juovat kadulla yrittävät rohkaista kävelijöitä juuri ylittämään kadun. Autoilla on 20 mailin nopeusrajoitus.

Näyttelytie on nimensä veroinen, sillä Victoria & Albert museon lisäksi Luonnonhistoriallinen ja Tiedemuseo sijaitsevat kadun varrella. Niiden kävijämäärä vuodessa on suurempi kuin Venetsian kaupungin, eikä kaikkien museoiden ilmainen sisäänpääsy suinkaan vähennä väkeä.

Jaetun tilan taustalla on se, että jos ajoväylät erotetaan voimakkaasti, autoilijat ikään kuin käynnistävät ”autopilotin” päälle, eli he kiinnittävät huomion pääasiassa toisiin autoihin, eivätkä pyöräilijöihin ja jalankulkijoihin. Tämän takia Lontoossa on myös niin paljon aitauksia ja karsinoita estämässä jalankulkijoita ohjautumasta ajoteille. Mutta kun kymmenen vuotta sitten ohjausaitoja poistettiin, huomattiin että jalankulkijoiden onnettomuudet vähenivät 60 prosenttia. Toisin sanoen, kun autoilijat pakotetaan suurempaan varovaisuuteen ja jalankulkijat saavat enemmän vastuuta itsestään, jokaisen turvallisuus lisääntyy.

Exhibition Roadin suunnitelma kehittyy tähän suuntaan vaiheittain, jotta käyttäjät saavat aikaa tottua uuteen järjestelmään. Aivan täysin yhtenäinen katutila ei ole, sillä jalankulku- ja ajotiet erottaa kohokuvioitu pinnoituslaatta, joka auttaa myös sokeita.

Mutta vapautunut tunnelma tällä kadulla vallitsee ja tilana se tuntuu avoimemmalta kuin perinteiset erotetut kulkuväylät.

Lontoon polkuja 1: Kapitalismi ei toimi, mutta toinen maailma on mahdollinen

Täällä on kaikki niin pientä. Junat ovat kuin lapsuuden Märklin-pienoismalleja, omenat ovat miniomenoita ja talotkin niin pikkuruisia. Pittoreski on Englannin lahja maailmalle. 

Vain keskikylällä on isompia taloja. Amerikkalainen downtown-innostus on saapunut myös Lontooseen ja kohta rakennusten tuoma sekamelska on yhtä kamala kuin Tallinnassa.

Päivän maukkain löytö tapahtui heti aamusta, kun kävin ruokamarketissa ja löysin kreikkalaistyylistä kymmenen prosentin jogurttia. Ostin myös runsaasti tarjouksessa olevia sekamarjoja jääkaapin pakasteeseen, ja kun ripottelin steviaa mukaan, niin johan sillä pysyi päivän pystyssä.

Yritin kävellä Hammersmithista keskustaan, mutta eksyin kylämäisille sivukaduille ja jouduin vielä melko kaukana olevalle Putney sillalle, jonka lähellä olevalla juna- asemalla äimistelin tällaista kaupunkiympäristön art brut installaatiota.

Jatkoin sitten metroilla Elephant & Castle -aseman lähellä olevaan polkupyörien kierrätyskeskukseen. Hinnat olivat liian korkeita, jotta voisin ostaa pyörän, eikä siellä lainaustoimintaakaan ole, sanoi myyjä. Ajoin bussilla Lontoon sillan lähelle ja kävelin sen yli.

Sillalla huomasin lännessä päin kolme helikopteria, jotka pysyttelivät Thamesin pohjoisrannalla kutakuinkin yhdessä paikassa. 

Cityä kohti tulessa huomasin yhä enemmän poliiseja katujen varsilla ja lisää poliiseja kuljettavia pikkubusseja saapui paikalle. 

Se oli opiskelijoiden mielenosoitus, jossa protestoitiin korkeita lukukausimaksuja vastaan. Siinä kohdalla, missä katselin marssijoita ei ollut kuin ehkä tuhatkunta. Poliisi oli mellakkavarusteineen ilmeisen valppaana ja nuo paikoillaan roikkuvat kopterit olivat ilmeisesti poliisin tarkkailuhelikoptereita.

Kulkue pysähtyi lähelle Lontoon valtausoperaation puistoa. Paikalle oli järjestetty musaa ja nuoret bailasivat kadulla. Väkivaltaa en havainnut.

Poliisi oli varustautunut perusteellisesti, kun ilmeisesti oli vaara, että mielenosoitus kääntyisi mellakoinniksi. Muistelin, että viime kesän Lontoon mellakat organisoitiin siten, että ne tapahtuivat useissa eri paikoissa, eikä poliisi oikein tahtonut pysyä mukana twitterieitä, tekstiviestejä ja polkupyöriä käyttävien organisaattoreiden perässä. Siksi kai nyt oli käytössä helikopterit ja pikkubussit.

Hätävarjelun liioittelua, sanoisin, vaikka vallanpitäjät seurannevatkin juuri nyt antikapitalistista liikehdintää suurennuslasin kanssa. Hallituksen säästökuurit alkavat vaikuttaa arkielämään ja Lontoon iltapäivälehti otsikoi, että ”Laskeutuminen kohti katastrofia on alkanut”.

Kävelin puistikkoon, jossa Lontoon miehitysliike majaili. Telkkarista tutut teltat ja banderolit (”CAPITALISM ISN´T WORKING, ANOTHER WORLD IS POSSIBLE”, ”LOVE YOUR ENEMY! HATE THE SYSTEM!” tai  Shakespearen kuva ja ”Now is the winter of our discontent”.)

Eräässä kojussa oli muutamia polkupyöriä ja sain selville, että kyseessä oli erään tyypin pieni kierrätyskeskus, jossa kootaan pyöränosista uusia ja annetaan mahdollisuuksia huono-onnisille. Kaveri olisi ollut valmis lainaamaan melko kelvollisen pyörän 30 punnalla viikoksi.

Sanoin hänelle, että Pohjoismaissa ei ole niin suuret luokkaerot kuin täällä, mutta että hyvinvointivaltiota ajetaan alas ja julkisia palveluita huononnetaan koko ajan. Sain sen käsityksen, että Occupy-liike pelkäsi, että heidän ajetaan pois paikalta. En jäänyt kuitenkaan juttelemaan, kun piti jatkaa matkaa.

Tupeskelin metrossa myöhään iltapäivällä niin että saavuin V&A museolle vain puoli tuntia ennen kuin se menisi kiinni. Päätin mennä Postmodernismi-näyttelyyn vasta huomenna ja kävellä majapaikkaan Kensingtonin puiston paraatireunaa, Olympia-asemalle ja siitä Hammersmithiin, reipasta kävelyä  Lontoon poluilla. Ostin neljä purkkia kymmenprosenttista jääkaappiin ja paistelin englantilaisia tuoremakkaroita hostellin keittiön uunissa.

Vähän harmitti, kun jutut jäivät lyhkäiseksi sen Occupy-liikkeen kaverin kanssa. Olisi tehnyt mieli sanoa, että toivon kovasti teidän liikkeenne onnistumista kapitalismin kumoamisessa.Vielä kymmenen vuotta sitten kapitalismi-sanan mainitseminenkin julkisessa kielenhäytössä olisi ollut epäsopivaa.

Mekin yritimme sitä aikoinamme, mutta tällainen tästä maailmasta kuitenkin tuli. Se on yhä huonompi soppa, jossa rahajärjestelmäkään ei toimi. Onko toisenlainen maailma mahdollinen, en tiedä. Mutta tunsin sympatiaa näitä nuoria kapitalisminkaatajia kohtaan.